Lentävä lumi sanoi:
Ja sitten sellainen hetki, kun odotat vaikka raitiovaunua tai lauttaa tai jotain pysäkillä ruuhka-aikaan ja tuntuu kuin koko maailma kävelisi ohi.
Minullakin on kokemuksia tuollaisesta tunteesta. Tulee ihan sellainen leffafiilis, kun kuvataan ikäänkuin päähenkilön silmissä ja ihmiset vilahtelevat ohi, kukaan ei kiinnitä huomiota, kaikki vain kulkevat, kuka mihinkin ja minä seison paikoillani ja katson.
Minullekin tulee hyvin usein noita kirja-fiiliksiä. TSH-fiilis ja Noitamestari-fiilis. Ja usein metsässä juostessa on Ronja ryövärintytär-fiilis. Ja leffafiiliksistä TSH-fiiliksen jälkeen, tutuin on PotC-fiilis. Se on kiva tunne, ihan kuule kuinka se leffamusiikki soi taustalla ja kaikki on kevyttä, pelkkää leffaa, merirosvoja, aaltoja ja Jack Sparrow.
Musiikkikokemuksista vahvin on Nightwish-fiilis. Kuuntelen sitä täysillä kannettavasta aina öisin kun en saa unta ja tekisi vain mieli vajota musiikkiin, unohtaa kaikki, tanssia ja tuntea musiikki itsessä. Toinen musiikillinen kokemus syntyi Apocalypticaa kuunnellessa Yhteinen asia-konsertissa. Ehkä sen takia että se synnyttää niin paljon muistoja. Ja konserteissa on tottakai tämä yhtä-muiden-ihmisten-ja-musiikin-kanssa-fiilis kun seisoo siellä kaikkien muiden keskellä, laulaa äänensä käheäksi, eikä lopulta tiedä onko ääni loppu vai ei, mutta sillä ei ole mitään väliä.
Pakko-päästä-jonnekin-lähteä-vain-pois-ihan-mihin-vaan-kunhan-vaan-pääsisi-pois-fiilis on myös tuttu. Sellainen fiilis minulla on aina, mutta kaikkein vahviten se tuntuu kun katselee lentokoneita ja vilkuttaa niille vaikka tietää ettei kukaan kumminkaan näe. Tai kun asemalla näkee Pietariin lähtevän junan, tekisi mieli hypätä kyytiin.
Tietynlainen yhteenkuuluvuuden tunne on myös hieno. Kun nauretaan kaveriporukalla tai vaikka ollaan vaan yhdessä, vaikka sitten ihan hiljaa. Mutta hienoin tuollainen yhteenkuuluvuudentunne syntyi tanssiessa meidän tanssiporukan omaa biisiä.
On myös hienoa päästä sinne minne on aina halunnut. Minä kävin viime kesänä Islannissa, olen aina halunnut sinne, pienestä pitäen ja oli kyllä upea fiilis kun katsoi lentokoneen ikkunasta ulos, pilvet väistyivät tieltä ja alhaalla näkyi Vatnajökull (miten kirjoitetaan?). Sitä vasta silloin ihan oikeasti käsitti että minähän olen oikeasti menossa Islantiin, sinne minne olen aina halunnut.
Monille on varmasti tuttu myös tämä käsittämätön elämänriemun tunne silloin kun laskettelee mäkeä alas, sujahtelee puiden välissä ja nauraa ja kiljuu villisti ihan silkasta vauhdinhurmasta ja elämänriemusta.
Menettämisen tunne on sanoinkuvaamattoman raskas. Se tunne kun tajuaa ettei enää ikinä tapaa sitä ihmistä. Kun tuntuu ettei jaksaisi nostaa edes sormea, ei jaksa ajatella mitään, ei jaksa hymyillä. On unohtanut miten hymyillä.
On myös upeaa juosta yöllä pellolla, kun on niin pimeää ettei erota metsänreunaa. Laulaa ja juosta ja tanssia vain kirkkaan tähtitaivaan alla.
Näitähän tuli paljon, mutta pakko mainita vielä tämä hei-minähän-olen-oikeasti-olemassa-tunne. Sitä ei oikein osaa selittää eikä käsittää, se tulee milloin sitä vähiten odottaa mutta yhtäkaikki se on hieno tunne.
Mittasin varalta kuumeen, ja sitähän olikin huikeat 36,9. Lääkäri kerran melkein nauroi minut pihalle, kun väitin tuollaista lukemaa kuumeeksi, mutta minuun se vaikuttaa.
