Ikävä

Luin tässä keijuneitosen viestin:

Luinpas tässä juuri uudelleen koko viestiketjun, mukaanluettuna oma viestini. Ja olin kauhuissani, sillä en ollut maininnut ikävöiväni parasta ystävääni. Hän asuu Iso-Britanniassa, on asunut jo kolme vuotta. Ehkäpä tavallaan "unohdin" hänet, sillä näiden kolmen vuoden aikana olen jo tottunut siihen että ystäväni asuu kaukana ja näemme vain muutaman kerran vuodessa.

Haluaisin vain kysyä että jos hän on paras ystäväsi miten voit unohtaa hänet!! Onkohan tuo nyt mitään kunnon ystävyyttä? (ei millään pahalla)

Kitjalle taas sen verran, että ehkäpä tuohon nyt ei olisi kannattanut sanoa mitään, kun et tapausta tarkemmin tunne.

Minulla ei ole koskaan, ikinä ollut ikävä ketään tiettyä henkilöä, ennenkuin nyt. Ja emme ole olleet kuin viikon erossa. Näen kultsiani vasta sunnuntaina, ja ajattelen häntä joka päivä. Ei tämmöistä tapahdu minulle. Ei ei. On se kumma miten yksi ihminen voi muuttaa kaiken. Huoh.

Katsoppa siihen sitten joku romanttinen hömpötysleffa päälle niin ei ole hauskaa.

Kitja sanoi:

Haluaisin vain kysyä että jos hän on paras ystäväsi miten voit unohtaa hänet!! Onkohan tuo nyt mitään kunnon ystävyyttä? (ei millään pahalla)

Click to expand...

On, todellakin kunnon ystävyyttä. Kun ystäväni lähti, olimme olleet noin vuoden riidoissa. Vihasimme toisiamme. Kun minulle kerrottiin että hän lähtee, niin sanoin että ei voisi vähempää kiinnostaa. Kuitenkin hänen muutettuaan otimme toisiimme yhteyttä. Näin kauhean vaivan, että sain selville hänen sähköpostiosoitteensa. Miksi ihmeessä olisin vaivautunut, jos emme olisi oikeasti ystäviä? Kukaan muu ei tiedä minusta niin paljoa kuin tämä henkilö, hän on ainoa, jolle pystyn kunnolla puhumaan.

Ja hänet "unohdin", sillä olen tottunut tilanteeseen. Ikäväni häntä kohtaan on erilaista kuin ikäväni muita kohtaan. En osaa oikein kaivata sitä, että asuisimme samassa kaupungissa yms. kun olen sopeutunut tähän tilanteeseen, että hän asuu todella kaukana.

Tietenkin jokaisella on oma käsityksensä "kunnon ystävyydestä", ehkäpä meidän käsityksemme eivät vastaa toisiaan.

Ja anteeksi off-topic.

mulla on ikävä kaikkia ihmisiä kenen kanssa mulla on joskus ollut hauskaa.. yksi entinen poikakaveri, vaikka olikin narkomaani, teki minut jollain tavalla onnelliseksi vaikka välillä oli aineiden takia tosi vaikeaa.. ja vaikka nyt seurustelenkin vakavammin sitä jätkää on kyllä vielä välilläkin jotenkin ikävä vaikka ei kauheen hyvissä väleissä ollakkaan..
sitten mulla on kova ikävä meiän koiraa, joka kuoli neljä vuotta sitten, se oli tosi ihana koira!
ja mun yhtä kaveria ketä kuoli kaksi vuotta sitten..
ja mun isoveljeä ketä istuu seuraavat 2œ vuotta..
millä tavalla muut ajattelevat ihmisiä ketä on ikävä? tunteeko kukaan ikävän lomassa vihaa?

Tällä hetkellä minulla on hirveen ikävä omaa kultaani siis jätkäkaveriani. Hän on nyt poissa kaksi kuukautta. Hänellä on työssäoppis-jakso ja hän meni kotiin sitten, joka on sadan kilsan päässä minusta. Minulla on ollut hirveen ikävä häntä. Mutta helpottaa sitten soitot ja mailaillut toisten kanssa hiukan ikävää. Minulla on ollut harvoin ikävä ja nyt tuntuu, että minulla on hirveen ikävä kaikkia. Ensinnäkin muutin pois kotoa toiseen paikkakunnalle ja minun perheeni ja ystäväni jäivät sinne. Minulla on niitä ikävä ja nyt on ikävä jätkäkaveria. Ikävä ei ole niin paha, jos on muita ihmisiä ja voi unohtaa välillä sen ikävän, mutta mulla on nyt hirveen paljon ihmisiä poissa mun ympärilläni. Varsinkin tärkeimmät ihmiseni nytten.
Mutta kyllä se kohta jätkäkaveri tulee takaisin. Onneksi...

Äitini kuoli neljä vuotta sitten, ja nyt taas tajusin kuinka kamala ikävä minulla häntä onkaan. Siihen aina joskus vain herää, koska tuohon ikävään on jo niin tottunut ja sen kanssa on vain pitänyt oppia elämään. Itse asiassa nyt taas pitkästä aikaa annoin itseni ikävöidä häntä. Liian usein vain haluaa sivuuttaa koko asian, kun sille ei kuitenkaan voi mitään.

Mutta ei tunteidensakaan jäädyttäminen auta mitään, turha on ruveta kasaamaan sisälleen pahaa oloa. Joskus sellaisen ihmisen ikävöinti on vain niin turhauttavaa, jonka tietää olevan ikuisesti poissa eikä hän tule koskaan takaisin.

Joskus olisi vain ihana edes pitää häntä kädestä, halata tiukasti tai kertoa jostain iloisesta tai surullisesta asiasta. Tai kuulla vielä kerran hänen naurunsa.
Noh, maybe someday I'll have a chance to do that again That's an encouraging thought.

pois

Äitini on varsinainen ikävöijä. Olin tässä taannoin lähdössä yhdeksi ainoaksi yöksi kaverini mökille ihan muutaman kilometrin päähän kodistani ja äiti hätäili siihen malliin kuin olisin lähdössä pitkällekin matkalle. Kaverit ihmetteli, että miten ihmeessä minulla on monet laukut täynnä tavaraa, niin siinä sittens selitellä, että "äitylin keksintö"..

Mitenköhän äiskäni sitten reakoi kun lähden luultavasti ensi kesänä kielimatkalla Englantiin.. Nimittäin hän on alkanut panikoimaan jo nyt? Vaikka onhan se toisaalta ihan mukava, että etes joku välittää tosissaan.

Enfirith sanoi:

Itse asiassa nyt taas pitkästä aikaa annoin itseni ikävöidä häntä. Liian usein vain haluaa sivuuttaa koko asian, kun sille ei kuitenkaan voi mitään.

Click to expand...

En ollut ikinä tiedostanutkaan tuota, että voi sallia (tai ei) itsensä ikävöidä. Ihan totta, olen kyllä tehnyt sitä, mutten vain ole koskaan tajunnut sitä ennen. Ehkä jotenkin pystyy työntämään sen surun tavallaan sivuun odottamaan sopivaa hetkeä kun on itse valmis kohtaamaan sen. Sureminen ja ikävöinti kuitenkin ovat niin hienkilökohtaisia ja arkoja asioita, että itse ainakin haluan tehdä "surutyöni" omassa rauhassa, omalla ajallani.

Joskus olisi vain ihana edes pitää häntä kädestä, halata tiukasti tai kertoa jostain iloisesta tai surullisesta asiasta. Tai kuulla vielä kerran hänen naurunsa.
Noh, maybe someday I'll have a chance to do that again That's an encouraging thought.

Click to expand...

I'm sure you will 8)
Uskon hyvin vakaasti siihen, että joskus, jossain näemme rakkaamme taas ja saamme jälleen olla heidän kanssaan yhdessä...

Itse ikävöin monia ihmisiä. Hassua kyllä, en ikävöi perhettäni juuri ollenkaan kun olen poissa kotoa. Kai se johtuu siitä, että minulla on jonkinlainen varmuus siitä, että he ovat siellä kun palaan. Tosin kun olin 2 viikkoa poissa kotoa aluksi lähes tuntemattomien ihmisten kanssa, niin alkoi tulla vähän ikävä, ja jopa soitin kotiin, mitä en tapaa yleensä tehdä.
Ihmiset, joita sen sijaan ikävöin, ovat ystäväni. Monet heistä asuvat todella kaukana minusta, joten yhteyttä on pidettävä lähinnä puhelimen ja irkin kautta. Erään heistä tapasin viimeksi puolisen vuotta sitten, mikä ei ole kiva asia. Mutta rakkaitten ihmisten tapaaminen on kaiken sen matkustamisajan&-vaivan väärtiä, mikä siihen menee, sitten lopulta. Pidemmän eron jälkeen on ehkä jopa entistä kivempi tavata

Ikävöin vähän sitä ja tätä. Joskus ikävöin ihmisiä, jotka olen joskus tuntenut, enkä välttämättä edes hyvin. Tässäkin joku päivä hoksasin miettiväni kuinka mukava olisi taas puhua erään henkilön kanssa, jolla oli "juttua" ystäväni kassa kesän lopussa... Se oli hyvin kummallista, sillä en useastikaan häntä nähnyt. Hän vain kaiketi oli niitä joiden kanssa synkkaa heti ensimmäisestä hetkestä. Enkähän minä tällaisia tuttavuuksia kovaa ikävöi, mutta ikävöinpähän kuitenkin.

Sitten "elämäni ikävään". Paras ystäväni asuu ehkä hieman yli 400:n kilometrin päässä minun kotikaupungistani. Häntä näen vuodesta riippuen kolmesta neljään kertaan vuodessa, mutta toisaalta lasken yhdeksi kerraksi lähes koko kesän, jonka yleensä vietämme melkein kokonaan samoissa paikoissa. Viimekin kesänä noin neljä tai viisi viikkoa yhdessä. Silti ikävä on raastava varsinkin kun on "taloudellisesti riippuvainen" vanhemmistaan ja puhelilasku ei saa olla iso ja junayhteydet maksavat niin hirveästi... Eikä heillä ole kiinteää nettiä. Jokainen vihjekin hänen olemassaolostaan helpottaa ja toisaalta pahentaa ikävää. Hänen viestinsä täällä saavat minut ajattelemaan että no näinhän hän ajattelee, tämä on aivan Morningstarin tapaista ja on kuin olisin hetken puhunut hänen kanssaan. Mutta samalla aukeavat vanhat haavat ja ikävä iskee taas tuoreena...

Mä olen jollain tavalla löytäny itsestäni uusia piirteitä ikävää koskien. Ensinnäkin, mä huomaan sen ikävän aina iltaisin. Saatan istua koneella ihan rauhassa ja yhtäkkiä purskahtaa siihen surkeaan, periksiantaneeseen itkuun, ikävöidä ja ikävöidä.. Sellainen "kyllä tämä tästä"-fiilis on aina päivisin, ja iltaisin annan itselleni luvan ikävöidä, murehtia ja olla surkea.

Mun ei tarvitse kuunnella mitään tiettyä biisiä tai kattoa mitään tiettyä leffaa, mutta kunhan se on tarpeeksi surullinen niin minä purskahdan itkuun. Ja ikävöin. Eilen katsoin Buffya ja aloin itkeä.

Missään nimessä en anna itselleni lupaa valittaa. Vain parhaalle ystävälleni voin edes sanoa, että ikävöin ja oloni on silloin tällöin surkea. Jopa itselle yritän vakuuttaa, että kaikki on hyvin.. vaikkei välttämättä ole.

Danyan sanoi:

Missään nimessä en anna itselleni lupaa valittaa. Vain parhaalle ystävälleni voin edes sanoa, että ikävöin ja oloni on silloin tällöin surkea. Jopa itselle yritän vakuuttaa, että kaikki on hyvin.. vaikkei välttämättä ole.

Click to expand...

Exactly. Minulla on juuri sama juttu; vaikka kuinka tiedostaisin tuon kamalan ikävän, jaksan silti uskotella sekä ystävilleni että itselleni ettei tässä nyt mitään hätää ole/ettei tämä nyt niin kamalaa ole. Kyllä tämä tästä ja niin edelleen. Hmh, kai sitä jotenkin luulee selviävänsä [/selviää?] paremmin kieltämällä jopa itseltään sen todellisen tuskan mitä se ikävä tuottaa. Jonkinlainen itsesuojelumekanismi I guess.
Ja kun ei anna itsensä valittaa ja märehtiä siinä ikävän tuskassa, niin onhan se helpompaa; ei sille kurjuudelle minun mielestäni pidäkään antautua, silloinhan siitä ei selviäisi ikinä.

Enfirith sanoi:

Ja kun ei anna itsensä valittaa ja märehtiä siinä ikävän tuskassa, niin onhan se helpompaa; ei sille kurjuudelle minun mielestäni pidäkään antautua, silloinhan siitä ei selviäisi ikinä.

Click to expand...

Ihan totta kyllä, mutta jos sille ei antaudu missään vaiheessa, niin loppujen lopuksi se kaatuu päälle ja hajoaa pää. Näin käy ainakin minulle, ja siitä on vaikea selvitä.

:roll: Nyt on tosi ikävä omaa rakasta joka on kaukana Saksassa mutta joka onneksi tulee ensi maanantaina kotiin! Mutta ikävää on lisännyt entisestään pari asiaa joista en nyt täällä tietystä syystä mainitse.

Ikävä tuntuu nyt jotenkin ahdistavalta. Syynä ovat juuri mainitsematta jäävät asiat, mutta ei minulla ole oikein oikeutta alkaa niistä puhumaan täällä. Ikävä ahdistaa sisällä ja tuntuu jotenkin epämukavalta. Aivan kuin kurkkua kuristaisi. Tahtoisi vain niin kovasti nähdä oman rakkaansa ja halata häntä pitkään ja lämpimästi, kuin viimeistä kertaa.

Onneksi minun ei tarvii kestää tälläista ikävää kovinkaan usein vaan näen poikaystävääni viikottain ja monesti monta kertaa viikossa. Minulla ei siis oikeastaan ole oikeutta valittaa mistään? No kyllä on. Saa sitä olla oikeus olla ikävä oli oma kulta sitten miten lähellä. Tietty kun ajattelen paria kaveriani täällä Konnussa niin pitäisi vain pitää suuni kiinni ikävästä, sillä heillä se on kyllä paljon rankempaa kuin minulla. Tunnistatte kyllä itsenne rakkaat.. Mutta ikävää silti tunnen ajoittain ja se on vain merkki siitä miten rakas oma kultani minulle on...

Mulla on ikävä yleensä enemmänkin asioita tai jotain ihanaa ajankohtaa kuin ihmisiä. Ja joskus ne sitten sekottuu, niin että ikävöidessäni jotain hetkeä väkisin ikävöin myös jotain henkilöä.

Muutin pois kotoa tuossa ihan viikko sitten, vähän jänskätti tietty, toisaalta olin niin onnellinen kun ei enää tarviis kuunnella äitin ja pikkusiskon huutoa. Mutta onhan niitä sillä tavalla ikävä. Varsinkin mun siskoa, se on mua 8 vuotta nuorempi, sellanen pilalle hemmoteltu ipana mutta silti mun rakas siskoni! Nyt en enää nää siskoa (enkä äitiäkään) niin usein, toisaalta ihan hyväkin! Ja kuitenkin kun asutaan samassa kaupungissa niin ei sillä tavalla niin kauhea ikävä oikeestaan edes voi tulla.

Sitten... Viime kesä... Meillä oli heinäkuussa neljän päivän miitti kmkkn kanssa. Sielä oli niin ihanaa, sen ajan mää haluaisin takasin! Ja ne ihmiset! Vähän aikaa oikeesti tuntu siltä että hei! määkin ehkä jopa kuulun jonnekin... Mutta se tunne meni nopeesti ohi kun tuli lähdön hetki. Miittiä me piettiin täälä Jyväskylässä missä mää asun, joten mää en lähteny mihinkään vaan katoin vaan asemalla kun muut lähti. Kun sitten menin kotiin ja nettiin kirjottelemaan tapahtumia ylös... Jos äiti ei olis ollu kotona oisin oikeesti itkeny! Muistin kaikki ihanat jutut ja ihanat ihmiset ja kaikki ihanat asiat mitä tapahtu... Eikä sitä saa enää takasin vaikka kuinka ikävöis.

---

Tämä nyt saattaa mennä hiukka off-topickiksi, mutta niin monet ovat viesteissään maininneet tuon, että vanhempia ja perhettä ei oikeastaan ikävöi, vaikka he ovat yleensä periaatteessa itsestään selvyyksiä jokapäiväisessä elämässä. Tuli mieleeni, että mistä tämä johtuu? Samoin jonkun (olikohan Lib?) kommenti, että ystäviä tulee ikävä, koska he ovat ikäänkuin "omia" jäi mieleeni.
Mistä tämä vanhempien ja ystävien välinen ero johtuu, tai lähinnä mistä se tulee?
Onko asia niin, että vanhempia ja perhettä ei välttämättä ikävöi suurestikkaan, koska he ovat itsestäänselvyyksiä elämässä, he ovat osa elämäämme jo syntyessämme, toisinkuin ystävät, jotka itse "hankimme"?

Ikävä on ikävä asia, rasittava ja raastavan tuskallinen, mutta toisaalta myös jollain sadistisella tavalla ihana, kun ikävöi jotain rakasta ja tietää, että näkee hänet joskus.. toivottavasti kohta.
Ja olisiko ollut Ronin, joka sanoi: "Weekends together are pure, unadulterated 100% nirvana. They're just...almost too perfect..."
..so true.
Tapaaminen on aina niin hienoa, että eroaminen on liian vaikeaa, kuten Tailath sanoi: etukäteenkin.
Rakkaat ihmiset ovat vain liian tärkeitä, budjetti on ikävä asia

Sitten kysymykseen, minä luulen sen johtuvan siitä, että vanhemmat ja perhe ovat aina olleet niin kiinteästi, että sitä pärjää jonkin aikaa ilmankin...
Rakkaita ovat, ehkä liiankin itsestäänselvyyksiä.

äh, ilkeää, nyt tuli ihan hirveä ikävä kaikkia rakkaita ja vähemmän rakkaitakin.
Miss ya all!

Nyt on ikävä poissa kun saa olla taas oman kullan kanssa! Eilen näin hänet pitkästä aikaa ja nyt olo on tosi hyvä.

Ei ikävä sinällään niin paha tunne ole, mutta jos sitä saa kestää liian pitkän aikaa niin tottahan se alkaa masentaa. Mutta tällainen 10 päivän breikki ei onneksi ole liian pitkä. Nyt on vain niin hyvä ja onnellinen olo ku kultsi on kotona... ops: