Karamazovin veljekset tökkii, ja pahasti.
Karamazovin veljeksistä olen tainnut täällä jo aiemmin mainita. Samasta syystä kuin Círdanilla lukeminen töksähti. Minulla näköjään jonnekin sivun 600 paikkeille, mikäli vuosia hyllyssä kirjan välissä ollut kirjanmerkki pitää kutinsa.
Tässä otteet vain viimeiseltä sivulta, mutta pikakelauksella
Karamazovin veljekset on mainitut monta kertaa tässä topikissa, ja olen ainakin yhden Dostojevskistä pitävän IRL-tutun sanoneen, että tämä oli se kirja, jota ei vain saanut luettua loppuun.
Minulla on ollut se vuoden kesken. Pidän siitä ihan kohtalaisesti, eikä se töki kovin pahasti, mutta riittävästi, jotta se on ollut yli vuoden kesken (jukra, yliopiston kirjaston kirjoja voi uusia
tosi monta kertaa) ja yli puoli vuotta kirjanmerkki on ollut noin puolessa välissä. En oikein hahmota, mikä on ongelma, koska kuitenkaan en pidä sitä erityisen epämiellyttävänä lukukokemuksena. Pitäisikö antaa olla, koska luultavasti olen unohtanut jo kaiken alusta, vai vieläkö jatkaisin sinnikkäästi loppuun?
Mutta syy siihen, miksi kaivoin tämän topikin esiin, oli Salla Simukan Lumikki-trilogian ensimmäinen osa
Punainen kuin veri. Aloitin äänikirjan muutama päivä sitten. Odotin siltä aika paljon, koska sarjaa on hehkutettu.
Mutta voi murhe, jo ensimmäisessä luvussa alkoi tökkiä. Tökki niin pahasti, että meinasi tulla kuuntelemisestä epämukava ja ikävä olo. Vähän niin kuin jossain leijuisi koko ajan vähän epämiellyttävä haju. Ei niin epämiellyttävä ettei sitä sietäisi tai alkaisi oikeasti etoa, vaan välillä on pakko nyrpistää nenää mutta kuitenkin voisi jatkaa elämää esittäen, ettei huomaa mitään.
Luulen, että vika oli nimenomaan päähenkilössä – haju lähti varmaankin hänestä. En pitänyt hänestä yhtään. En pitänyt siitä, kun kerronta oli hänen päässään. Kuva, joka hänestä välittyi, ei liikuttanut minua eikä kiinnostanut edes tavalla, jolla monet todella epäsamastuttavat hahmot voivat kiinnostaa. Ikään kuin jokin melko lattea ja itsekeskeinen olisi yritetty muotoilla kiehtovaksi paketiksi, joka onnistuu toimimaan aina niin näppärän taidokkaasti. Ja ehkä vähän liikaa sellaista "mikä ei tapa, vahvistaa" -mentaliteettia? Jotenkin kuitenkin aavistan, että monet pitävät hänestä, koska hän vaikuttaa itsenäiseltä ja kykenevältä, mutta alla kytee kuitenkin haavoja.
Toki voi olla, että olen myös ehtinyt etääntymään lukiolaisen mielenmaailmasta ja arjesta, ja siksi hahmoista ylipäätään oli niin vaikea kiinnostua...
Nyt sitten noin puolivälissä kävin palauttamassa äänikirjan takaisin kirjastoon. Arvostan Simukkaa kirjailijana ja nimenomaan nuortenkirjailijana ja toivon sarjalle menestystä, mutta en kerta kaikkiaan pysty jatkamaan sitä itse yhtään pidemmälle.