Constantine
Lintu, lentokone tjsp.
"Time doesn't seem to pass here: it just is. . ."
Englanninkielisen The Silmarillionin ensimmäinen käsikirjoitus (joka muistuttaa yhä paljon vanhinta vastaavaa kertomusta) alkaa sanoilla there was Eru. Hän istuu anglosaksikuninkaan tavoin valtaistuimellaan, bardiensa pitäessä huolen musiikista. Heidän sävelaiheesta kasvattama soittonsa kantautuu myös Tyhjyyteen Ajattomien Salien ulkopuolella... Tyhjyyteen, jonka myös Melkor havaitsee kertoman mukaan todellakin autioksi paikaksi (tärkeä huomio tämän kirjoituksen viimekaneettiin liittyen). Hieman kalevalamaiseksi "kilpasoitoksi" vääjäämättä äityvän, musikanteille vielä merkitykseltään tuntemattoman haastetoteutuksen aikana kertomuksessa on myös kohta, jonka voi tulkita kuvaavan ja ennustavan joidenkin nykyaikaisten, äänekkäiden mutta itseään toistavien musiikkityylien (samoin kuin huutoäänestystä "totuuden" määrittäjänä suosivien vallankäyttäjienkin) tulon meidän maailmassamme. Aivan tämän aikaa itseään edeltävän alkukonsertin lopussa tulee myös hetki, jossa Eru puuttuu kolmannen kerran tapahtumiin itse omalla Loppusoinnullaan; tosin emme saa tietää, missä määrin se liittyy Melkorin mahdolliseen vallalle pääsemiseen musiikin kulun hallinnassa kaikesta edeltäneestä huolimatta...
Ennen Ainurin Soittoa Melkorin (jonka roolista tolkienilaisena diaboluksena on tuleva aina vain lukeneille ihmisille tutunomaisempi) kerrotaan muuttuneen individualistiksi "toisin kuin veljensä" — tosin heidän myöhemmästä itseilmaisustaan Ardassa käy ilmi, etteivät ainakaan sinne laskeutuneet ainur ole itsekään turhan robottimaisia jees-enkeleitä (vaikka he vorloneja jossain määrin saattoivatkin toimintansa osalta muistuttaa — ja tekivät sen vieläpä ihan ensin!). Melkor halusi jostain syystä ennen pitkää irtautua kokonaan omaksi herrakseen ja alistaa vieläpä kaiken mahdollisen ympärillään itseään palvelemaan, vaikka myös hänen älylliset lahjansa olivat muita ainuria suuremmat ja niinpä hänen oli pakko aavistaa myös tällaisten pitkälle vietyjen suunnitelmien vääjäämätön tuhoon tuomittuus — olkoonkin, että kaiken kapinan ja oman kohtalonsa itsenäisesti määrittämiseen pyrkivän "lieanvenytyksen" on täytynyt vaikuttaa Melkorista (joka ei hyväksy alistetuksi joutumista itseään Nuorempien Eru-keksintöjen toimesta) ehdottoman pakolliselta ja johdonmukaiselta toiminnalta. Kiintoisana kuriositeettina mainittakoon, ettei Tolkien missään vaiheessa kerro meille, mitä Melkorin tietoisuudelle on tämän kaikkien töiden päätteeksi aivan lopulta tapahtuva, pistäisipä henkiinherätetty Túrin tai kuka tahansa Rautakruunun tulevaa kantajaa ensin kostonmiekallaan sitten kerran taikka kaks'. Imperet Dominus tosiaankin.
Melkorin jostakin päähänsä saama ja halujensa toteuttamista varten etsimä "Sammumaton Liekki" saattaa tietenkin olla samasta lähteestä kuin se ainoastaan Erulta eli Ilúvatarilta armolahjana tuleva "salainen tuli", jonka häntä miellyttävät luodut (tai palvelijat) saavat (kulkemaan keralla?) "ajatuksiinsa" vanhan Musiikin kautta luotavan maailman loppuhuipentuman jälkeen pidettävässä Uudessa Soitossa — sisällyke, joka heijastanee samaa toivetta kuin Tolkienin irrallisempien runojenkin paljastama kaipaus (Aulëa Melkorin sijaan muistuttavien) taiteilijoiden töiden hukkaan valumattomuudesta maailmankaikkeuden perimmäisessä muistissa ja tarkoituksenmukaisuudessa (vrt. Marcus Chownin teoksessa Päättymättömät päivät kuolleena mainitut teoriat sekä Ensimmäinen kirje Korinttilaisille 3).
Lopulta ainakin eräänlaisen Sammumattoman Liekin olemassaolo paljastetaan yhtäaikaisesti kaikille ainurille kun jokin senniminen asia (alkuperäistekstissä määräisellä artikkelilla, ts. kokonaisuudessaan) lähetetään "sydämeksi" Ilúvatarin ihan kaikilla kosketelkaa-toisianne-tasoillakin olemassaolevaksi lausumaan maailmaan, jonka ainur ovat musiikillaan muotoilleet. Ja mikä ihme voi olla — ainakin yhden ainun mieleen pannun näkemyksen mukaan — tuon niin ihmeellisen Tulen tarkoitus sellaisessa paikassa? Sitä tuskin kuitenkaan pitkään pohtii Melkor, vaan moisesta voiman sijoituksesta kuullessaan hän tulee väistämättä maiarinsa kanssa seuraamaan omaa tahtoaan ainoastaan yhteen mahdolliseen kohteeseen — jossa ovat vieläpä ilmeisesti tuleva nousemaan oraalle myös hänen oman soitonkuljetuksensa kohtaloksi koituneet siemenet...
— ❖ —
Postuumisti julkaistun Silmarillionin avauksessa ja sitä eniten muistuttavissa käsikirjoitusversioissa J.R.R. Tolkien lienee kaikkein ensimmäisenä eurooppalaisena kursinut kasaan luomiskertomuksen, joka on yhdistelmä monoteististä ja polyteististä myyttiä ja kosmogoniaa. Myöhemmin saamme kuulla, kuinka valarin vaikutuksen kerrotaan lopulta haipuvan materiaalisesta maailmasta historian edetessä, mutta yhtä kaikki on melko ilmeistä, että Tolkienin rakkaus Antiikin kreikkalais-roomalaista hengenperintöä kohtaan on ollut sen verran suuri ja/tai hänen tahtonsa muodostaa luomilleen kielille mahdollisimman historiallisesti uskottava tausta (jopa Vanhan Testamentin "polyteistisiin jäänteisiin" verraten) tarpeeksi vahva, jotta kolmeakin useamman tietoisuuden vaikutus Eän ja Ardan jumalallisessa luomistyössä ja vieläpä potestas vicariorum Dei sen historian aikana on ollut väistämätöntä ja vankkumatonta.
Onko sitten se, mitä koko tässä "englantilaisen tai pohjoisen hengen mukaiseksi mytologiaksi" aiotussa fantasiakronikassa löytyy lähellä kirjailijan sille "lopulta" aikomaa muotoa — tai syvällisin mahdollinen (metafyysis-)filosofinen saavutus Tolkienilta? Ensimmäinen kysymys voi olla tietyssä mielessä absurdi (vaikka sen voi yrittää kiertää ajattelemalla, millä tavoin esimerkiksi mielekkään dialogin tai muunlaisen TSH-laajentelun lisääminen eepoksen pikakuljetuksellisimpiin kohtiin olisi saattanut niihin vaikuttaa, tai vertaamalla esim. julkaistua Ainulindalëa Kirjeen #131 sisältöön), siinä missä jälkimmäiseen voi taas englantia osaava löytää elähdyttäväisemmänkin vastauksen tutustumalla itse jokaiseen The History of Middle-earth -sarjan niteeseen. Etenkin niistä kymmenenteen.
Vaan minkäikäisinä / mistä ihmeestä syntyneinä (ja mitä tarkoitusta palvelemaan) on meidän sitten pitäminen kaikkia niitä "maailmansyventämisvilahdusten" Pimeyden olentoja, jotka ovat "vähintään Sauroniakin vanhempia". . ? B–}
Englanninkielisen The Silmarillionin ensimmäinen käsikirjoitus (joka muistuttaa yhä paljon vanhinta vastaavaa kertomusta) alkaa sanoilla there was Eru. Hän istuu anglosaksikuninkaan tavoin valtaistuimellaan, bardiensa pitäessä huolen musiikista. Heidän sävelaiheesta kasvattama soittonsa kantautuu myös Tyhjyyteen Ajattomien Salien ulkopuolella... Tyhjyyteen, jonka myös Melkor havaitsee kertoman mukaan todellakin autioksi paikaksi (tärkeä huomio tämän kirjoituksen viimekaneettiin liittyen). Hieman kalevalamaiseksi "kilpasoitoksi" vääjäämättä äityvän, musikanteille vielä merkitykseltään tuntemattoman haastetoteutuksen aikana kertomuksessa on myös kohta, jonka voi tulkita kuvaavan ja ennustavan joidenkin nykyaikaisten, äänekkäiden mutta itseään toistavien musiikkityylien (samoin kuin huutoäänestystä "totuuden" määrittäjänä suosivien vallankäyttäjienkin) tulon meidän maailmassamme. Aivan tämän aikaa itseään edeltävän alkukonsertin lopussa tulee myös hetki, jossa Eru puuttuu kolmannen kerran tapahtumiin itse omalla Loppusoinnullaan; tosin emme saa tietää, missä määrin se liittyy Melkorin mahdolliseen vallalle pääsemiseen musiikin kulun hallinnassa kaikesta edeltäneestä huolimatta...
Ennen Ainurin Soittoa Melkorin (jonka roolista tolkienilaisena diaboluksena on tuleva aina vain lukeneille ihmisille tutunomaisempi) kerrotaan muuttuneen individualistiksi "toisin kuin veljensä" — tosin heidän myöhemmästä itseilmaisustaan Ardassa käy ilmi, etteivät ainakaan sinne laskeutuneet ainur ole itsekään turhan robottimaisia jees-enkeleitä (vaikka he vorloneja jossain määrin saattoivatkin toimintansa osalta muistuttaa — ja tekivät sen vieläpä ihan ensin!). Melkor halusi jostain syystä ennen pitkää irtautua kokonaan omaksi herrakseen ja alistaa vieläpä kaiken mahdollisen ympärillään itseään palvelemaan, vaikka myös hänen älylliset lahjansa olivat muita ainuria suuremmat ja niinpä hänen oli pakko aavistaa myös tällaisten pitkälle vietyjen suunnitelmien vääjäämätön tuhoon tuomittuus — olkoonkin, että kaiken kapinan ja oman kohtalonsa itsenäisesti määrittämiseen pyrkivän "lieanvenytyksen" on täytynyt vaikuttaa Melkorista (joka ei hyväksy alistetuksi joutumista itseään Nuorempien Eru-keksintöjen toimesta) ehdottoman pakolliselta ja johdonmukaiselta toiminnalta. Kiintoisana kuriositeettina mainittakoon, ettei Tolkien missään vaiheessa kerro meille, mitä Melkorin tietoisuudelle on tämän kaikkien töiden päätteeksi aivan lopulta tapahtuva, pistäisipä henkiinherätetty Túrin tai kuka tahansa Rautakruunun tulevaa kantajaa ensin kostonmiekallaan sitten kerran taikka kaks'. Imperet Dominus tosiaankin.
Melkorin jostakin päähänsä saama ja halujensa toteuttamista varten etsimä "Sammumaton Liekki" saattaa tietenkin olla samasta lähteestä kuin se ainoastaan Erulta eli Ilúvatarilta armolahjana tuleva "salainen tuli", jonka häntä miellyttävät luodut (tai palvelijat) saavat (kulkemaan keralla?) "ajatuksiinsa" vanhan Musiikin kautta luotavan maailman loppuhuipentuman jälkeen pidettävässä Uudessa Soitossa — sisällyke, joka heijastanee samaa toivetta kuin Tolkienin irrallisempien runojenkin paljastama kaipaus (Aulëa Melkorin sijaan muistuttavien) taiteilijoiden töiden hukkaan valumattomuudesta maailmankaikkeuden perimmäisessä muistissa ja tarkoituksenmukaisuudessa (vrt. Marcus Chownin teoksessa Päättymättömät päivät kuolleena mainitut teoriat sekä Ensimmäinen kirje Korinttilaisille 3).
Lopulta ainakin eräänlaisen Sammumattoman Liekin olemassaolo paljastetaan yhtäaikaisesti kaikille ainurille kun jokin senniminen asia (alkuperäistekstissä määräisellä artikkelilla, ts. kokonaisuudessaan) lähetetään "sydämeksi" Ilúvatarin ihan kaikilla kosketelkaa-toisianne-tasoillakin olemassaolevaksi lausumaan maailmaan, jonka ainur ovat musiikillaan muotoilleet. Ja mikä ihme voi olla — ainakin yhden ainun mieleen pannun näkemyksen mukaan — tuon niin ihmeellisen Tulen tarkoitus sellaisessa paikassa? Sitä tuskin kuitenkaan pitkään pohtii Melkor, vaan moisesta voiman sijoituksesta kuullessaan hän tulee väistämättä maiarinsa kanssa seuraamaan omaa tahtoaan ainoastaan yhteen mahdolliseen kohteeseen — jossa ovat vieläpä ilmeisesti tuleva nousemaan oraalle myös hänen oman soitonkuljetuksensa kohtaloksi koituneet siemenet...
— ❖ —
Postuumisti julkaistun Silmarillionin avauksessa ja sitä eniten muistuttavissa käsikirjoitusversioissa J.R.R. Tolkien lienee kaikkein ensimmäisenä eurooppalaisena kursinut kasaan luomiskertomuksen, joka on yhdistelmä monoteististä ja polyteististä myyttiä ja kosmogoniaa. Myöhemmin saamme kuulla, kuinka valarin vaikutuksen kerrotaan lopulta haipuvan materiaalisesta maailmasta historian edetessä, mutta yhtä kaikki on melko ilmeistä, että Tolkienin rakkaus Antiikin kreikkalais-roomalaista hengenperintöä kohtaan on ollut sen verran suuri ja/tai hänen tahtonsa muodostaa luomilleen kielille mahdollisimman historiallisesti uskottava tausta (jopa Vanhan Testamentin "polyteistisiin jäänteisiin" verraten) tarpeeksi vahva, jotta kolmeakin useamman tietoisuuden vaikutus Eän ja Ardan jumalallisessa luomistyössä ja vieläpä potestas vicariorum Dei sen historian aikana on ollut väistämätöntä ja vankkumatonta.
Onko sitten se, mitä koko tässä "englantilaisen tai pohjoisen hengen mukaiseksi mytologiaksi" aiotussa fantasiakronikassa löytyy lähellä kirjailijan sille "lopulta" aikomaa muotoa — tai syvällisin mahdollinen (metafyysis-)filosofinen saavutus Tolkienilta? Ensimmäinen kysymys voi olla tietyssä mielessä absurdi (vaikka sen voi yrittää kiertää ajattelemalla, millä tavoin esimerkiksi mielekkään dialogin tai muunlaisen TSH-laajentelun lisääminen eepoksen pikakuljetuksellisimpiin kohtiin olisi saattanut niihin vaikuttaa, tai vertaamalla esim. julkaistua Ainulindalëa Kirjeen #131 sisältöön), siinä missä jälkimmäiseen voi taas englantia osaava löytää elähdyttäväisemmänkin vastauksen tutustumalla itse jokaiseen The History of Middle-earth -sarjan niteeseen. Etenkin niistä kymmenenteen.
Vaan minkäikäisinä / mistä ihmeestä syntyneinä (ja mitä tarkoitusta palvelemaan) on meidän sitten pitäminen kaikkia niitä "maailmansyventämisvilahdusten" Pimeyden olentoja, jotka ovat "vähintään Sauroniakin vanhempia". . ? B–}
Last edited: