Peilailetko itseäsi kauppojen ikkunaruuduista?

Steelsheen sanoi:

Mistä tuli, pienenä offina tosin, sillä kyseessä on nyt "oikea" peili, mieleeni: Julkisissa vessoissa kun on sitä kivaa sinistä valoa etteivät narkkarit löydä verisuonta, niin niissä se peilailu vasta hauskaa on kun vaaleat hiukset muuttuvat vinkeän pinkeiksi

Click to expand...

Jep. Kirjaston vessassa on sellaiset valot (en tiedä todellakaan miksi, ei kai kirjastossa mitään narkkareita ole ) ja minun vaaleat hiukseni näyttää siellä oransseilta. Näyttäisin varmaan paljon paremmalta punatukkaisena...

Anteeksi, tämä oli vähän offtopic...

Voi kyllä! Aina kun kuljen sellaisen näyteikkunan ohi mistä vähänkin voin nähdä miltä näytän, vilkaisen siihen ehdottomasti. Ei sillä, että olisin joku pissidiiva, vaan ihan vain varmistuakseni, että näytän edelleen samalta kuin parimetriä sitten... Olisihan se kamalaa jos vaikka hiukset tippuisivat päästä ja sitä ei huomaisi kuin vasta sitten kotosalla, tai jotain vastaavaa...
Kuitenkin, aina on pakko tarkistella itseään ohimennen ikkunoista ja peileistä...

En, mutta esim. tavarataloissa olevista suurista peileistä kattelen aina että onhan asukokonaisuus hieno

Juu,ikkunoista on ihan pakko aina peilailla.Ihan pelkästään siitäkin syystä,ettei mulla oo kotona kokovartalopeiliä,joten näen itseni kokonaan vaan kauppojen ikkunoista ja peileistä.Ja kyllä sitä ihan mielellään kaupungilla kävellessään tarkistelee aina välillä,että tukka on hyvin ja niin edelleen.Avoimesti en viitsi jäädä kuvvani tuijottelemaan,vilkaisen ihan vaan nopeasti.Matkalla keskustaan on eräs tyhjä liiketila,jonka ikkunasta saatan peilailla vähän pitempääkin,varsinkin jos muita kävelijöitä ei satu kohdalle.

Kyllä minäkin itseäni peilailen. Itseasiassa, peilailen niinkin paljon, että melkein jokaisen pysäköidyn auton ikkunasta katson itseäni ja arvioin ulkoista olemusta. Vilkuilen tietty myös niistä näyteikkunoista, mutta autojen ikkunat ovat suosikkini, vaikkakin sisällä saattaa joskus nolossa tapauksessa istua ihminen, ja sitten hävettää. Usein valitan ulkonäöstäni, mikä on pahasti ristiriidassa sen kanssa, että ihailen itseäni alituiseen ikkunoissa ja peleissä.

Nyt tässä eilisen ja seuraavat pari päivää ihailen uusinta lävistystäni kaikkialla. Sitten kun tunnen sen "luontevaksi" osaksi, niin peilailu loppuu. En tiedä, mutta ainoastaan uusinta lävistystäni, siis jos se on näkyvillä, ihailen. Muuten en sitten vilkaisekaan itseäni. Tapansa kullakin.

Hassu aihe =)

Aina tuulisena päivänä tulee vilkuiltua just autojen ikkunoista ja näyteikkunoista (silloin harvoin kun niitä osuus vastaan) että miten pahasti hiukset on sekaisin. Ne rakastaa olla sekaisin ja jostain syystä mua ahdistaa ajatus että puolet onkin väärällä puolella jakausta tai jotain.

Mutta joo, sittemmin luin ihan vainoharhaisen kirjan itsepuolustuksesta (mikä oli ehdottomasti huono juttu) ja aloin tuijotella kaikkia heijastavia pintoja ihan vaan ympäristöäni silmällä pitääkseni. Että varmasti tiedän missä suunnalla on epäilyttävimmän näköiset tyypit ja kuinka lähellä on ihmisiä ja voisivatko ne yhtäkkiä hyökätä kimppuuni. Pitää siksi tuijoitella niitä heijastavia pintoja että ehdin edes säikähtää jos joku päättää ryöstää mut... Okei, kaipa mä jossain välissä pääsen tästä tavasta eroon kun sen kirjan "opit" alkaa vähitellen unohtua.

Isilmirë sanoi:

Kiva huomata, etten olekaan maailman ainoa tapapeilailija. Minä peilailen itseäni aina kun on mahdollista, ihan joka paikassa, vaikka yritänkin tehdä sen niin vähän huomiota herättävästi kuin mahdollista. Minun peilailuintoni syy on yksinkertaisesti se, että minusta on hauska nähdä, miltä näytän. Enkä siis tarkoita, että "voi kun on kiva ihastella itseäni jokaiselta peilaavalta pinnalta kun olen niin söpö ja kaikkea", vaan ihan yksinkertaisesti sitä, että jaksan edelleen, melkein kolmekymmentä vuotta tässä kehossa vietettyäni, hämmästellä sitä aina kun näen sen ulkoapäin: "Ai toltako mä näytänki, vai tolla lailla mun posket menee ku mä hymyilen, onpas mun nenä vinkeä sivulta nähtynä" ja niin edelleen.

Click to expand...

juuri niin.. On jännää yrittää nähä itteensä "toisen silmin", huomata, että hitto vie, miehän olen samanlainen tallaaja ku kaikki muutkin, nenäki on ihan paikallaan, vaikka aamulla kun katso peiliin se näytti olavan pahasti kallistunut vasemmalle.
Ja oho, Kaikki raajat on tallella, eikä tää typerä takki näytäkkään hullummalta kun kenenkään muunkaan.

Kaikkien pitäs kokeilla istua peilin edessä ja tutustua itteensä ihan kasvotusten, kysyä mitä kuuluu, mikä painaa ja sanoa, että kylläpäs sulla on kauniit silmät tai nätisti tukka. On paljon kivempaa kun on hyvä kaveri ittensä kanssa. Silloin ei tarvihe kaikkia peilejä väistellä tuskasena, ku tukka on huonosti, vaan voi kattoa, että, hei, siinähän olen minä!Kiva nähdä taas!

Näyteikkunat on siihen tarkotukseen myös kivan armollisia

Peilaillaan vaan, se on kivaa!

Ah, en ole yksin. Siis mähän kuikuilen itteäni melkein jokaisen kaupan ikkunasta yrittäen samalla näyttää siltä, että olisin kiinnostunut kaupan näyteikkunan sisällöstä. Jos kyseinen tila on tyhjillään, edellämainittu on vaikeaa. Varsinkin kouluaikoina tein tätä paljon, kun piti aina mahdollisuuden koittaessa tarkistaa, jos en näyttäisi enää ihan niin tyhmältä kuin edellisen ikkunan kohdalla. Useimmiten näytin.

Heijastavat pinnat ovat myös hitusen pelottavia. Myönnän olevani ikkunapeilailija pahinta laatua, mutta tarkkailen myös peilejä, en vain omaa kuvaani. En sitten tiedä, minkä uhkan kuvittelen niistä lähestyvän. Juuri mitään niin kammottavaa ei kuitenkaan ole kuin valo, joka heijastuu peilstä kun muuten on pimeää.

Kyllähän sitä joskus tulee vilkaistua,että onko kaikka kohdallaan. Se on kuitenkin niin tyhmän näköistä kun ihmiset peilailevat itseään joka mutkassa,että olen välttänyt sitä mahdollisuuksien mukaan...Käsipeili minulla on usein mukana ja se saa kyllä riittää.

Keskustelu on joskus vaikeaa, jos lähellä on peili. Tuijottelen nimittäin tässä tapauksessa omaa kuvaani, enkä keksustelukumppania. Onkin hauskaa, jos keskustelutoverilla on peiliaurinkolasit nenällään. Tavastani on huomautettu useaan otteeseen, mutta vaikea siitä on päästä eroon. En edes pidä itseäni mitenkään käsittämättömän kauniina, tai toisaalta hirveän rumana, joten ei minulla ole oikein mitään syytä itsetuijotteluun.

Peilailetko kuvaasi muuten vaan vai tarkkailetko eleitäsi ja ilmeitäsi?Kyllä minunkin tekee mieli joskus katsella miltä ilmeeni yms näyttävät.

Hampaita pestessä me pikkusiskon kanssa höpötetään lähinnä pelkästään peilin kautta...
Tässä pari viikkoa sitten sain uudet rillit (joissa korjattiin kovasti hajataittoa, metrossa häiritsi hiukan kun lattia onkin kymmenisen senttiä toisaalla kuin mitä näki nimimerkillä metrokammoinen ja varma niissä asuvista lohikäärmeistä) ja nyt on ollut ihan pakko katsella pärstäkerrointa kun ei vielä ihan ole tottunut uuteen ilmeeseen...
"...hmm, kukahan se tänään peilistä vastaan katsoo?"

mä en yleensä viihdy mitenkään järin pitkiä aikoja peilin edessä...johtuen siitä, että on aina niin hirmunen kiire, ettei ennätä...mutta täytyy myöntää, että aina kun kävelen kaupungilla näyteikkunan ohi, katselen itseäni sieltä...ja jotenkin kuvittelen päässäni, että kaikki muut ihmiset ajattelee, että mä kattelen niitä tavaroita, mitä siellä putiikissa sattuu olemaan myynnissä...eiköhän ne kaikki kuitenkin tiedä, että itseäni mä sieltä peilistä kyylään en väittäisi olevani turhamainen, koska noin yleisellä tasolla en juurikaan kiinnitä huomiota ulkonäkööni...mutta sitä on aina jotenkin kiva katsella, että miltä jalat näyttää kun kävelen...ehkäpä se onkin sitten ihan oma pakkomielteensä mutta en mä yleensä jää siihen ikkunan eteen pällistelemään, jotta miltäs se nassu tänään näyttää...vaan lähinnä katselen sivuprofiiliani ja kävelytyyliäni *weirdo..*

Tässä yksi päivä sain itseni kiinni siitä, että salilta tultua vaihdoin reppua olalta toiselle. Miksi? No siksi kun siinä matkalla autolle on hyvin heijastava näyteikkuna, siinä on joku kalvo, että se on kuin peili. Vaihdoin repun kadunpuoleiselle olalle, että saisin peilattua itseäni paremmin.

Jonkinasteisista vikakohdista huolimatta mä näytän näyteikkunassa tosi hyvältä. Ainakin noin kaulasta alaspäin.

Samooja sanoi:

Metroissa tämä onnistuu vielä paremmin, koska suurimman osan ajasta ollaan maan alla ja ikkuna heijastaa tällöin valaistun metron tapahtumia hyvin.

Click to expand...

Niinpä, toisia ihmisiä on hauskempi tutkiskella heijastavan ikkunan kautta kuin suoraan, koska silloin he harvemmin huomaavat joutuvansa tarkkailun kohteeksi.

MUTTA onko sitten kiva tulla tarkkailun kohteeksi? Pariisin (muistaakseni) metrossa tajusin erään noin 2,7 kertaa itseäni vanhemman, varsin öllöttävän (anteeksi) miehen takkailevan minua. Eikä tämä tarkkailu siis kohdistunut kasvoihin tai käsiin tai varpaisiin. Mulkaisin häntä ja hän käänsi katseensa pois.
Parin minuutin kuluttua tajusin, että hän oli tuijotti minua ikkunan heijastuksen kautta. Hän oli jatkanut tarkkailua 'peilistä'. Iu!

Kaupan ikkunasta en itseäni paljon peilaile. A) En elä niin näyteikkunaisessa maailmassa, B) ei vaan ole tapana. Saatan kyllä vilkaista, jos päällä on jotain uutta, hiukset eri lailla kuin yleensä tai vaikka parturista tullessa.

Kyllä minä ainakin tuijottelen kuvaani kaikkialta mistä se vain heijastuu. Tämän takia minulla on keskustellessakin tapana toljottaa intensiivisesti keskustelukumppanin silmiin. Yleensä aika läheltä Iltaisin hammaspesulla menee helposti tunti, kun unohdun ilmeilemään peilille ja tutkimaan profiiliani ja joskus pahimmassa murrosiässä katselin naamaani käsipeilistä jopa pöntöllä istuessa.

Juuri sopivasti matkalla täältä (kotoa) kaupungille on kätevä peili-ikkuna, josta pitää tietenkin aina tsekata kävelytyyli, hiukset, vaatetus ja yleisvaikutelma. Näyttää aina paremmalta kuin kotona. Enkä vaivaudu edes salaamaan puuhiani syrjäsilmävilkuilulla, vaan käännyn katsomaan ihan avoimesti.

Lothelen sanoi:

MUTTA onko sitten kiva tulla tarkkailun kohteeksi? Pariisin (muistaakseni) metrossa tajusin erään noin 2,7 kertaa itseäni vanhemman, varsin öllöttävän (anteeksi) miehen takkailevan minua. Eikä tämä tarkkailu siis kohdistunut kasvoihin tai käsiin tai varpaisiin.

Click to expand...

Minua saa kyllä katsella ihan vapaasti, vaikka sitten katselisikin jotain muuta kuin kasvoja. Ennen häiritsi, mutta itsetunto on kai parantunut viime aikoina, kun nykyisin ei haittaa yhtään. Toisaalta monet kaverit ovat valittaneet että heitä häiritsee kun minulla on tapana unohtua katselemaan muita.

Mutta ajatelkaas tosiaan, että vielä viitisensataa vuotta sitten ihminen saattoi hyvinkin elää koko elämänsä ilman että näki koskaan kuvaansa muualta kuin satunnaisen vesilätäkön pinnasta. Millaista olisi, jos ei olisi aavistustakaan siitä, miltä itse näyttää, paitsi sen, mitä on kuullut muilta?

Oho, luulin todella kaikkien muiden olevan näyteikkunashoppaamssa ja minun olevan ainoa itsensä ihmettelijä. No, erehtyyhän sitä.

Voisin sanoa sitä melkeinpä pakkomielteeksi. Itseä on aina vähintäänkin vilkaistava, kun sattuu jokin peilaava pinta kohdalle. Tarkistan ryhtiä, kävelytapaa, pään asentoa, vaatteiden istuvuutta tai ihmettelen muuten vain itseäni. Päivästä riippuu ihastunko vai harmistunko. Olen kuitenkin ihminen, joka nauttii itsensä katselusta. Sama se, satunko näyttämään hyvältä vai naapurin seinästä reväistyltä, kunhan saan katsella itseäni. Se on ikäänkuin tottumus kysymys, joka saa minut tuntemaan itseni hivenen varmemmaksi. Lieneekö sitten merkki liiasta ulkonäkökeskeisyydestä vai alkavasta narsismista, tiedä häntä.

Jokin aika sitten tajusin, että itseään voi peilata myös toisista ihmisistä. Se tarjoaakin jo hieman enemmän haasteta. Mitä tarkoittaakaan pitkä katse jakkupuku naiselta, tai hymynkare pikkutytön huulilla? Itsestä riippu tietenkin, miten peilinsä tulkitsee, mutta niinhän taitaa olla kaikkien peilien osalla, olivat ne sitten lasia tai vastaantulijoita.

Haigha sanoi:

Mutta ajatelkaas tosiaan, että vielä viitisensataa vuotta sitten ihminen saattoi hyvinkin elää koko elämänsä ilman että näki koskaan kuvaansa muualta kuin satunnaisen vesilätäkön pinnasta. Millaista olisi, jos ei olisi aavistustakaan siitä, miltä itse näyttää, paitsi sen, mitä on kuullut muilta?

Click to expand...

Olen miettinyt ihan samaa! Jostain syystä minulle tulee tuon pohtimisesta samanlainen olo, kuin pohtiessa, mihin avaruus loppuu . En jaksa uskoa, että siihen aikaan kiinnitettiin vähemmän huomiota ulkonäköön kuin nykyään, vaikka mahdolisuudet itsensä ihailuun olivatkin rajoittuneet. Ehkä silloin sitten vain luotetiin tovereiden sanaan omasta ulkonäöstä, tai sitten katse kiinnittyi ruumiinosiin, joita saattoi tarkkailla ilman peiliä, kuten käsiin.

Olisi hassua, jos en tietäisi miltä näytän. Toisaalta, olisinkohan silloin niin huolestunut omasta ulkonäöstäni, kuin nyt, kun on mahdollisuus syynätä kasvojaan joka välissä. Aika pitkälti käsitys omasta ulkonäöstä syntyisi ehkä juuri kyselemällä toisilta ja sitten tietty käsikopelolla: *räplää naamaansa* minulla on nenä, joo, ja pehmeät posket

Oleskelu ympäristössä, jossa ei ole peiliä, on kyllä ihmeen rentouttavaa. Stressi tulee vasta, kun tietää pääsevänsä peilin ulottuville. Näin siinäkin tapauksessa, että peilittömällä vyöhykkeellä olsii ollut paljon ihmisiä - jopa ihmisiä, joihin tahtoo tehdä vaikutuksen. Ehkä tämä vain tarkoittaa, että olen pahin (ja pelottavin) kriitikkoni, mutta jollakin lailla kyllä kadehdin entisajan ihmisiä peilittömyydestä.

May^ sanoi:

Peilailetko kuvaasi muuten vaan vai tarkkailetko eleitäsi ja ilmeitäsi?Kyllä minunkin tekee mieli joskus katsella miltä ilmeeni yms näyttävät.

Click to expand...

Sekä että. Ei niin, että varsinaisesti haluaisin tietää, miltä puhuessani näytän. Joskus tulee kyllä mietittyä sitä, miltä näytän kun en itse näe itseäni (vähän tällainen mitä-muut-puhuvat-kun-en-ole-läsnä -pohdinta), mutta peiliin katsoessa tietää katsovansa, joten itseään ei saa kiinni itsetiedottomuudesta. Jos totta puhutaan, niin luulen peiliintuijottamiseni osittain johtuvat turhan suuresta itsetarkkailun tarpeestani. Toisaalta on paljon helpompi tuijottaa keskustelukumppania, kun tämä puhuu kuin silloin, kun itse on äänessä, eli osittain kyseessä on ehkä telkkarisyndrooma. (Telkkariahan on pakko katsoa, jos se auki on, koska siinä ruudussa tapahtuu enemmän kuin muun havaintokentän alueella.)

Yritän siis selittää itselleni että en ole narsisti, ainoastaan keskittymishäiriöinen