Lohduttaminen

Kuten suunnilleen kaikki edellä, koen itseni huonoksi (oikeastaan aika surkeaksi) lohduttajaksi. Irl-tapauksista minulla ei sattumoisin ole juuri laisinkaan kokemusta, ne muutamat kerrat ovat sitten olleet juuri sitä puulla-päähän-tyyliä.. ei siinä ole saanut kuin jonkin myötätuntoisen "auts"in suustaan. Ja kun minä en myöskään osaa "olla lähellä" saati halata, niin siinäpä se sitten. :roll:
Netistä on sitten hiukan enemmän kokemusta, kuten netti-ihmissuhteista yleensäkin. Tosin kokemukset eivät ole juuri parempia, "no voi :/" -tasolle sitä lähinnä jää yleensä. Jos ei aivan akuuttia ongelmaa ole, yritän kääntää lohdutettavan mieltä johonkin toisiin, positiivisempiin asioihin. Pistän asiaa huumoriksi, jossain rajoissa pysyen toki ettei tulisi loukanneeksi. Tiedä sitten onko tuo kovin fiksua, mutta jotain kuitenkin on pakko yrittää. Sisäisesti olen kuitenkin melkoisen empaattinen ihminen.
Summa summarum: kannattaa hakea lohtua joltakulta muulta

Lohduttamien todellakin riippuu tilanteesta ja ihmisestä. Joskus on hyvä kuunnella ja olla kysymättä mitään, toisen kerran kannattaa kysyä. Joskus on hyvä halata joskus taas ei. Toisinaan kutitus auttaa, toisinaan vain pahentaa tilannetta. Jokainen tilanne on erilainen. Tarvittaisiin piiitkät tuntosarvet jotta osasisi toimia joka tilanteessa oikein, ja harvallapa meistä on sellaiste tuntosarvet että osaisi aina oiken toimia.

Hurjin mitä minä olen joutunut tekemään lohduttaakseni/rauhoittaakseni hysteerisesti itkevää ystävääni on että olen vetänyt avokämmenellä häntä ympärikorvia ravintolan vessassa, jossa hän murjotti ja parkui, mutta siinä tilanteessa se oli ainoa oikea ratkaisu, ja johti siihen että hän on ollut pian 20 v samanmiehen kanssa. (hän hysteerisesti itki toista miestä...)

Minä koen olevani aivan mielettömän huono lohduttaja. minä en löydä sanoja, ja halaaminenkni saattaa tuntua hankalalta.

En kunnolla tiedä, miltä tuntuu, kun lohdutetaan. Yleensä pyrin välttämään sellaisia tilanteita, joissa minua pitäisi lohduttaa. en halua puhua murheistani. Muistan yhden kerran; menin muutama viikko sitten itku kurkussa kouluun, hyvä ettei kyyneleet valuneet koko ajan poskilla. Puhuminen kavereille oli vaikeaa ja kun kaverini oli soittanut kun olin ollut bussissa, oli lähellä etten sulkenut koko puhelinta kun olin iin hankalaa. Koulussa kun näin toisen kaverini, jonka kanssa en ollut keskustellut, olin vaihteeksi itku kurkussa. Hän halasi minua eikä sanonut mitään. Se paransi sillä hetkellä oloani aika mielettömän paljon.
Mutta yleensä kun joku yrittää lohduttaa minua, minä suutun ja raivostun. Jos joku perheen jäseneni lohduttaisi minua kun olen surullinen (eivät he kyllä yleensä huomaa, olenko iloinen, vihainen vai surullinen...), minä suuttuisin aika lailla ja tulisin entistä surullisemmaksi.

Minä tulen vihaiseksi, kun joudun lohduttelemaan kavereitani, jotka sanovat "mä oon niin läski!". Minua alkaa suututtamaan (kaverini eivät ole *läskejä*.) pakostikin.
Minä jotenkin pelkään tilanteita, joissa minun pitää lohduttaa. Äitini kertoi minulle pari kuukautta sitten erittäin huonon uutisen, niin minä sanoin "Ai jaa" tai "Eikä!", mikä ei ole mielestäni mitenkään hirveän lohduttavaa...

Saatan olla hyvä kuuntelija, mutta en osaa sanoa mitää. Yleensä istun vain vieressä... En tykkää siintä, että minua tullaan lohduttamaan, mutta kyllä on kiva kun kaverit välittää ja sekin auttaa kun tulee siihen viereen. :roll: Eikä minua nyt hirveän useesti ole tarvinut lohduttaa kun yleensä olen se joka lohduttaa muita.

Itse olin juuri apealla mielellä, syystä tai toisesta, ja topiccien aiheita lueskellessani jotenkin tunsin tämän kyseisen juuri hetkeen sopivaksi. Lueskellessani viestejä ja miettiessäni omia kykyjäni lohduttajana totesin, että lohduttaminen taitaa olla yksi vaikeimmista asioista mitä tässä maailmassa voi yrittää tehdä. Olin jo vaipumassa epätoivoon...kun yhtä äkkiä joku silitti päätäni. Nostin katseeni ja eräs ihanimmista ystävistäni, jonka kanssa ei kuitenkaan turhan usein tule kunnolla juteltua, seisoi takanani ja hymyili kuin aurinko. "hei ystäväni" ei ole koskaan tuntunut niin piristävän täydelliseltä, niin merkitykselliseltä kuin äsken. Ja päätin jakaa tämän pienen, minulle kuitenkin merkittävän piristävän eleen teidän kanssanne.
Paras lohdutus kenties joskus on, kun toinen vain huomaa, että kaikki ei ole kunnossa. Ja tulee viereen ja osoittaa sen. Ja on siinä.

Undo sanoi:

En tiedä, mistä se johtuu, mutta uskoisin, että yleensä vain tuntee itsensä huonoksi lohduttajaksi.

Click to expand...

Minä olen samaa mieltä. Eihän sitä koskaan osaa oikein suhtautua toisen suruun(varsinkaan jos itse ei ole ollut vastaavassa tilanteessa), ja aina sitä tuntuu, ettei osaa sanoa mitään. Mutta toisaalta kun ajattelee niitä kertoja, jolloin itse on ollut lohdutettavana, niin huomaa, ettei toisen tarvitse välttämättä edes sanoa mitään. Olla vaan lähellä. Minua ainakin lohduttaa ja piristää pelkkä tieto ystävän läsnäolosta.

Itse yritän yleensä lohduttaa halaamalla ja olemalla yksinkertaisesti lähellä. Kuuntelemalla, jos toinen haluaa puhua.

Mitenkäs toimitaan lohduttajana, kun itse ollaan samalla surun aiheuttajia?

Ringlad sanoi:

Mitenkäs toimitaan lohduttajana, kun itse ollaan samalla surun aiheuttajia?

Click to expand...

Jaa. Minkälaista tilannetta ajattelet? Tyyliin: minä loukkasin jotakuta ja pitäisi lohduttaa vai jotain muuta?

Itse en varmaankaan joudu tuollaiseen tilanteeseen. Minä varmaankin pysyisin poissa sen henkilön luota, jota olen loukannut, vaikka se kuinka typerältä kuulostaa.

Joo, joskus tulee lohduteltua hädän ja murheen hetkellä, vaikka joskus juttuni ulottuvat vain vitseihin, mutta kai ne joskus auttavat. Eilenkin myötäelin hyvän ystäväni surua. Hänen koiransa oli kateissa, ja annoin hänelle toivoa koko päivän tekstiviestien avulla. Koira löytyi, ja sain kiitostakin, ja tuli tosi hyvä mieli

...

Toimivin lohdutus keino on antaa lohdutettavalle suklaarasia [tai muuta hyvää] ja osoittaa tälle että hän on sinulle tärkeä. Vaikka sanomalla "Olet minulle todella rakas!"

Jaa. Minkälaista tilannetta ajattelet? Tyyliin: minä loukkasin jotakuta ja pitäisi lohduttaa vai jotain muuta?

Click to expand...

Juuri tuollaista.Ensin on satuttanut tahtomattaan toista ja sitten pitäisi koittaa lohduttaa ja auttaa samaista henkilöä. Hankalaa...

Jos on itse aiheuttanut toiselle surua, on aika vaikea olla samalla lohduttajana. Parasta on vain pyytää anteeksi. Minua ainakin alkaisi ärsyttää jos joku ensin loukkaisi minua ja sitten yrittäisi lohduttaa että "ei se mitään, kyllähän näitä sattuu." Joten anteeksipyyntö ja halaus ja vaikka pieni lahja jos on loukannut pahastikin toisen tunteita.

Jos on itte sanonu tai tehny jotain semmosta että on saanu ystävälleen pahan mielen, ni kasvotusten anteeks pyytäminen on tosi vaikeeta.. Saattaa kuulostaa oudolta, mut musta kaikkein helpoin tapa, tosin ei kyllä varmaa paras, pyytää anteeks sillon on lähettää tekstiviesti.. Tekstiviestissä on jotenki hymiöiden avulla niin paljon helpompi "näyttää tuntemuksia".. Se on jotenki niin helppo kirjottaa sitte esimerkiks joku Nalle Puhista lainattu viesti joku sulonen kuvaviesti tai joku muu viesti josta käy ilmi että välittää..Tosin tiettyhän on tilanteita, jossa toi ei toimi ollenkaa.. Mut semmosissa "lievemmissä" tilanteissa toi on mulla ainakin toiminu..

Tämä menee nyt hieman offiksi, mutta viikonloppuna koin aivan järisyttävän ihanan lohduttamistilanteen. Olin riidellyt ystäväni kanssa, ja menin kotiin täynnä vihaa ja surua. Laitoin musiikkia täysille ja makasin vain sängyssä. Muutaman tunnin kuluttua eräs kaverini soitti ovikelloa ja toi minulle suklaalevyn sekä muutaman pussin lempparikarkkejani. Ainoa asia, mitä hän sanoi, oli "Ole hyvä." Sitten hän vain lähti.
Vihaan lohduttamista, mutta tällä kerralla olin aivan mykistynyt. Sillä hetkellä tiesin, että kaverini tosiaan välittää minusta.

Minä en ole hyvä lohduttaja, sillä pelkään liikaa tekeväni vain vahinkoa. En löydä oikeita sanoja, sillä yritän hakea niitä liikaa. En myöskään uskalla heti halaamaankaana, koska tiedän, että jotkus kokevat sen ahdistavana. Jos tunnen ihmisen hyvin, uskallan seurata intuitioa ja löydän usein oikean tavan, mutta vähänkin vieraamman ihmisen kanssa olen liian epävarma ja varovainen. Lohduttaessa toista olen jotenkin itse niin haavoittuvainen, että pelkään paitsi satuttavani toista myös tulevani torjutuksi. Oikeastaan tuo torjutuksi tulemisen pelko on aivan uusi asia, ennen en tullut edes ajatelleeksi sellaista, mutta sitten niin kävi ja vaikka ymmärränkin, että kaverillani oli vain paha olo ja hän purki sitä sitten minuun, osuivat hänen sanansa silti kipeästi.

Grishnákh sanoi:

Voi voi. Itse yritän monesti lohduttaessa "tehdä Everwoodit"

Click to expand...

Hehhehe, nauran.

Minä olen aika hyvä lohduttamaan, luulisin ainakin. Itselleni on sattunut jonnin verran keskimääräistä enemmän huonoja ja hankalia asioita elämän varrella, joten ei tarvitse hyvää lohdutuskeinoa ihan tyhjästä nyhjästä. En oikein nyt tiedä/muista miten lohdutan. Yleensä yritän kai järkeillä sen tilanteen parhain päin. En tarkoita tällä sitä että nakkaan jonkun kuluneen fraasin kehiin kuten "aurinko paistaa jos vain muistat sen olemassaolon", en koe että sellainen auttaa ketään. Tarkoitan sitä, että yleensä kaikkeen löytyy järjellinen selitys, ja on harvoja asioita joista ei voi selvitä, ja kun pidän sen mielessä, keksin kyllä jotain millä saan ystävän pään pystyyn.

En nyt siis ole sitä mieltä että olen mikää überlohduttajamachine, mutta yleensä kun huomaan jonkun olevan todella surullinen, lohdutan kyllä. En toki mene täysin tuntemattomalle ihmiselle avautumaan mutta jos kyseessä on kaveri/läheinen ystävä niin aivan varmasti yritän auttaa. Se on itseasiassa aika ärsyttävää välillä, kun lähes aina autan, mutta ei sille mitään voi, se on niin luonnollista.

Oli kerran sellainen tapaus jossa ystäväni soitti minulle illalla yhdentoista maissa ja itki ja valitti puhelimeen erään toisen ystävän tehtyä hänelle ilkeän tempun. Olin jo aikeissa käydä nukkumaan, mutta päätin kuitenkin pitkään puhuttuani puhelimeen lähteä ystäväni luokse. Olin sitten siellä ja järkeilin taas ja vähän halasin (en itse pidä halailusta yhtään mutta ystävän vuoksi sitä tekee kaikkea) niin kai ystävä siitä paremmalle mielelle tuli. Ainakin hän on vieläkin kiitollinen siitä mitä tein ja muistaa tapauksen tänäkin päivänä. Tulihan siitä itsellekin hyvä mieli kun sai olla avuksi.

En tiiä, mutta saan ihmiset purkautumaan minun vieressä, jos ne niin haluaa. En tiiä miten sen tee siis lohdutan, mutta osaan sen jotenkin. Olen saanut yhden hyvän ystävän takasin elämän varrelle, kun sillä ei ollut enää ketään muuta kuin minä. Vain minä tukena ja sen elämä ihan pirkallaan muuten. Olen ollut myös jätkä puolisen henkilön tukena, vaikka ei uskoisi sen ikäisen jätkän volvottavan nuoremmalle muijalle. varsinkin kun tämä on täysi-ikäinen...
Mutta minä sen osaan. Yleensä en tee mitään vain kuuntelen ja olen vieressä ja minua kiitetään siitä aika paljon vaikka en tehnyt mitään. mutta kuitenkin se tukeminen on siinä kaikein tärkeintä ja vieressä oleminen. Toinen saa tuntea, että hänet ei ole hylätty yksinään ainakaan kokonaan. Sen lisäksi itelleni tulee hyvä olo kun on saanut olla toisen tukena ja se on auttanut toista aika paljon.

Jos itse olen loukannut jotakuta, pyydän reilusti anteeksi. Tätä joudun harrastamaan suhteellisen usein möläyteltyäni jotakin typerää tai tulkittuani tilanteen liian nopeasti omasta näkökulmastani.
Minulle välitön lohdutusreaktio on mennä halaamaan, oli ihminen tuttu tai ei. Minuun yksinkertaisesti sattuu katsoa kun joku itkee. Silloin en osaa juuri muuta kuin mennä halaamaan ja pitää kiinni kunnes kyyneleet loppuvat.
Itselleni paras lohdutus on kenties juuri halaus, jotta tunnen jonkun olevani konkreettisesti tukenani kun epätoivo tai suru lyö yli. Myöhemmin tahdon hieman tilaa eli tahdon siistiytyä rauhassa kooten naurettavan arvokkuuteni rippeet.

Mua lohduttaessa halaaminen on paras ja oikeastaan ainoa tapa. Aina kun ihmiset ei edes tiedä mistä syystä olen surullinen, niin ei siinä oikein mitkään sanat auta. Voishan ne tietysti sanoa ääneen sen, mitä ne halauksellaan tarkottaa, eli että ne pitää musta huolta, mutta se halaus tuntuu paljon paremmalta. Parasta on vaan antaa toisen itkeä jonkun aikaa siinä sylissä.

Lohduttaminen on aina vähän kinkkistä. Hieman tuntemattomamman kaverin kanssa ei ehkä välttämättä tule purettua sydämensä saloja, mutta sen tapahtuessa ei ihan tiedä, miten pitäisi lohduttaa. Toisaalta en kyllä ole ollenkaan sitä sanavalmiimpi jos pitäisi lohduttaa läheistä ystävää. Tosin silloin ehkä ymmärtää syytä pahaan oloon paremmin.

Minä en tunne oloani kovin mukavaksi jonkun lohduteltavana. Tai siis, lohdutuksen tarpeessa ollessani olen useimmiten aika kiihtynyt tai muuten sekaisin, enkä oikein hallitse itseäni. Haluaisin mieluummin pitää sen puolen itsestäni omanani, joten ystävä jolle lähden tällaista purkamaan on sitten todella läheinen ja tärkeä. Jälkeenpäin kadun ja häpeän kuitenkin kaikkea sanottua sellaisessa mielentilassa, vaikka muut suhtautuisivatkin siihen letkeästi. Siksi on tärkeätä osata purkaa paineet ja pyytää apua ihmisiltä, joiden tietää pystyvän suhtautumaan omaan pahaan oloon.

Minä en osaa aina hallita itseäni kuten tahtoisin ja käyttäytyä juuri niinkuin haluan, ja silloin arvostan ystävän tukea enemmän kuin mitään. Eniten lohduttaa ehkä se, että saa olla ystävälle juuri sitä mitä on, ei enempää eikä vähempää. Ei tarvitse esittää tai konstailla tai pohtia mitä toinen ajattelee itsestään. Tavallaan se on ystävyyttä parhaimmillaan.

(Tosin liika analysointi lohdutuksen asemassa tekee kipeää ja sumentaa mittasuhteita. Kun on tullut toilailtua tyhmiä seurassa, jonka kanssa ei pääse selvittämään asioita, ja anteeksipyyntökin saattaisi vain sekoittaa asioita, on ehkä parempi antaa olla vaikka kuinka haluaisi vielä sanoa jotakin.)


Äitini itki ja oli aivan palasina pari päivää sitten. Lieneekö ollut isäni, veljeni tai minun sanoma asia, mutta jokin vain laukaisi väsyneessä äidissä kaiken parin viikon aikana patoutuneen itkun ja pahan olon. Sain lohdutella ja halailla häntä kuin joskus taannoin hän minua. Äiti oli todella nolona ja häpesi itse koko juttua; että vanhemman ei pitäisi olla lapsen taakka. Eihän hän ollutkaan. Olin vain läsnä, kun tarvittiin. Tällaisissa tilanteissa en ehkä koe asemaani ihan luontevaksi, koska emme muuten äidin kanssa jutustele kovin syvällisiä. Se ei kuitenkaan vähennä rakkauttani äitiä kohtaan ja juuri siksi tahdon tukea ja auttaa äitiä hankalina hetkinä, vaikka muuten ajatuksemme eivät oikein mene yhteen. Minusta on ihan ok että äitikin tarvitsee joskus lohdutusta muualta kuin isän taholta. En pidä häntä siksi heikompana tai huonompana ihmisenä, kuten hän ilmeisesti pelkää. Minusta ei edelleenkään ole kysymys seilailusta heikko-vahva ja huono-hyvä -akseleilla, koska uskon että jokaisella ihmisellä on sellaisia hetkiä.


Vai onko oikeasti olemassa ihmistä, joka ei hetkittäin tarvitse lämmintä syliä ja jotakuta toista auttamaan jaksamaan?