Heräsin aamulla varsinaisen sillisalaatin keskeltä. Olin ensin vanhan yläasteeni maisemissa kävelemässä koulun ohi, kun huomasin maassa avainnipun, kännykän ja muuta sälää, joka oli ilmeisesti pudonnut jonkun taskusta. Keräsin tavarat, hätyytin pois jonkun pikkupojan joka yritti haalia niistä osan itselleen ja sanoin vieväni ne koulun vahtimestarille.
Sitten olimmekin Telcontarin porukalla koulussa sisällä valmistelemassa larppia, mutta jostain syystä isäni hengasi myös paheksuvana mukana. Yhdellä smialilaisista oli päällään minulle kuuluva harmaa, paksulla fleecellä sisustettu huppari, mutta koska ei ollut vielä varmaa että hän pelaisi sudennahkoihin pukeutuvaa tietäjähahmoa, vaadin hupparin takaisin. Sen alla hänellä oli Pichun ruskea pusero, joka jotenkin mahtui hänelle ihan mainiosti. Kun hän sitten kuitenkin sai sen tietäjähahmon, käänsin hupparin nurin, koska sen sisäpuoli olikin ihan suden turkin näköistä karvaa, ja juoksentelin hänen perässään pitkin koulun käytäviä tarjoten vaatetta takaisin, kunnes hän lopulta kuuli ja hyväksyi tarjouksen.
Sitten oltiinkin koulun kellarissa, joka oli lämpimästi valaistu ja sisustettu vähän itämaistyyppisesti tyynyillä ja verhoilla. Istuskelin lattialla kahden AMK-opiskelukaverin kanssa, joisat toinen esitteli uusia erikoiskenkiään. Ne olivat idealtaan sellaiset, joissa pohja on ohut ja mukautuu jalkaan eli imitoi mahdollisimman pitkälti paljain jaloin kulkemista, mutta päällinen oli paksu, pohjaväriltään musta ja koristettu neonvihreällä karvalla, joka sai kengät näyttämään siltä kuin niiden päällä kasvaisi kirkuvanväristä ruohoa. Toinen opiskelukaveri kaivoi esiin sinisen Five Fingers -kengän, ja totesin, että olen ajatellut hankkia sellaiset itsekin.
Koulu muuttui valtavaksi ostoskeskukseksi, ja kuulin ikään kuin tarinankertojan selostuksen, miten (hyvin paljon Audrey Heburnia elokuvassa Kaunis Sabrina muistuttava) tyttö oli vihdoinkin päässyt unelmiensa Pariisiin ja kierteli haltioituneena lukemassa (ilmeisesti siis pariisilaisen) ostoskeskuksen ravintoloiden ruokalistoja ja kääntämässä niitä omalle äidinkielelleen. Itse naureskelin ostoskeskuksen käytävällä innoissaan hyppelehtivälle aasialaiselle teinityttönelikolle, joilla oli yhteneväiset asut: valkoinen pinkkipilkkuinen paita, pinkki minihame ja pitkät valkoiset sukat. Sitten huomasin, että samoin pukeutuneita tyttöjä olikin käytävällä kokonainen jono kaikenikäisiä teineistä taaperoihin ja ajttelin, että minun pitäisi lopettaa nauraminen, etten loukkaa ilmeisesti kouluretkellä olevien lapsosten tunteita. En vain pystynyt lopettamaan, kun ne pilkulliset paidat olivat niin hassuja.
Seuraavaksi olinkin ulkosalla metsään menevällä hiekkapintaisella kävelytiellä, jonka varressa oli iso kaksikerroksinen keltainen puutalo. Talon ylempää kerrosta kiersi leveä parveke tai terassi, joka nousi ulko-oven yläpuolella kaarisillaksi. Sen lattia oli maalattu hyvin realistisesti virtaavan kosken näköiseksi ja sillä istui ryhmä aikuisia ihmisiä, joista yksi totesi hyvin ylimieliseen sävyyn, että jos lapset kitisevät, niitä voi kehottaa menemään uima-altaaseen ja heti tulee paljon viileämpää. Talon edessä olikin äkkiä uima-allas, joka ulottui ikävästi metsään vievän tien poikki. Koska en halunnut lähteä kiertämään allasta, päätin uida sen poikki, mutta tosiasiassa lensin ja toinen käteni vain viisti vettä. Parvekkeella istujat nostivat metelin siitä, että olin ylittänyt heidän altaansa, ja mietin mielessäni, että ensi kerralla kävelen veden pintaa pitkin niin eivätköhän hiljene.
Metsän rajassa oli monimutkainen ja -kerroksinen patsasryhmä, vähän niin kuin ne, joita näkee joidenkin hindutemppelien koristeina. Se oli tyyliltäänkin hindulainen ja selkeästi hyvin hyvin vanha, mutta sen esittämät hahmot olivat kreikkalaisia ja egyptiläisiä jumaluuksia (tämä nyt ainakin johtuu siitä, että yritin eilen selittää Pikku-ukolle, miten helleenivaltakunnan ollessa laajimmillaan siihen kuuluvien kulttuurien jumalat pyrkivät jossain määrin sekoittumaan, myös ne kreikkalaiset ja egyptiläiset, joista hän taas parhaillaan lukee Riordanin kirjoista). Patsasröykkiö oli pitkälti keväisen lumi- ja jääkerroksen peitossa, ja minä kiipesin hakkaamaan jäätä irti, koska meidän (en tiedä, keitä muut olivat) piti löytää joka patsaasta jonkinlainen vipumekanismi, joka saisi sen muuttamaan asentoa, koska kun kaikki patsaat saataisiin liikahtamaan alkuperäisestä asennostaan, tapahtuisi jotain mielenkiintoista. Minun piti jäätä hakatessani varoa paria pikkupatsasta, koska niiden päät olivat irrallaan ja pyrkivät putoamaan, jos niitä vähänkin tönäisi. Aika monesta isommasta patsaasta oli jo löytynyt jonkinlainen vipu tai nappi (yleensä korva tai silmä), joka sai ne liikahtamaan, mutta yksi egyptiläispatsas tuotti ongelmia. Painoin kokeeksi sen nenää, mutta sitten se ei enää ollutkaan kivipatsas vaan vähän kuin elävä ihminen, joka pohti meidän muiden kanssa, missä sen vipu voisi olla. Lopulta selvisi, että sen solisluiden yhtymäkohdassa oli monivärinen hieroglyfikuvio, jota piti painaa, mutta kokeiltaessa nappi olikin jotenkin epäkunnossa. Painettaessa mekanismi kyllä käynnistyi, mutta sammui saman tien uudelleen, käynnistyi, sammui, käynnistyi, sammui... (voisikohan tällä unen osalla olla mitään tekemistä Lehtokuusaman puhelinvikaa kuvannen viestin kanssa?). Patsas itse totesi, että kuvio on juuri sellaisessa kohdassa, että sen leuka on osunut siihen vähän väliä, ja meknismi on varmaan kulunut melkein loppuun. Tässä kohtaa herätyskello katkaisi unennäön, joten en osaa sanoa, miten ongelma ratkaistiin.