Suuria (ja ei niin suuria) surunaiheita

Meillä oli nuorena sellainen samanikäisten kaveriporukka, jonka kanssa pyörittiin baarit, festarit ja bändikeikat, biletettiin, juteltiin, hölmöiltiin, naurettiin (erityisesti naurettiin, ja paljon!) ja joskus vähän ehkä itkettiinkin, juotiin kaljaa, spekuloitiin ihmissuhteista, lainattiin rahaa, autettiin toisiamme, puhuttiin maratonpuheluita. Kaikkea mitä parikymppiset kaverit tekee. Sitten aikuistuttiin, opiskeltiin, muutettiin kuka mihinkin, toiset perusti perheitä. Ei oltu enää niin tiiviisti tekemisissä. Yhteys on silti säilynyt aina jossain muodossa koko tämän ajan, 80-luvun lopulta asti.

Tänään kuulin että yksi on joukosta poissa. Syöpä vei lopulta. Vaikka tiesin sairaudesta, niin olo on kuin olisi saanut halosta otsaan. Tuntuu kuin joku osa omastakin elämästä olis päättynyt lopullisesti. Eniten surettaa se, että kaipaamaan jäi ala-asteikäinen lapsi.

Hyvää matkaa rakas ystävä.
 
Ahdistaa, hajottaa, pelottaa, ja väsyttää.
Kaikki nämä kivat tunteet purkautuivat tänään pitkän työrupeaman (yhteensä 10h, onneksi ei putkeen) jälkeen hysteerisenä itkuna ja vinkumisena poikaystävälle.
Sain rauhoituttua ja meinasin mennä nukkumaan, mutta katsoin kuitenkin sähköpostin ensin. Ja kappas! En saanut taaskaan töitä! Ei olisi edes kannattanut uskoa, että minusta muka olisi mihinkään.

En taas jaksa mitään. En ole saanut laihduttua tarpeeksi ja olen kuvottava läski. En ole pitkään aikaan inhonnut naamaani ja koko olemustani näin paljon.

Voisi vaan nukkua kevääseen asti.
 
Tsemppiä Vamperi. Vaikka oma sisäinen äänesi sanoisi mitä, tiedät varmaan, että tosiasiassa työpaikat ovat tällä hetkellä todella tiukassa. Kyse ei siis ole siitä, etteikö sinusta olisi mihinkään (on paljoonkin), vaan siitä, ettei kaikille hyvillekään tekijöille ole työtä tarjota. Mitä ulkoiseen olemukseesi tulee, se on tietysti puhtaasti subjektiivisesti koettava asia, mutta minun mielestäni ulkonäkösi ja persoonasi yhdistelmä on viehättävä.
 
Kaksi pyöristäni on ruvennut pitämään poljettaessa ärsyttävää visertävää kitinää ja siitä on ilmeisesti jälleen mojova lasku tiedossa, ainakin jos asian haluaa hoitaa kuntoon JA löytää ensin jonkin lähiöpajaa asiantuntevamman korjaamon, joka osaa jopa sanoa mistä se johtuu.

Loppuviikko meneekin sitten etsiessä säilytyspaikaltaan kadonnutta passia, joka oli ainoa kuvallinen henkilötodistus. Käytännössä tiedossa on asunnon suursotkeminen.
 
Last edited:
Kotieläintuotannon opettaja opettaa luonnonmukaista viljelyä ja lukee kasvinviljelyn opettajan dioja, koska koulutusohjelman loppumisen takia kasvinviljelyn opettaja lähti keväällä pois, joten nyt opettajamme ei itsekkään ymmärrä kaikkea, mitä meille opettaa.

Oikeastaan tämä ei enää jaksa minua edes ärsyttä, se on vain surullista, kun opetus menee rappiolle. Mutta kohta se loppuu, joten ei millään enää ole väliä.
 
Verokorttiani etsiessäni kävin läpi monia papereita, ja koko sairaushistoriani keväästä 2009 asti vilisi silmieni ohi. Toivottomuus on aika vahva tällä hetkellä.
 
Äidiltäni oli tarkoitus leikata sappi tähystysleikkauksessa. Ilmenikin jotain pahaenteistä ja he joutuivat tekemään avoleikkauksen. Nyt he epäilevät, että maksassakin olisi jotain, ehkä jopa kasvain. Välitöntä hengenhätää ei ole, mutta äiti on kuulemma aika heikossa kunnossa eikä pysty syömään. Pelottaa, etenkin kun olen nyt ulkomailla, eli on vaikeampi pysyä kärryllä tilanteesta saati olla vanhempien tukena. Tai saada itse mitään tukea, kun kaikki tuntuu muutenkin menevän pieleen.
 
Sivulöydös leikkauksessa on hyvää tuuria, koska sen löytyminen voi aikaistua kuukausilla, kenties ratkaisevilla sellaisilla. Kaukana läheisistä oleminen tällaisella hetkellä tietty raastaa. Tsemiä!
 
Alan olla aika epätoivoinen noin ammatin valinnan suhteen. Mikään ala mikä yhtään kiinnostaisi ei ilmeisesti ole sellainen mitä pystyisin työkseni tekemään. Fyysiset rajoitteet tai älyllinen kapasiteetti tulevat osassa vastaan ja osassa puhdas raha. Turha alkaa opiskella jotain mistä tietää jo valmiiksi että joka kuukausi saa miettiä riittääkö raha siihen että ostaa lohta ja hedelmiä vaipitääkö tyytyä tonnikalaan ja makarooniin. Luultavasti päädyn istumaan johonkin toimistoon päivät pitkät keräämään pölyä ja haaveilemaan siitä mitä olisin voinut tehdä jos olisi vähän isompi, vahvempi tai fiksumpi. Tai jos olisin edes mies niin sekin varmaan riittäisi siihen että minun uskottaisiin selviytyvän tietyistä töistä vaikka pieni olisinkin. Tai ehkä minun urani kuuluukin kulkea niin että menen jatkamaan työtäni päivähoidon puolella kunnes pimahdan niin että saan lopulta paperit työkyvyttömyyseläkkeelle. Se tuntuu tällä hetkellä realistisimmalta urahaaveelta. Ainakin sellaiselta mihin minulla varmasti riittäisi kapasiteetti ja taidot.
 
Koita jaksaa jatkaa sitkeästi etsimistä ja miettimistä, Jaamar. Eikä toimistossa istuminenkaan mikään paha vaihtoehto ole, jos työpaikka ja työkaverit ovat ok, oma olo hyvä ja palkka sellainen, ettei tarvitse hätäillä. Terveisin aulaa vartioitsemassa istuva medianomi AMK, ikää melkein 40 v., eikä vieläkään mitään havaintoa, miksikä oikeasti haluaisin isona tulla ;)
 
Jaamar sanoi:
Alan olla aika epätoivoinen noin ammatin valinnan suhteen. Mikään ala mikä yhtään kiinnostaisi ei ilmeisesti ole sellainen mitä pystyisin työkseni tekemään. Fyysiset rajoitteet tai älyllinen kapasiteetti tulevat osassa vastaan ja osassa puhdas raha. Turha alkaa opiskella jotain mistä tietää jo valmiiksi että joka kuukausi saa miettiä riittääkö raha siihen että ostaa lohta ja hedelmiä vaipitääkö tyytyä tonnikalaan ja makarooniin.
Click to expand...

Tiedän niin tuon tunteen! :( Tsemppiä ja toivotaan, että asiat selkiytyy.. *hali* En tiedä perheolosuhteistasi kovinkaan paljon, joten en myöskään tiedä miten suurelta osin olet vastuussa arkikuluista. Mutta jaksan uskoa, että kyllä sinä vielä löydät paikkasi työelämässä siten, että pärjäät myös taloudellisesti. :)
Itse viimein luovutin ja opiskelin muutama vuosi sitten alalle, jolla tahdon tehdä töitä.. mutta palkka on varmasti yksi surkeimmista. Jos töitä riittäisi täyden työviikon verran, niin sitten tällä pärjäisi. Mutta teen todella vähän työtunteja, koska töitä ei vain ole.. ja siksi palkkakin on mitätön. Tämä oli kyllä tiedossa myös etukäteen.. En pärjäisi näin muussa elämäntilanteessa.. Mutta kun kulut jakautuu miehen kanssa, jolla puolestaan tuota rahaa on enemmän mitä minulla, ja kun talokin on oma (eikä lainaa maksettavana).. Niin näin pärjäillään ihan kivasti. Silti emme tee esim. ulkomaanmatkoja tms. ja kuuntelen aina muiden rahankäyttöä kauhulla. Noh, kaikkea ei voi saada, jos ei ole syntynyt kultalusikka suussa.
 
Tsemppiä Jaamarille ja muille työasioiden kanssa tuskaileville.

En tiedä lohduttaako se, että toimistotöihinkään (joista itse tykkään silloin, kun työkaverit ovat tarpeeksi kivoja ja työtehtävät edes suhteellisen mielekkäitä) ei nykyään enää päädy, jos ei niihin halua. "Perustoimistohommat" vähenevät jatkuvasti, hakijoita on paljon kun korkeakoulutetutkin hakevat toimistosihteerien yms paikkoja. Toisaalta työnantajat kuvittelevat pitkälle koulutettujen karkaavan pian joihinkin mystisiin parempiin töihin, joten eivät maisterit ole valinnoissa etusijalla. Ja sitten tietenkin se taianomainen kokemus, jota pitäisi olla. Ja jos työpaikan saa, ei siinä varmaankaan ehdi pölyyntymään, kun pitää jännittää jatkuvatko työt. Määräaikaiset 3-6 kk pätkät 1-2 ensimmäisen vuoden ajan ovat valitettavan yleisiä.
 
Toimistotöiden vika on siinä että minulla alkaa päässä kilistä jos en pääse päivällä ollenkaan ulos ja kroppa ei kestä yhtään pidempiä aikoja paikoillaan istumista. Sem huomaa jos vaikka on joku päivä mahdollisuus istua koneella useampi tunti (ei putkeen vaan ihan päivän aikana) niin illalla on kroppa ihan juntturassa. Siksi välttelen toimistotöitä niin pitkälle kuin mahdollista. Näen itseni istumassa jossain sisällä koneen ääressä yrittämässä järjestelläajatuksiaan niin että pystyisin tekemään töitä kun pää on täynnä pumpulia kun ei ole päässyt ulos ja silmiä kirvelee ruudun tuijottaminen.
Hyvä että on ihmisiä joille se sopii ja jotka siitä pitävät, mutta minulle se tuntuisi siltä että istun kopissa katselemassa kun elämä kipittää ohi ikkunan takana. No vähän turhan käytetty ja romanttinen kuvaus, joka tuskin edes pitää paikkansa.
Minulla on joku vipaus aivoissa kun en vaan nyt pysty näkemään muuta mahdollisuutta kuin että päädyn loppuiäkseni työhön jota en halua tehdä (oli nyt mikä vaan niistä) ja ainut keino päästä pois sieltä on se että päädyn täysin työkyvyttömäksi jollain tavalla. Olisikohan jossain aivomekaanikkoa joka osaisi korjata nämä minun piuhat...
 
Päätin laittaa työhakemuksen varastohommiin. Kannustavat vanhemmat "ei ne ota sinua kun näkee sinut, et sinä yllä edes työntökärryn aisoihin." Toivoton tapaus taidan olla...
 
Tämä on kolmas vuoteni ilman balettia. Lopetin sen ajanpuutteen enkä kiinnostuksen puutteen takia. Tausta on siis se, että aloitin parivuotiaana ja olen tanssinut 11 vuotta, josta ehkä 7 tai 8 on varsinaista balettiopettelua. Haluaisin jatkaa koko ajan, mutta aikaa ei yksinkertaisesti ole. Yhteen kertaan viikonloppuna olisi aikaa, mutta kaikki tasoani vastaavat tunnit vaatisivat kolmen tai neljän kerran viikkoharjoittelua, mihin ei siis onnistu. Kaipaisin kärkitossuille ja takaisin baletin luo, mutta näköjään kun ei voi niin ei voi. :cry::cry:
 
Nyt oli sitten vuosi takaperin hukkuneen sedän veljen vuoro siirtyä ajasta ikuisuuteen. Surusta huolimatta näin oli silti parasta, setä oli loppuajan halvaantuneena saattohoidossa syövän takia. Jälleen kerran yhdet hautajaiset edessä.
 
You must log in or register to reply here.
Ylös