Usvajaisten kylä II: Miccohin paluu: pelitopikki

Theodore istuu masentuneena mökkinsä edustalla. Hänen vaatteensa ovat likaiset ja hiukset sojottavat sinne tänne. Siltä varalta, että joku ehkä joskus kuulisi, hän mutisee pysyvänsä puolueettomana illan äänestyksesä.

Onko tilanteella enää niin väliä? Viattomia on kuollut, ja monet ovat lähteneet kylästä. Theodoren into taisteluun sysisydämiä vastaan on täysin lopahtanut. Tehkööt mitä tekevät, ne kirotut.

Igor pyyhkii hikeä otsaltaan ja tokaisee: <i>"Miä iänestän Maikkia. Tiäs vaekka tuanpualeesesta tosijaan ois sepälle ilimoteltu jotaki.</i>

<b>++Mike</b>

Mike tuijottaa ihmisiä ärtyneenä. Hän kaivaa taskustaan pullon ja heittää sen sepän jalkoihin.

"Siinä oli sinun unesi sisältö", poika toteaa. Hän käännähtää kannoillaan, astelee hirttolavalle ja kiskoo silmukan omaan kaulaansa.

"Pitääkö täällä teloitusta odottaakin?"

Mortimer säntää paikalle ja kiskaisee vivusta. Mike ei kuitenkaan kuole heti - hirttoköysi katkeaa ja teloittajan on kiivettävä pylvääseen asettamaan toinen edellisen paikalle.

Tällä kertaa luukku ei aukea, ja Mike jää jälleen eloon. "Hullut siis ovat todella siunattuja", Alicen henki mumisee palaneen majatalon nurkissa.

Viimeisellä kerralla Mike viimein kuoli. Hän näytti jo aika lailla kyllästyneeltä koko tapaukseen, ja kun Saraste kääri pojan hihan ylös, paljastui, ettei tämä sysisydän ollutkaan. Käsivarressa oli tosin useita syviä viiltoja.

"Rauha hänen muistolleen."

____________________

0. yö - Jarho, kehrääjätär
1. päivä - Ereinion, inkvisiittori -> heräsi henkiin 1. yönä
1. yö - Herugrim/Melcairiel, parantajanainen
2. päivä - Tuhka/Viima, vaeltaja
Tik/Alice, melkoisen omituinen otus
2. yö - Miccoh/Miccoliina, tavallinen maalaistyttö(kö?)
3. päivä - Deepdelver/Delvin (ei kuollut, vaan voitti omalta osaltaan pelin oman tavoitteensa saavutettuaan)
Samooja/Lulu, kapakan emäntä
3. yö - Ei kukaan
4. päivä - douv/Riepu, kapakan uusi omistaja, ent. palvelustyttö
4. yö - Ereinion/Ereinion, inkvisiittori
5. päivä - Cirindë/Cirindë, erakkonainen
5. yö - Saladin/Saladin, apteekkari
6. päivä - Jasdril~/Mike, mielisairas teinipoika

Nyt on yö. Lähettäkää nimet perjantaihin klo 19o mennessä.

Veli Miccoh istuu kylän viereisellä kukkulalla. Miccoliina oli pyytänyt häntä jäämään tarkkailemaan Suvannon tilannetta, jotta hän voisi raportoida miten lopuksi tapahtuu, sitten kun nämä kauheudet loppuvat. Jos ne vielä joskus loppuvat, hän miettii. Alkaa olla keskiyö ja epäilemättä aamulla taas joku suvantolainen löydetään kuolleena, ellei ihmeitä tapahdu. Hän oli kyllä yrittänyt tarkkailla kylää toivoen, että saattaisi pystyä auttamaan, mutta ei ollut nähnyt koko yön aikana yhtään tavallisuudesta poikkeavia liikkeitä. Ne hirviöt osasivat todellakin toimia salassa.

Miccoh on mietiskellyt myös erästä toista asiaa. Kaksi yötä sitten hän löysi samalta kukkulalta puoliksi mutaiseen maahan hautautuneen hopealaatan. Kun hän seuraavana päivänä oli käynyt pesemässä sen joessa, hän huomasi siitä erottuvan selvästikin kirjaimia, jonkinlaisia erikoisia riimuja, joita ei enää siihen aikaan käytetty. "Тясся лепяя Миккох, Усвайаистен виатон ухри, Суваннон санкари." Hän oli onneksi opiskellut muinaisia kieliä nuoruudessaan opiskellessaan Hammasvaaroilla Harmaaviittojen perustamassa salatieteiden yliopistossa. Aluksi hän ei saanut tekstistä selvää, sillä hän oli aina lintsannut ja luistanut läksyissä, kunnes vanha opettaja jäi eläkkeelle ja tämän tilalle tuli uusi, kurinpidollisempi, ja nyt Miccohin nuoruudenlaiskuus kostaantui. Kuitenkin, kun melkein vuorokausi oli kulunut, niin hän oli päättelemällä saanut selville vanhojen riimujen tarkoituksen.

Täällä on asunut joskus joku toinenkin Miccoh-niminen. Hän joutui usvajaisen surmaamaksi ja on haudattu tänne todennäköisesti edellisen sysisydänten hyökkäyksen aikoihin. "Suvannon sankari", laatassa sanotaan. Nyt Suvanto tarvitsisi taas sankaria.

"NYT RIITTI! HULLUJA KAIKKI! HULLUJA KOKO KYLÄ TÄYNNÄ!" Kaikui lähes yliääninen kirkuminen torin laidalta hetkeä Miken kuoleman jälkeen. Siinä kolmenkymmenen ikäinen nainen tepasteli terhakkaasti esille kiikuttaen vauvaa lanteillaan.
"SEKOPÄISIÄ MURHAAJIA JOKA IIKKA!" hän jatkoi kirkumistaan ja pamautti Pagbaa luudanvarrella niskaan. Hän asui aivan kylän laidalla omissa oloissaan. Hädin tuskin häntä kyläläiseksi kutsuttiin. Nuori leski naisparka. Vasta oli kersa putkahtanut maailmaan, kun isäntä meni ja hankkiutui villisian tappamaksi. Samperin saamaton vätys! Kehtasi vielä tulla hänen portailleen kuolemaan ja tahraamaan vaimonsa muistot itsestään! Olisi pysynyt poissa. Jos piti niin saamarin säälittävä olla, että antoi jonkun sian antaa itselleen köniin niin kuolkoon ojaan!
"YHTÄ SAAMATTOMIA KUIN SÄÄLITTÄVÄ MIEHENRUOJAKKEENI! JOS KERRAN YRITÄTTE SAADA SUSISYDÄMMET HENGILTÄ, NIIN TAPPAKAA SITTEN NE! ENEMMÄN ON MENNY VIATTOMIA. MOKOMATKIN RÄHMÄKÄPÄLÄT! NÄIN SÄÄLITTÄVÄÄ ESITYSTÄ EI OOKKAAN! MURHAAJIA JA SUSISYDÄMMIÄ KAIKKI TYYNNI! ETTE TE MITÄÄN OIKEUTTA JAA! KOKO KYLÄN TE TAHOTTE HENGILTÄ! HULLUJA! YHTÄ HULLUJA, KUIN TUO NULIKKA JOKA ÄSKEN HAUTAANSA ASTUI! TÄSSÄ KYLÄSSÄ EI ASU YHTÄKÄÄN TÄYSJÄRKISTÄ! MINÄ LÄHDEN! SITTEN VOITTE VAIKKA POLTTAA MAJANI ITSENNE KANSSA URHILAHJANA PAHOLAISELLE! MINÄ LÄHDEN!"
Koko tuon ajan nainen kirkui korvia särkevästi. Viimein hän lopetti ja pyörähtäessään ympäri pamautti tällä kertaa Theodorea. Niine hyvineen nainen marssi pois lasta mukanaan kiikuttaen ja puolen tunnin päästä hänen saatettiin nähdä lähtevän kylästä öiseen metsään kottikärryissä tavaroitaan työnnellen.

Kylän haudankaivaja Benjamin oli nähnyt pitkän elämansä aikana monenlaisia kummallisuuksia (ja monet niistä olivat tapahtuneet ihan viime päivinä), mutta tämä vei hänen mielestään kaikista niistä voiton. Tämä oli astunut MacKenzien kirjakasasoikioon vain lähinnä fiilispohjalta, eikä ollut silloin tosiaankaan arvannut kylän yhtäkkiä katoavan ja olevansa äkkiä keskellä myrskyisää merta täsmälleen kirjakasasoikion kokoisen ja muotoisen laivan kannella osana MacKenzien yhtä pöllästynyttä miehistöä.
MacKenzie karjui ohjeita tyrskyn pauhun yli, eikä kenenkään mieleen näyttänyt tulevan edes mieleen väittää vastaan; niin hämmentynyttä joukkoa he olivat.
Benjaminilla ei ollut aavistustakaan mitä he tarkalleen ottaen tästä paikasta etsivät, eikä hän toisaalta kauheasti välittänytkään. Hän halusi vain mahdollisimman nopeasti takaisin kylään ja toivoi hartaasti, että heidän kapteeninsa osaisi loihtia heidät pois yhtä helposti kuin he olivat tänne joutuneet. Benjamin mietti oliko äänestys kylässä jo päättynyt, sillä hän ei tiennyt ollenkaan kuinka paljon aikaa oli kulunut.
"Voin pahoin", Benjamin ajatteli, kun laivan keinuminen aallokoissa ei tuntunut lakkaavan ja oksensi laidan yli.

MacKenzie tiiraa tuimana horisonttiin, hänen tukanhaivenensa liehuvat tuulessa kuin sotaisa viiri. Meri pärskii kannelle ja miehistö säpsii kylmää vettä, joka säälittä kastelee heitä.

Veden pintaa rikkoo tuuli, aallot ja vene. Äkkiä tähystämään käsketty huudahtaa kun veden halkoo hetkeksi suuri ja musta, kolmiomainen
"Walther! Sinä kurja! Uskallatkos tulla esiin?"
Miehistö toivoo turhaan että se, mikä ikinä siellä onkin, pysyisi pinnan alla ja vieläpä sukeltaisi syvemmälle vesiin. Turhaan, MacKenzie huutaa toisen kerran: "Fransiscan! Informaatiomeren suurista suurin! Minä odotan!"
Vesi roiskahtaa korkealle kun suuri pyrstö lyö.
MacKenzie huutaa kolmannen kerran ja tällä kertaa hänen äänensä jylisee kuin ukkonen:
"Sinä samperin tollo puoliapinan varjokuva! Luonteeton korvajerbo jota oma äitikään ei tunnustaisi tavanneensa! Moraaliton zorilla! Tom Cruise! Silotanrenkki! Ikinä sisäsiistiksi kykenevä kultavaippatamariini! Maitoparta töyhtökapusiini! Japaninnäätä! Pekani! Dinaarienmyyrä! Soopeli, vesibeletti, arohilleri ja sierainlaiskiainen! Sivettieläin! Fossa! Vajaahampainen kiinanrottasiili, haaremihylje! Täplähäntäkvolli! Guayananolingo! Naamiomarakatti! Andamaanienherkko! Keskiafrikanronkko! Pallopää naamiopaömusivetti! Aasianvalevampyyri! Kyttyrädelfiini! Angolangueretsa! Uurteisvalas! Nykerönenäapina! Kulaani! Raahaa eväsi tänne ja vähän vikkelään tai minä tulen ja haen sinut!"
MacKenzie kurkottaa laidan yli katsoakseen ja silloin pongahtaa merestä mahtava pää ja siinä valtaisa suu apposen auki. MacKenzie katsoo hieman hämmentyneen näköisenä, kuinka valtavia ovat ihmissyöjähain hampaat, kun niitä katsoo lähietäisyydeltä. Hän tietää että hänen olisi pakko astua sivuun, nopeasti, muutan hän on kohta vain puolikas MacKenziestä ja sehän olisi sääli, mutta toisaalta, eikö olisi ihmeellinen ajatus tulla syödyksi täällä, sulaa binäärikoodeiksi hain kidassa ja pieninä informaatiosirpaleina hajaantua ja sulautua suureen tiedon mereen, olla yhtä kaiken ikinä muistetun ja ajatellun kanssa, unohtaa itsensä kaiken sen tuskan ja väsymyksen seassa, mikä tässä meressä velloo, ja toisaalta, olla osa suurimpia iloja, täyttymyksiä, asioita joita tapahtui joillekin muille, muttei MacKenzielle, Penny.

Benjamin harvinaisen nopeaälyisenä hetkenään kiskaisee viipyilemättä MacKenzien sivuun, kauas tappavista hampaista. Samaan aikaan MacKenzie heittää harpuunansa mutta se kiskaisun vuoksi lentää metrien päähän maalista ja Fransiscan katoaa taas veteen.

MacKenzien heittämän harppuunan köysi vilistää sihisten mereen harppuunan perässä niin kuin harppuunaköysien tapana on. Kannella kiemurteleva köysi harhautuu muodostamaan lenkin - ei aivan jokapäiväistä harppuunaköysien puuhaa, mutta ei niin tavatontakaan. Miten epätodennäköistä on monen yksittäisen tapahtuman punoutuminen yhteen silloin kun ne todella punoutuvat? Jos kyseessä on romaani, kyseessä on ainoa mahdollinen tapahtumien kulkutapa, vaikka etukäteen sitä ei voi tietää kuin kirjailija ja aavistaa kenties sellainen lukija, joka tuntee hyvin kirjailijan tyylin tai on kahlannut läpi (liian) monta samankaltaista teosta.

Mutta jos kysymyksessä on todellisuus (mitä on todellisuus? vain näkökulma, sanoisi joku kirjailija) voiko kirjailijan paikalle olettaa jumalan? paholaisen? demiurgin? taivaallisen nopanheittäjän? Kaikki kuitenkin tapahtuu niin kuin tapahtuu, ja vain kerran, kerranko?

Palatkaamme harppuunaköyteen, painomusteenmustaan, tietokonekaapelinmustaan, lyijykynän lyijynmustaan harppuunaköyteen, joka oli muodostamassa lenkkiään juuri, kun muuan kansimies, oranssiin anorakiin pukeutunut hintelä veikko, otti askeleen, viimeisensä, joka päättyi lenkin sisään. Köysi kiristyi, kaatoi hänet, raahasi häntä pitkin kantta (oliko harppuuna sittenkin tarttunut johonkin, kun se veti köyttä niin raivoisalla voimalla?) ja lopulta esitteli hänet reelingille.

Reelinki, tässä on kansimies Kenny, Kenny, tässä on reelinki.

Kohtaaminen oli pian ohi. Verivana luikerteli vallattomana kannella suolaisena ja makeana, punaisena kuin kardinaalin viitta, muodostaen ohutta ja seittimäistä kirjoitusta hajaantuessaan sinne tänne.

Vain näkökulma?

Pagba tipahtaa luudanvarren iskusta polvilleen ja pöllämystyneenä haparoi Miken pudottaman pullon käsiinsä. Hän avaa korkin ja kääntää pullon ylösalaisin. Sieltä tulee kuparisia kolikoita vuolaana virtana, joka tuota pikaa peittää sepän vyötäisiä myöten.

"Mistä näitä senttejä oikein tulee?"

Ei Pagba eikä kukaan muukaan kyläläinen huomannut pientä ja hintelää miestä, jolla oli yllään oranssi anorak. Hän loikoili päiväunillaan - miten sattuikin? - juuri Pagban takana, kun tämän pitelemä merkillinen pullo alkoi syytää kolikkoja sisuksistaan. Rahavyöryn iskeytyessä miehen - Kenny on (tai paremminkin oli) hänen nimensä - kasvoille hän heräsi ja avasi hämmästyneenä silmänsä. Hän näki vain rahaa, joka valui hänen päälleen kylmänä ja kovana sateena. Hän avasi kauhistuneena suunsa huutaakseen "Apua!" tai ehkä "Eh! Oh! Olen seurapiiriperhonen!" tai vaikka "Heureka! Minulle paljastettiin unessa, miten saavutetaan pysyvä maailmanrauha, pysäytetään ilmaston lämpeneminen ja taataan vakaa korkotaso kvartaalista toiseen sekä euroviisuvoitto maallemme kerta toisensa jälkeen, kerron sen teille nythgryhhkkkhhhh" mutta vetäessään ilmaa keuhkoihinsa sanojen tuottamiseksi ilmaa ei keuhkoihin virrannut, virtasi vain pieniä kolikkoja, jotka tuota pikaa tukkivat Kennyn suun, nielun ja hengitystiet, taisipa jokunen kolikko valahtaa vatsaankin, jossa ne alkoivat hiljalleen sulaa. Eivät kuitenkaan ehtineet rikastuttaa Kennyn verenkiertoa metalleillaan ennen kuin Kenny (luonnollisesti) alkoi tuota pikaa yskiä. Kolikkoja oli kuitenkin liikaa, jotta yskimisrefleksi olisi voinut ne poistaa hänen systeemistään. Niinpä refleksi vaimeni ja systeemi sulki itsensä. Kenny kouristeli rajusti ja valahti sitten veltoksi. Pienet jalat pilkistivät rahakasan alta. Mahtaisiko kukaan edes huomata niitä, jotta kelpo haudankaivaja Benjamin voisi niihin tarttua, vetää Kenny-paran esiin ja saatella hänet harvinaisen hyvin varustettuna pitkälle matkalle kohti synkän joen rantaa, jossa yrmeä lautturi vartoi ruuhensa ääressä uusia matkustajia? Tickets, please!

Kiskaistuaan MacKenzien jättikokoisen hain hampaiden ulottuvista haudankaivaja Benjamin alkoi haluta entistä kipeämmin takaisin kylään. Äsken tämä paikka oli ollut vain outo ja mystinen. Nyt kun hai oli näyttäytynyt paikka oli muuttunut Benjaminin mielessä julmetun vaaralliseksi (tosin saattoi hyvinkin olla, että ilman MacKenzien ärjyntää meri olisi voinut olla huomattavasti suvaitsevampi).
Kun Benjamin vielä näki heti perään yhden miehistöstä putoavan yli laidan Benjamin kysyi MacKenzieltä uikuttavalla äänellä miten tästä paikasta olisi mahdollista päästä pois.

Omissa ajatuksissaan reelinkiin nojannut hintelä veikko hätkähti hereille näistä salaisuudeksi jääneistä ajatuksistaan kuullessaan Benjaminin puhuttelevan MacKenzietä aivan vieressään. Hän ei oikeastaan tajunnut ympäristöään annen kuin kuuli Benjaminin viimeisen sanan, "pois". Ja koska hän oli niin kuuliainen ja itsetunnoltaan heikko sekä itse asiassa totteli pakonomaisesti kaikkia kuulemiaan käskyjä, hän välittömästi hyppäsi mereen.

Söikö Fransiscaani hänet? Ehei, sillä oli muuta puuhaa, meren syvyyksistä nousi aivan uusi ja kammoittava Musta Hai, Dominicaani, joka koostui etupäässä runoilijoiden rutistamista ja pois heittämistä keskeneräisiä ja hylättyjä värssyjä ja riimejä sisältävistä paperinpaloista, prosaistien tietokoneen ruudulta pyyhkimistä sanoista, lauseista ja yksittäisistä kirjaimista sekä välimerkeistä, paitsi silmät: Hain silmät olivat muistinsa menettäneen lukutaidottoman runonlaulajan säkeitä, jotka eivät kuuluneet mihinkään eepokseen, mutta silti kertoivat sanoinkuvaamattoman kauniisti ja satuttavasti siitä, miten ihmisen on kerran sortuminen, vaikka hän kuinka korkealle yltäisi; mutta runonlaulajaa ei kukaan kuunnellut, sillä hän oli heimonsa viimeinen, eikä hänen kieltään enää kukaan muu ymmärtänyt, sillä Artturi Kannisto ja M.A. Castrén olivat jo manan mailla, Hain evinä, kidusaukkoina ja nystyinä sen harmaassa nahassa, johon avautui ammottava neulanterävien hammasrivien reunustama aukko, Suuri Suu, joka nielaisi mereen pudonneen veikon kokonaisena, edes tämän oranssia anorakia hiukkaakaan naarmuttamatta.

Kenny käpertyi hain vatsassa sikiöasentoon ja sulki silmänsä. Hänen oli hyvä olla. Lämmintä ja hiljaista. Alku ja loppu, alfa ja oomega, vaan oksentaisiko Musta Hai hänet rannalle? Sitä hänen oli turha toivoa, eikä hän sitä toivonutkaan.

MacKenzie mulkaisee vanhaa Benjaminia julmistuneena hänen pelkuruudestaan. Elämän suurin seikkailu ja toinen kaipaa kotiin vaihtamaan märät sukat kuiviin, tai jotain!
"Jos aivan välttämättä haluat pois, niin seuraat vain EXIT-kylttejä. Ja tiedän, ne johtavat lankulle. Ja tiedän, lankku johtaa mereen, jossa partioi paraikaa ihmissyöjähai. Ja juu, hai on kovin nälkäinen ja haluaa mussuttaa teidänkin säälittävät muistonne, joten siitä vain. Astutte lankulle. Kävelette sen päähän. Astutte vihoviimeisen askeleen varmana siitä että askel johtaa kylään, eikä esimerkiksi innosta hyräilevän hain kitaan."
"Teidän tännetulonne vaati uskoa. Voitte uskoa, että takaisinpalaaminen vasta uskoa vaatiikin! (Heh heh, olinpas hauska!)"
MacKenzie katselee pilkallisesti miehistöään, kun osa perämies Benjaminin johdolla harkitsee paluuta.
"Jos siis nyt vaikka sattuisin tippumaan tuonne veteen, niin eikös se olisi vain joku osa minusta, joka kuolisi, enkö heräisi kylässä?" kysyy eräs joukosta.
"Hah, se vasta pieni hinta olisikin jos sinulta syötäisiin vain tietoisuus, mutta ei. Jos tiputte ja kuolette täällä, ei teillä käy yhtään paremmin kylässäkään."

MacKenzie riippuu tuulen kiikutettavana viimeisessä tanssissa. Hänen kätensä on ommeltu jalkojen paikalle ja jalat päinvastoin - Saraste kääntää inhoten katseensa pois näystä.

"Tämä ei sovi lasten silmille", hän toteaa kalpeana. Juopon tavaroista löytyy vain pala inkvisiittorin kaapua (edelleen violetti) ja paljon roinaa, jonka merkitystä ei uskalleta edes arvailla.

"Tästä kylästä ei tällä menolla jää mitään jäljelle", Saraste huokaa.

"En tiedä onko tarpeenkaan", Pagba vastaa vailla ironian häivääkään, "murhenäytelmä on kestänyt jo niin kauan, etten muista enää miltä tuntuu herätä rauhassa ja ilman äänestämisen taakkaa."

Igor hoippui paikalle. Kotitonttu oli kalttaaltaan violetin värin peitossa. Salaperäinen pensselimies tahi neito oli siis iskenyt jälleen.


____________

0. yö - Jarho, kehrääjätär
1. päivä - Ereinion, inkvisiittori -> heräsi henkiin 1. yönä
1. yö - Herugrim/Melcairiel, parantajanainen
2. päivä - Tuhka/Viima, vaeltaja
Tik/Alice, melkoisen omituinen otus
2. yö - Miccoh/Miccoliina, tavallinen maalaistyttö(kö?)
3. päivä - Deepdelver/Delvin (ei kuollut, vaan voitti omalta osaltaan pelin oman tavoitteensa saavutettuaan)
Samooja/Lulu, kapakan emäntä
3. yö - Ei kukaan
4. päivä - douv/Riepu, kapakan uusi omistaja, ent. palvelustyttö
4. yö - Ereinion/Ereinion, inkvisiittori
5. päivä - Cirindë/Cirindë, erakkonainen
5. yö - Saladin/Saladin, apteekkari
6. päivä - Jasdril~/Mike, mielisairas teinipoika
6. yö - Pikkumyy/Bernard MacKenzie, juoppo

*Haukotus*

Kas, taisin torkahtaa melko pitkäksi aikaa käydessäni ulkona. En muistanutkaan kävelleeni näin kauas. Missä ihmeen kuopassa minä oikein olen ja mitä tuo harmaaviittainen mies tuossa horisee? Äkkiä pois täältä. Onneksi yö ei ole vielä kovin pitkällä, niin ehdin vielä hakea Halthmaelin kartanolta marsipaania ennen aamunkoittoa.

Kulkuri Miccoh nousee ja lähtee tallustelemaan kukkulaa alas päin. Hänen ruumiinjäsenensä ovat hieman jäykkinä, hän on kai nukkunut huonossa asennossa. Hän kiertää Suvannon keskustan eteläpuolelta, jottei häntä huomattaisi. Siitä voisi joutua epäillyksi. Ja ennen kaikkea jotta usvajaiset eivät huomaisi. Pimeässä ei juurikaan erota paikkoja, mutta Halthmaelin ikkunan alle hän on oppinut löytämään tien vaikka silmät kiinni. Tuosta noin ojan ylitse ja siitä rikkinäisen aidan läpi.

Kiivettyään ikkunasta Miccoh kuitenkin hämmästyy. Oho, Halthmael-herrahan on muuttanut huonekalujensa järjestystä radikaalisti sitten viime yön. Eihän siitä ole kauankaan, kun Miccoh oli nähnyt hänet majatalolla. Kummallinen aika leikkiä sisustajaa. Noh, ehkä Halthmael purkaa usvajaisten aiheuttamaa stressiä tällä tavoin. (Ei olisi kyllä uskonut.) Kaikeksi onnekseen Miccoh kuitenkin toteaa, että komero, jossa marsipaania säilytetään, on silti yhä samassa kohdassa kuin aina ennenkin. Vaikka maailma ympärillä muuttuu, niin tärkeimmät asiat pysyvät samoina ja Miccohista se on vain ihan hyvä niin. Hän ottaa kourallisen marsipaania ja täyttää takintaskunsa... missä minun takkini muuten on? Kai se jäi majatalolle. Hän tyytyy siis täyttämään vain suunsa ja ottaa vielä käteensä yhden kourallisen matkaevääksi ennen kuin kiipeää ikkunasta takaisin pihalle. Hänellä olikin jo hirmuinen nälkä ja jopa marsipaani maistui paremmalta kuin pitkään aikaan.

Pimeässä hän suunnistaa takaisin Juopuneeseen Aasiin, eikä onneksi näe matkalla ketään. Ohittaessaan majatalon kulmalla olevaa vesiämpäriä hän pysähtyy äkkiä. Voisin vaikka vannoa, että se kylähullu Aiwendil kävi tässä kimppuuni ennen kuin nukahdin. Oliko hän raahannut minut tuonne mäelle asti...? Oliko Aiwendil usvajainen?! Ajatukset hänen päässään alkavat muotoutua. Järkyttävää! Hän olisi voinut vaikka vannoa, että Aiwendil oli vain vähän hupsu, mutta se Aiwendil, jonka hän oli jo kauan tuntenut, ennen kuin usvajaiset tulivat, ei olisi ikinä käyttäytynyt noin. Usvajainen oli siis asettunut Aiwendil-parkaan asumaan. Mietittyään hetken Miccoh jatkaa surumielisenä matkaa ja menee sisään. Nyt hän ainakin tietää syyllisistä yhden. Hänen täytyy kertoa siitä muille!

Muut ovat varmaan vielä nukkumassa, tai ehkä varhaisimmat virkut ovat saattaneet jo herätä. "Hyvää huomenta", hän toivottaa. Muutamat hereillä olevat ihmiset majatalossa hiljenevät Miccohin tultua sisään ja kääntyvät katsomaan häntä. "Aila!" Miccoh huutaa keittiöön. "Haluan puuroa ja vettä! Mitä te laiskottelette siellä? Minulla on karmiva nälkä ja jano!"

Halthmaelhan se siellä pöydän ääressä jo istuukin vetelemässä aamuvelliään. He tosin olivat olleet molemmat jälkimmäisessä vahtivuorossa, joten tuskin tämä oli edes nukkunut. "Halthmael!" Miccoh tervehtii ja istuu tuolille vastapäätä Kauppi Maranpoikaa. "Miten menee, vanha kaveri? Onko usvajaisista kuulunut?" Hän nojaa eteenpäin, niin että hänen kasvonsa lähes koskettavat Kaupin kasvoja, ja madaltaa ääntään, jotta vain lähellä olevat pystyvät kuulemaan. "Psst. Usvajainen kävi kimppuuni viime yönä. Minäpä tiedän, kuka se on."

Tarkkaavaiset silmät kurkistavat kapakkaa vastapäätä olevan talon ikkunasta. Silmäparin omistaja henkäisee terävästi huomatessaan omituisen ja hiukan pelottavankin hahmon kävellessä sisään kapakkaan
"Äitiii!" Pikkuinen, alle kuusivuotias poika kiljaisee peloissaan ja hyppää pois sängystä. Ovella hän törmää äitiinsä ja hautaa kasvonsa tämän mekon helmaan. Äiti huokaisee. Mihin hän vielä joutuisi tämän lapsen kanssa?
"Klaus... Sinun pitäisi jo nukkua", nainen sanoo väsyneen kuuloisena. "Äiti!! Tonne kapakkaan meni outo tyyppi!" Klaus inttää vielä äidin irrottaessa tämän otteen kankaasta. "Nyt nukkumaan" On naisen ainoa vastaus. Klaus rypistää otsaansa uhmakkaan näköisenä. "Oikeesti!" Äiti pyöräyttää silmiään ja astelee ikkunan luokse. Tästä ei kannattanut aloittaa suurta mekkalaa. Hän vilkaisee oikealle ja vasemmalle, ei mitään. "Klaus, sinulla se sitten on mielikuvitus." Hän naurahtaa vielä sammuttaessaan lampun ja astuessa ulos huoneesta.

Jälkinäytös eli Hyvästijättö

Koko miehistö päättää yhteistuumin karata tältä jumaltenhylkäämältä mereltä. Benjamin etunenässä he suuntaavat kohti lankkua. Bernard U. MacKenzie kiskaisee erään neidin sivumpaan. "Sinä. Mene talooni ja kerää nopeasti joukko kyniä ja muuta kirjoitusvälineistöä. Siveltimiä, liituja, kuitukärkikyniä, mitä vain. Palaa kirjakehän luo ja nakkaa ne sen sisään keulan puolelle. Pidä huoli että ne lentävät keulan puolelle, etteivät pudotessaan osu minuun, ja huolehdi myös, etteivät ne kimpoa laidan yli. Niistä ei ole mitään hyötyä meressä. Älä myöskään päästä jäseniäsi kehän sisäpuolelle, en tiedä mitä se aiheuttaisi, enkä välittäisi nähdäkään. Ymmärrätkö? Hyvä. Pidä kiirettä, aikaa on vähän. Kohta Fransiscan kyllästyy ja ruhjoo veneen."
"Ai niin. Ole hyvä vain, voit vapaasti pitää viinavarastoni. Jutut rikkauksistani ovat pötyä. Miksi ihmeessä vapaaehtoisesti köyhäilisin Suvannon kaltaisessa kylänrähjässä?"
Tyttö nyökkää hermostuneena. Eräs miehistön jäsen on tipahtanut lankulta alas mereen ja lyhyen roiskimisen ja räpiköinnin jälkeen muistoksi jää vain pinnalla hetken kelluva punainen myssy ja punaisenmustaa verta.
Tyttö kuitenkin onnistuu pääsemään kylään ja hän juoksee ripeästi MacKenzien mökkiin ja alkaa kiivaasti penkoa pursuilevan tavarapaljouden keskeltä kirjoitusvälineistöä.

Tällä välin

MacKenzie ohjaa teutaroivaa laivaa, joka on väen vähennyttyä pienentynyt merkittävästi ja jossa jättiläishain iskut tuntuvat moninkertaisina. Fransiscan ei syyttä ole Informaatiomeren suurin ja vanhin peto. Se jo syntyessään oli harvinaisen ilkeä ja kiero olento, ja kasvaessaan oppi tempun jos toisenkin armottomassa henkiinjäämiskamppailussa. Ihmiset luulevat olevansa kovinkin merkittäviä ja suuria, mutta todellisuudessa keskiverto tallaaja on vain suupala käsitteellisille pedoille, ja todellisia juottoporsaita (käsitekalojen näkökulmasta) on vain vähän. Siksi ravinnosta on pula ja kilpailu on kova. MacKenzie, toimiessaan Kruunun virkamiehenä ja kirjurina, oli onnistunut monet kerrat vahingoittamaan Fransiscania (ja tappamaan sen lajitovereita). Kun MacKenzie saapui yllättäen merelle, mukanaan joukko makupaloja, oli Fransiscanin aivoissa kytenyt viha ja tuska kauemmin kuin kukaan voi ymmärtää. Informaatiomerellä aika ei näet kulje totuttuun tapaan. Mikäli Fransiscanista riippuisi, MacKenzie ei palaisi takaisin.

Sataa.
Vesi on kylmiä pieniä hippusia ikäviä muistoja ja häpeää. Asioita joita ei olisi pitänyt tapahtua. MacKenzie vetää takkinsa kiinni ja napittaa kankein sormin. Hän kiroaa. Aseiden olisi pitänyt jo ilmaantua ja vene vuotaa jo hiukan. Hän parantaa veneen asentoa, suoraan päin kuohuavia aaltoja. Tämä helpottaa vähän keikkumista eikä tarvitse keskittyä pelkästään ohjaamiseen. Hän pyrkii sijoittamaan veneen ja keikkumisen rytmin niin, että veneen vahvistettu keula ottaisi vastaan hain jysähtävät iskut, ja mahdollisesti löisi vähän takaisinkin. Se ilmeisesti tepsii, sillä iskut harvenevat vähän. "Siunatkoon näitä messukaavoja," MacKenzie puhahtaa.

Tyttö löytää pienen lyijykynännysän, viskaa sen kirjakehään ja palaa mökkiin etsimään lisää kyniä.

Pitkä metsästäjänveitsi kolahtaa kannelle himppua vaille ettei leikkaa MacKenzieltä korvaa pois. MacKenzie katsoo harmaalle taivaalle ja arvelee, ettei sieltä ajoissa ehtisi parempia välineitä. Hän lukee rukouksen omalle henkilökohtaiselle jumaluudelleen:

"Diadeemikarkko! Korvaton gibboni ja dibbler! Sinä halvatun sininaamasureli. Mokoma kvaggatapiiri, etkö viitsinyt sen vertaa katsoa perääni, ettet olisi päästänyt minua tällaiseen jamaan! Partalepakko! Manaatti ja servaali! Sinä ruostesupiainen! Vaippasakaali! Jaguarundi! Pikkuviiksilepakko! Kivitamaani! Manuli! Kaikennielevän mitätön korsakki! Babirussa! Pahkasika! Pikkupekari! Huulihekko (ja hekottelet vielä vai?)! Kanelihautalepakko! Oselotto! Punapensselisika! Kolokolo! Kirjonaamahekko! Dromedaari! Rillilenkko! Kirahvi! Ruostemungo! Pyreneidendesmaani! Viherputkikuono! Okapi! Myskikauris! Impala! Vikunja! Hirola! Juovamangusti! Viiksilepakko! Rusoposkipussikko! Chilenhemuli! Madagaskarinimujalka! Borneonmuntjakki! Molukkienkuskus! Valkopäätopi! Visentti! Körmylepakko! Kärsädiki! Karvakorvamaki! Kaguaani! Kaunosiippa!! Batengi! Kuupri! Mindoronanoa! Nauta! Transilvaalinhiistäinen! Harjashäntäwambengeri! Länsikaukasianvuohi!"

MacKenzie hengähtää hetken ja lisää. "Viitsisitkö sen verran tehdä hyväkseni, että veisit kaiken tämän jälkeen Pennyn luo. Olen ikävöinyt häntä niin."
Sitten hän ohjaa veneen suoraan päin Fransiscania, ja iskun voima pirstoo veneeseen aukon ja vettä alkaa tulvimaan sisään. MacKenzie näkee vilauksen mustasta evästä, hyppää perään ja iskee lujaa. Veitsi uppoaa syvälle hain lihaan ja mereen valuu mustaa mustetta. Hän saa iskettyä toisenkin kerran, silmään, mutta silloin hain ravistelu heittää hänet irti ja veitsi jää pystyyn hain silmään. Ryskyen hai ui läpi puusäleikön, josta alkaa hajota pois irtolehtiä, ja raastaa hampaillaan palasiksi Bernard Ulysseus MacKenzien.

~

Kun meressä kelluu vain satunnaisia puun- ja paperinpalaisa, sataa taivaalta valtava läjä harpuunoita, kirveitä, keihäitä, verkkoja, miekkoja, veitsiä, jopa pari kuula-asetta.

Igor herää keskeneräisen saunansa nurkasta. Rakennuksen hirsikehikko on jo valmis, sillä tonttu on ottanut kohteekseen pienen palan tragediaa, nimittäin sen, että kylässä on usvajaisten ja epäonnistuneiden teloitusten jäljiltä useita täysin asumattomia taloja, ja kääntänyt sen hyödyksi: majatalon apulaiset ovat kannibalisoineet autioita rakennuksia ja kasanneet hirsistä komean saunan. Kiuaskivet saatiin Igorin vanhan saunan raunioista. Mitäpä ne siellä turhaan sammaloituisivat!

Tontun suunnattomaksi hämmästykseksi niin hirret kuin kiuaskivetkin ovat muuttuneet violeteiksi, kuten myös tontun vaatteet ja sekainen parta. <i>"Voe vehje!"</i>, kiroaa Igor, ja alistuneena kohtaloonsa kämmertää muiden kyläläisten luokse.

<i>"Voe, voe, viärin viärii voemijen virta, viä viälä viimiselle vehmoalle vaekka viimisenkin väjestämmä. Vuan viälä voe vaehtoa viäremän viivoa! Viis viälä, voenemma varmaan veikata vapaasti. Vanhojen valtiaijen viimonen vesa, vaitelijas, viakas? Viäräkö valinta? Vae viimonen vihelijäänen varjolaenen? Verensä vuan virtaamahan, varis viäköhön"</i>, tonttu höyryää.

<b>++Valti... Val... Valtia... voi vattu. V-V-V-Kauppi V-Maranpoika V-Haltiamieli</b>

Theodore on sekaisin. Hänen päässään pyörii omituiset kuvat, joissa osissa esiintyy vaatteitaan riisuva McKenzie joka huutaa tuskaisesti: "Oi Penny, miks sa jatit mut, en ilman sua ma elaa voi, kauan, kauan haalistun pois." Mitä tämä tarkoittaa, sitä ei hän tiedä. Mielessään Theodorella haamuilee myös kummalliset mielikuvat matoisesta, tummakankaisesta pussista ja siitä kumpuavasta äänestä kuiskaten hänen nimeään: "Theodoooor, Thhhheodorr, Thhhhhh.." Kaikki tämä näkyy haileana kuvana rähjäisen, hielle ja ulolle haisevan Theodoren sielun silmässä; eikä millään tunnu olevan mitään järkeä. Välittämättä ulkoisista tekijöistä hänen ajatuksensa juoksevat loputonta kilparataa aikaa vastaan, joskin miehen ulkoinen olemus ei anna kovinkaan älykkömäistä kuvaa: Lakki, josta puuttuu palanen oikeasta reunasta rohjottaa rumasti rasvaisen tukan päällä, ja nahkainen takki tuoksahtaa viinalle ja raa'alle lihalle. Kaiken kaikkiaan pimeässä kylässä hoiperteleva Theodore näyttää kutakuinkin rispaantuneelta kerjäläiseltä.

Puhuen:
Mikä tämän kylän menoista olisi minun huomioni arvoista? Minun, joka ei ketään pelkää! Minun, joka voittaa kenet tahansa pelkällä ajatuksen voimalla! Ei kylän Usvajaiset kauaa enää kestä, kauaa eivät nuo synkkyrät mustasydämmet kansan sanaa karta! On juureni kaukana muualla, mutta kyllä kotikylää sitä suojella pittää! Oh Alice, miksi keskuudestamme poistuit? Liian pian vietiin varjoista olemuksemme luotamme! Ja Cirindë oivallinen kutoja, ANNA anteeksi kurja ääneni tuon illan kirotussa vaalissa hirton puolesta!
Ajatellen:
Kuollut, kuollut vai kuopattu? Ei näitä aatteita ole minun kaltaisilleni tarkoitettu. Tuo McKenzie oli kettu eläessään, mutta kait hänkin paremman kohtalon ansaitsisi. Kaiketi on näillä tapahtumille jokin korkeampi ohjaaja, ja minä tämän kaiken joudun näkemään.
Puhuen:
Kärsimys on tätä kylää vainonnut. Mutta minä sanon! Haastakaamme nuo uskaliaat paahuden perikuvat taisteloon! Miekoin ja kirvein! Kostoa viattomien puolesta! Niin kauan minä tätä julistusta jatkan kunnes lehmät (kokemusta on) lentävät! Koitukoot minulle tästä pahaa, sen suuremmitta syittä olen valmis itseni uhraamaan! Seppä miekat teroittakoot! Tonttu hyvät onnet taikokoot! MUSTAMIELET esiin astukoot!
Ajatellen:
Ilojuoma tekee tepposet. Mitä minä oikein höpäjän? Kauan olemme odottaneet syyllisten kiinniottoa. Tuskin aika nytkään nopeutuu; kuolleita, kuolleita ja kuopattuja tulee aina lisää. Tämän on loputtava.
Puhuen:
KOSTOA! On liian kauan odotettu tuomion iskua viimoisia vajojamme vasten! Nyt sotaan! Sotaan, sotaan! Hubert Gumberdale minut maahan lyökööt jos en kaikkia voimiani tähän käytä! Martha Stewart-Braxton sieluni syökööt jos intoni laskee! Irrotkoon mieleni muusta kehosta! Kohtalo tukensa antakoon!
Ajatellen:
Ei tätä voine kukaan vastustaa. Mutta mitä meillä olisi mahdollisuuksia? En tiedä; tuskin Mike, Alice saatikka apteekkarin ryökälekään sitä tietää. On aika.

Erittäin sekavaksi muuttuvat puheet suustaan irroten Theodore marssii koko kylän halki sanomaansa toitottaen. Kuten pieni poika, joka kävi salaa puunhakkaajan mökissä vain tyhjät viinapullot nähdäkseen, saattoi kuka vain huomata; mies kulki tietyn aineen (Ilojuomaa kaikille!, yltyvät puheet) alaisena. Eikä moista ollut ennen tapahtunut.

Kaivaessaan hautoja kahdelle uudelle vainajalle haudankaivaja Benjaminista tuntui surkuhupaiselta ajatella, että kylässä alkoi olla enemmän kuolleita kuin eläviä ihmisiä, sillä moni oli aamun aikana pakannut kiireesti tavaransa ja lähtenyt kylästä kuultuaan taas yhdestä kylmäverisestä murhasta. Benjamin ei kuitenkaan voinut mitenkään moittia noita lähtijöitä. Oli kulunut kuusi kuolemantäytteistä päivää eikä vieläkään kaikkia sysisydämmiä oltu saatu kiinni.