Ikävä

Tuli tuosta Cvaldan viestistä aika outo olo.. Jotenkin ahdistunut. Mieleeni nimittäin taas vaihteeksi nousi se, että tämä meneillään oleva vuosi on nyt sitten se viimeiseni yläasteella (olen kyllä tätä vuotta jo pitkään odottanutkin). Toisaalta onneksi (koska suurin osa siellä pyörivistä ihmisistä - sekä opettajista, että oppilaista - on minusta aika tyhmää, lapsellista ja itsekeskeistä porukkaa), mutta taas toisaalta ikäväkseni (koska aina siellä on niitä helmiä joukossa, vähän, mutta on kuitenkin). Näitä jälkimmäisiä tulee ikävä, kova ikävä, toisin kuin ensimmäiseen kategoriaan kuuluvia. Toisaalta, muutama näistä järkevistä henkilöistä saattaa jatkaa samaa polkua minun kanssani, mistä olen hyvin onnellinen.

Mutta jos jätän koulusta puhumisen ja siirryn niihin oikeasti paljon vakavamman ikävän osakseen saaviin henkilöihin.

Ensimmäisenä mieleen tottakai nousee isäni, joka kuoli seitsemän vuotta sitten. Ikävä on jo jonkin verran hellittänyt, mutta jos jostain nousee mieleeni hiemankin vahvemmin joku hänetä muistuttava asia, niin kyyneliä on vaikea pidätellä. Varsinkin haudalla käynti on hankalaa.. Ikävä on pahasti muuttumassa vihaksi.

Ja toisena minun vielä (onneksi) lyhyessä listassani on paras ystävistäni, joka tätänykyä asuu Tampereella. Häntä minä todella pahasti myös ikävöin. Toisaalta onneksi on olemassa messanger. Ja puhelin. Tätä ihmistä minä nään ehkä kaksi-kolme kertaa vuodessa. Mutta ne ovatkin sitten melkeimpä parhaimpia viikkojani koko vuoden aikana..

Sellaista täällä.

Ikävä on minulle nykyään kovin tuttu tunne, ei tosin täysin samanlainen ikävä kuin osalla tänne kirjoittaneilla. Kaipaan nimittäin kahta ystävääni. Olimme yläasteella samalla luokalla, joten luonnollisesti näimme useammin kuin nyt lukiossa, jossa vaikka samassa koulussa olemmekin, niin edes kerran päivässä näkeminen on aika harvinaista. Ja usein tuntuu, että heillä ja heidän uudella/uusilla ystävillään on jo tarkat suunnitelmat viikonlopuiksi joihin ei muita mukaan mahdu.

Onhan minulla muitakin hyviä ystäviä, mutta ei se ystävyys ole samalaista. Pelkään, että pikku hiljaa erkanemme toisistamme ja kohta puhumisemme rajoittuu pelkkään moihin.

Heitä siis kaipaan. Toivottavasti syyttä.

Itselläni ikävä iskee joistain tilanteista. Ehkä siksi, joska niitä samoja tilanteita ei voi enää saada. Vaikkapa jollain leirillä on tunnelma hyvä ja ihania ihmisiä ympärillä, niin sieltä palattuaan on ikävä leiriä. Tiedän, että voin halutessani nähdä ne ihmiset vielä uudestaan, mutta koskaan ei enää päästä siihen samaan tunnelmaan mikä silloin vallitsi. Mutta onneksi on juuri ne muistot jota sitten muistella ikävään.

Olen muuten huomannut, että yksi tilanteista, jolloin tulee ikävä, on kun joku koskettava elokuva loppuu. Silloin vaan haluaa lisää ja lisää. Ikävän tunne ei kuitenkaan täyty sillä, että elokuvan näkee uudestaan, vaan siihen on saatava jatkoa.

Itselläni on välimatkaa poikaystävääni 150km. Vielä vähän aikaa sitten välimatka oli kaksinkertainen. Joten nyt voin olla vain onnellinen tästä "pienestä" välimatkaerosta. Kova ikävä välillä iskee, mutta kuten täällä onkin jo mainittu, niin on kaksin verroin ihanampi sitten nähdä, kun on kerennyt välillä jo kunnolla ikävöidä.

Isääni ja veljeäni en jostain syystä ikävöi mutta äitiäni ja siskoani (juuri se tyttö tuossa avatarissani) ikävöin. Asumme kaikki samassa talossa, mutta jos äitini ja siskoni lähtee jonnekin kauemmaksi on heistä heti huoli ja ikävä. Talo tuntuu jotenkin tyhjältä ja kirpaisee.

Ikävä ilmenee minulla kyynelinä ja tunteena, että jotain puuttuu. Ahdistaa, mutta se tunne on oikeastaan rauhoittavan suloinen. Joskus jopa kaipaan ikävän tunnetta. Se kertoo inhimmillisyydestä ja siitä että välittää toisesta todella.

Luinpas tässä juuri uudelleen koko viestiketjun, mukaanluettuna oma viestini. Ja olin kauhuissani, sillä en ollut maininnut ikävöiväni parasta ystävääni. Hän asuu Iso-Britanniassa, on asunut jo kolme vuotta. Ehkäpä tavallaan "unohdin" hänet, sillä näiden kolmen vuoden aikana olen jo tottunut siihen että ystäväni asuu kaukana ja näemme vain muutaman kerran vuodessa. Lokakuussa hän tulee Suomeen, meille viikoksi

Ja kuten Cvalda jo mainitsi, ikävöin myös muutamia kavereitani yläasteelta. Samassa lukiossa kanssani on vain muutama muu henkilö samalta yläasteelta. Jotenkin soittamisen kynnys näille ihmisille on vain liian suuri. Ajattelen, että haluavatkohan he nähdä minua, kun eivät hekään ole soittaneet minulle...

Ikävä on outo juttu..mäkin välillä ikävöin jotain sellasii
tyyppejä, jotka asuu muutaman kilsan päässä.
Joskus vaan niitä tyyppejä ei näe viikossa, tai kuukaudessakaan
kertaakaan, kun on näitä koulu kiireitä.
..Mutta saa kai välillä rentoutua ja jättää koulumurheet
taakse.. 8)

Olin viime kesänä perheeni kanssa Turkissa. Tutustuimme siellä erään ravintolan työntekijöihin ja muutmaan jätkään jotka siellä kävivät(kaikki paikallisia!)!
Ja erääseen heistä ihastuin... ops: Ja nyt muistelen häntä (ja kaikkia muita) päivittäin ja ikävä on aivan hirveä! Varsinkin kun tiedän, että pääsen Turkkiin takaisin ensi kesänä kahdeksi kuukaudeksi! Tuo aika tuntuu niiiin pitkältä, mutta kaipa minun täytyy vain kestää..! Ja aina kun kuulen vaikka radiosta jonkin haikean rakkauslaulun niin tietenkin muista taas Hänet..!
Saan sitten ensi kesänä uuden mahdollisuuden! :roll:

Lachesis sanoi:

Ikävöin pikkuveljeäni, kun hän oli 9 kk armeijassa. Vaikka olin muuttanut kotoa jo pari vuotta sitten, olen tottunut näkemään häntä viikoittain vanhempien luona.

Click to expand...

Ja minua pitivät outona lähes kaikki kun minulla oli ikävä pikkuveljeäni hänen armeijansa ajan! Ensimmäiset viikot minulla oli tosi ikävä ja joskus itkinkin sitä ettei pikkuveljelle voi soittaa ihan milloin tahansa ja häntä ei näe joka viikko. Pääasiassa olin kai huolissani että pärjääkö hän, olen semmoinen kanaemo. :roll:

Ja miestäni ikävöin silloin kun hän on poissa yön yli. En ole tottunut olemaan erossa hänestä, joten se voi olla vaikeaa. Kun hän oli armeijassa, tunsin tosiaan ihan fyysistä tuskaa kun en voinut olla hänen lähellään. Ja koin ne lyhyet hetket yhdessä samoin kun Thali; jo ennen kun mies oli kotona, surin että kohta hän lähtee taas.

Ystäviäni kaipaan ja ikävöin myös, siis niitä jotka asuvat jossain kaukana. Silti en saa pidettyä yhteyttä useammin, antakaa anteeksi?

Cvalda sanoi:

Ihmisten tiet eroavat. Yläaste ohi ja ihmiset lähtevät eri suuntiin ja eri kouluihin.. Niin, eli minulla on ikävä kaikkia ystäviäni, jotka lähtivät pois.

Click to expand...

Tuttu tunne. Kun tiemme erosivat ystävieni kanssa ammattiin valmistumisen jälkeen, emme ole sen jälkeen nähneet kuin muutaman kerran. Välillä sitä oikein jää miettimään ja kyllä silloin ikävä iskee. Toisaalta kuitenkin tiedän, (ja viime tapaaminen viikko sitten sen osoitti) että välillämme ei muutu mikään vaikkemme niin useasti enää näe. Tunnelma oli aivan samanlainen kuin olisimme sitä ennen nähneet vain muutamaa päivää aiemmin.

Avomiestäni ikävöin kovasti muutama vuosi sitten, kun lähdin reissuun kahdeksi viikoksi. Aivan naurettavan lyhyt aika, mutta olimme niin vastarakastuneita että tuntui kuin sydän olisi revitty rinnasta kun "jouduin" lähtemään. Nyt tuntuu siltä, että muutaman viikon "loma" tekisi vain hyvää suhteellemme.

Siskoni kanssa meillä on niin läheiset välit, että ikävöin häntä jos emme ole muutamaan viikkoon nähneet. Lyhyt aika taas jälleen, mutta yleensä näemme useita kertoja viikossa, kun samassa kaupungissa asumme.

Ikävällä on inhottavia fyysisiä oireita. Masentaa ja sydämessä tuntuu tyhjälle.

Ikävöin rakkainta ystävääni, parisataa kilometriä välimatkaa ja tapaamisia n. 5 kertaa vuodessa. Kun tiedän tapaavamme, alan laskea tunteja jo viikkoa etukäteen. Pahempaa on kuitenkin tapaamisten jälkeinen aika: tietäessäni, että tapaan hänet vasta kuukausien päästä uudelleen, tuntuu musertavalta.

Pää on kuin liian täynnä ja on lähes fyysistä väsymystä. Olen kuin zombi, saatan vain makoilla lattialla ja tuijottaa kattoon, mikään ei huvita. Sydän on tyhjä. Pitää vain kelata muistoja ja ehkä puhua niistä vaikka vain itselleen, se auttaa. Parin päivän päästä helpottaa.

Minulla on niin ikävä.

Ikävöin tälläkin hetkellä parasta ystävääni, en ole nähnyt häntä kahteen viikkoon, tänään pitäisi kai nähdä.

Itse käsittelen ikävän itkemällä, itkemällä ja itkemällä. Kuuntelemalla ns. yhteisiä biisejä.

On kamalaa ikävöidä jotakuta toista näin paljon. Odottaminen on maailman hirvein asia.

ikävöin ikävöin ja ikävöin. ensinnäkin ikävöin 50km päässä asuvia jalkkis kamujani, he kun ovat niin kivoja ja heidän kanssa hymyilee ja nauraa, ajattelen aina jos joku heistä muuttaisi tänne tai jos muuttaisin sinne. huokaus ja on minulla ikävä ystäväänikin joka on jonkun toisen kanssa nyt. tai hän on minulle ihan tavallinen hyvä ystävä mutta kun haluaisin olla hänen kanssaan niinkun parhaat kamut ja noh eli mulla on ikävä vanhoja aikoja mun kamun kanssa. ja noh..nyt on ikävä ruokaa..oih..vatsa on ihan kipee..

Mä olen tosiaan sitä ikävöivää ihmistyyppiä. Ikävöin nykyisin lähinnä poikaystävääni, jota tulee tosi helposti ikävä. Niin ihana poika se vaan on. Suurin ero mitä olemme olleet erossa oli kaksi viikkoa! Ei kuulosta pitkältä joillekin, mutta minulle se oli tosi kauan. Onneksi jälleennäkeminen olikin sitten kiva... ops: Loppuvaiheessa piti soitella joka ilta kun ei jaksanut odottaa oman kultsin näkemistä.

Harvoin tulee ikävöityä perhettä, sillä olen lähinnä onnellinen kun joku on poissa. Mitä?

Ystäviä ikävöin myös helposti.

Ikäväni näytän lähinnä murjottavalla naamalla ja pahalla mielellä. Se vain tulee. Itkua ei tule kovinkaan usein väännettyä, mutta sitäkin joskus.

Puhuin eilen puhelimessa siskoni kanssa ja taas iski kauhea ikävä. Hänelläkin oli kuulemma ollut ikävä meitä. Vielä on monta kuukautta, ennen kuin näen hänet uudestaan. *niisk*

Toinen ketä ikävöin kovasti on poikaystäväni, joka asuu Tampereella, emmekä sen takia näe kovin usein. Ne viikonloput, joina sitten näkee, ovat aivan ihania, eikä niitä jaksaisi odottaa millään.

Ikävöin myös paljon ystäviäni, jotka asuvat kaukana, enkä sen takia näe heitä kuin muutaman kerran vuodessa.

Olen kyllä täysin samaa mieltä siitä, että VR:n hinnat ovat aivan liian korkeat. Tampereelle tai Helsinkiinkin meno edestakaisin maksaa 20€, joten ei sitä väliä tule rampattua niin kovin usein.

Ikävä on inhottava asia. Tosiaalta pitkän ikävöimisen jälkeen on todella mukavaa nähdä se ihminen jota on ikävöinyt. Tällä hetkellä ikävöin kahta parasta kaveriani, jotka asuvat kumpikin eri paikkakunnilla kuin minä ja tietenkin minulla on suunnaton ikävä poikaystävääni. Onneksi saan nähdä hänet huomenna, mutta kavereitani tuskin tulen näkemään moneen viikkoon. Ikävän takia meinaa tuo puhelinlaskukin kasvaa hurjan suureksi... :roll:

Kun tapasin nykyisen aviomieheni, niin asuimme kovin eri puolilla Suomea (en minä tiedä sitä matkaa kilometreissä, mutta 5-6 tunnin junamatka oli toisen luo), joten ikävä ja odottaminen tulivat kovin tutuiksi.
Silloin kestin sitä, että toista ei nähnyt viikkoihin, joskus kuukauteenkaan, koska oli pakko kestää. Nykyään taas en osaa kuvitella kestäväni moista erossa oloa, kun olemme niin pitkään asuneet yhdessä, ja minulle tulee ikävä jo parin tunnin erossa olosta.

Nykyään ikävöinkin muita, kuin rakastani. Paras ystäväni asuu kovin kaukana, ja tuntuu oudolta tavata häntä näin harvoin.
Enemmän kuin yksittäisiä ihmisiä ikävöin kuitenkin asioita elämässäni, jotka olivat ennen toisin. Ikävöin läheisyyttä jota minulla on joihinkin ihmisiin ollut, ja jota ei enää ole.

tsihih.
maailma muuttuikin.<3

Olen potenut raastavaa ikävää nyt noin kuukauden ajan, ja tämänhetkisen rahatilanteeni mukaan tuo ikävä tulee jatkumaan. Tuo minulle niin rakas ihminen asuu niin kaukana, enkä pääse näkemään häntä. Se tunne on inhottava ja aivan sietämätön, kun toista kaipaa niin valtavasti, mutta ei voi tehdä asialle mitään.

Noh, ensi torstaina tulen näkemään rakkaani taas, mutta sekin tapaaminen voi kestää vain noin muutaman tunnin.
This yearning is tearing me apart! :/

Mutta toisaalta tämä odottaminen ja se että näkee toista niin uskomattoman harvoin, saa arvostamaan niitä hetkiä ihan eri tavalla jolloin saadaan taas olla yhdessä.

Mutta se, että en saa häntä missään välissä pois mielestäni drives me totally insane.
Ja tämä pitää vain kärsiä.

*lukee Liskosen viestin* Näyttää siltä, että ensitorstaista on tulossa oikea "Thursday of Love" useammillekin

Poden jatkuvasti niin kamalaa ikävää, että voisin väitellä aiheesta tohtoriksi. Toki puhelut, tekstiviestit ja chattailu rakkaan kanssa helpottavat hieman sitä ikävää, mutta yhtäkaikki sitä vain haluaisi ottaa toisen syliin ilman, että päästäisi enää koskaan irti.

Enfirith sanoi:

Mutta toisaalta tämä odottaminen ja se että näkee toista niin uskomattoman harvoin, saa arvostamaan niitä hetkiä ihan eri tavalla jolloin saadaan taas olla yhdessä.

Click to expand...

Täysin totta, mutta silti olen sitä mieltä että ilmankin näitä järjettömän pitkiä aikoja erossa osaisin arvostaa yhteisiä hetkiä aivan yhtälailla.

Joskus vain tuntuu siltä, että menettää järkensä ikävästä; miten voi kaivata toista ihmistä näin paljon? En olisi ikinä uskonut, että tällaista raastavaa tunnetta edes voisi olla olemassa. "To bear what you think you cannot bear is really to bear" ja muut hienot sanonnat ovat laiha lohtu kaipaavalle...no, ensitorstaina pääsee edes hetkeksi nirvanaan. 8)

Ja pakko on minunkin marista noista VR:n hinnoista; opiskelijalippu yhteen suuntaan 18euroa!!! Ja mistä rahat? Pitäisikö ruveta huumediileriksi, että voisi käydä tapaamassa rakastaan useamminkin kuin kerran kuussa tai kahdessa?

Ajassa on se ongelma, ettei sitä ole koskaan tarpeeksi. Kun viimein neljän viikon eron jälkeen vihdoin koittaa viikonloppu, jolloin näkee toisen, ei kolmesta vajaasta päivästä ole mihinkään. Ensin menee hetki taas tottua siihen rakkaan ihmisen seuraan ja palata "arkeen" (varsinkin jos toinen tulee armeijasta). Sitten pitää nähellä ystäviä ja hengata kotonakin ja sitten onkin jo sunnuntai. Hyvää aikaa tuhlaantuu nukkumiseenkin, pahus soikoon :evil: . Jos joskus koskaan tulisi sellainen aika, jolloin saisi olla rakkaansa kanssa niin kauan ja niin tiiviisti, että lopulta menettäisi totaalisesti hermonsa häneen ja huokaisisi vain helpotuksesta kun eron hetki tulee, niin olisin seisemännessä taivaassa! Mutta ei. Aikaa ei ole koskaan tarpeeksi eikä siitä rakkaastaan ehdi koskaan saada tarpeekseen. Ikävä on inhottava tunne, erossa oleminen typerää ja ajanpuute kuolettavaa. Höh.

Mä taisin sanoa, että musa auttelee ikävään jollain tasolla. Samat biisit vaan soi repeatilla ja haikeilen niiden kans.

Ikävä on outo ja vähän tyhmä. Se on niinku kivaa, mut ei kuiteskaan oo yhtään kivaa. Tai niin. Ikävöin jälleen.