Intti

Arkint, onneksi varsinkin kokelaiden kohdalla tuo "hauskuus" eli gonalauman paimentaminen jää aika lyhyeen, ja sitten saa omat alaiset koulutettaviksi. Tosin minun sodan ajan sijoitukseeni liittyi myös vastaava "hauskuus", kun minulle ilmoitettiin, että se posse ei koostu suinkaan omista mevoistani vaan juuri niistä edellisen saapumiserän gonista, ja lähimpänä alaisena oli sama alikki, joka oli morttikaudella meidän tupamme varaesimies. Vaan nytpä olen täyttänyt 35, eikä minulla enää ole sijoitusta =)

Tämän ketjun alkupuolella kyseltiin miten varusmiespalvelu on muuttunut. Olin varusmiehenä 80-luvun lopulla ja sen jälkeen olen ollut kertaamassa viisi kertaa eri vuosikymmenillä. Kokonaisuudessaan johtaminen on mennyt parempaan päin ja onhan tämä toisaalta ollut välttämätöntäkin. Niin kaukana armeijan johtamiskulttuuri oli muusta yhteiskunnasta. Syväjohtamisen periaatteet antavat ajatuksia ja näkemyksiä joita voi hyödyntää siviilipuolella. 80-luvun menetelmä opetti tiettyä mutkattomuuttaa ja rohkeutta antaa käskyjä mutta muuten eväät siviilipuolelle olivat kyllä laihan puoleiset.

Simputtamisen karsiminen on ollut aiheellista mutta siinä alkaa jo näkyä puolustusvoimien poliittinen agenda. Puolustusvoimien sisällä yleisellä varusmiespalvelulla on vahva kannatus samaan aikaan kun Euroopassa ollaan järjestään siirtymässä ammattiarmeijoihin. Suomessa reserviä on pienennetty niin paljon, että sen puolesta varusmiespalvelussa voitaisiin harjoittaa paljon kovempaa karsintaa mutta nyt halutaankin antaa varusmiespalvelusta laajasti positiivinen kuva ja markkinoida varusmiespalvelua hyödyllisenä eli Suomen suurimpana kuntokouluna. Itsessään tässä ei ole mitään pahaa kunhan päätehtävä ei unohdu.

Uskoisin, että resurssit tulisi käytettyä tehokkaammin, jos koulutettaisiin pienempi joukko motivoituneempia varusmiehiä. Valinta vain on haastavaa. Yllättäen juuri ketään ei kiinnosta varusmiespalvelu, jos motivaatiota kysytään. Jos rahallista korvausta aletaan kasvattaa, ensimmäisenä eivät tule parhaat. Tämän takia varusmiesarmeijassa on parempaa aineista kuin ammattiarmeijassa.

Vielä vähän kokemuksia kurinpidosta.
Kokemukseni mukaan tasapuolisesti joukkoon kohdistuneita rangaistuksia ei kovin herkästi mielletty simputukseksi, parhaassa tapauksessa ne jopa lisäsivät yhteishenkeä. Varusmiesjohtajan harkinta vaikutti paljon siihen kuinka vastuuntuntoisesti toimittiin joten eriasteisia ylilyöntejä tietysti sattui. Halussaan varmistaa, että ylilyöntejä ei satu, puolustusvoimat on lähtenyt kategorisesti karsimaan kurinpitoon liittyviä keinoja. Varusmiesjohtajan asema on ehkä vähän hankalampi mutta ehkä myös opettavaisempi.

Olen tässä jokusen päivän pohtinut päässäni kysymystä johon voisin varmaankin saada täällä vastauksen. Jos nainen on käynyt armeijan niin tuleeko hänelle samalla tavalla kertausharjoituskutsuja kuin miehille? Eli jos käy armeijan niin velvoittaako se samalla tavalla maanpuolustukseen vai jatkuuko homma vapaaehtoisena ihan loppuun asti? Jos nyt on niin että kutsuja ei tule niin voiko nainen mennä kertausharjoituksiin vapaaehtoisena ja jos taas tulee kutsuja niin onko siinä kieltäytymismahdollisuus vai onko se käsky?
Olen aiheesta lähinnä utelias.

Vapaaehtoisuus loppuu 45 päivän jälkeen, sen jälkeen nainen on asevelvollinen siinä kuin mieskin ja "tornin omaisuutta" siihen asti, että täyttää 60 (muistaakseni). Kertauskutsujen saaminen taas riippuu koulutuksesta. Minulle, meritulenjohtajalle, ei sellaisia ole herunut, ainoastaan kerran olen saanut edes suosituksen ilmoittautua MPK ry:n kurssille, jonka sisältö vastasi sodan ajan tehtävääni. Viestilinjan käynyt alokastupakaveri taas kävi juuri kertaamassa jo toisen kerran kymmenen vuoden sisällä.

Kertausharjoituskutsuja on käsittääkseni kahdenlaisia: vapaaehtoiseen harjoitukseen kutsuttaessa kutsusta voi kieltäytyä suoralta kädeltä, pakollisen harjoituksen välttämiseen taas tarvitaan joku force majeure kuten työnanatjan kirjallinen ilmoitus, ettei firma pysy pystyssä, jos yksi työntekijä karkaa viikoksi pusikkoon ryynäämään. Olen myös kuullut huhua, että jos haluaa kerrata useammin kuin kutsuja tulee, voi ottaa yhteyttä sotilasläänin esikuntaan ja pyytää päästä kertaamaan. Ja sittenhän ovat tietysti nuo edellä mainitun MPK ry:n kurssit. Niistäkin saa ihan virallisia kertausharjoitusvuorokausia, jotka lasketaan ylennyksiä harkittaessa. MPK ry järjestäätoki kursseja myös armeijaa käymättömille, mutta niiden sisältö on sitten vähän vähemmän sotilaallista tavaraa.

Ketju on ollut hiljainen jo jonkin aikaa, joten kesäsaapumiserän kunniaksi muisteltakoon omaa 13 vuoden takaista palvelusaikaani. Tuolloin meni oikeastaan kaikki pieleen alusta alkaen, huonommin kuin olin pahimmissa skenaarioissanikaan laskeskellut. Profiloiduin nopeasti sosiaalisesti ulkopuoliseksi, ja koulutuksessa osoittauduin fyysisesti heikommaksi ja teknisesti kömpelömmäksi kuin olin koskaan arvannut. Luonnollisesti minusta tuli halveksittu hylkiö, jolle puhuttiin vaan jos tuli tarvetta pään aukomiselle tai kellon kysymiselle. Ennen armeijaan menoa minulla oli naiivi kuva paikan miehistävästä vaikutuksesta, ja otin epäonnistumiseni raskaasti. Olin tottunut pärjäämään koulussa ja muiden ongelmien tullessa kokoamaan itseni oman huoneeni rauhassa. Äkkiä en selviytynytkään mistään ja omaa rauhaa ei ollut. Öisin oli vaikea saada nukutuksi ja heräilin jatkuvasti. Yritin olla ajattelematta itsemurhaa, etten romahtaisi lopullisesti.

Päivät kuluivat kuitenkin, ja peruskoulutuskauden päättyessä tuli osakseni tuvanvaihdon myötä uusi, rauhallisempi sosiaalinen ympäristö. Asiat alkoivat kehittyä parempaan suuntaan. Erikoiskoulutuskausi kului nopeammin, ja vaihtui viimeiseksi joukkokoulutusvaiheeksi. Kun kuukausi palvelusaikaa oli jäljellä, aloin olla taas oma itseni, ja ensimmäistä kertaa en elänyt vain hetkeä kerrallaan, vaan pystyin katsomaan palvelusta eteenpäin aina loppuun saakka. Uskoin selviytyväni. Tämä muutos johti paradoksaalisesti siihen, että aloin tarkastella asioita laajemmin ja kriittisemmin. Minulle heräsi halu jättää protesti järjestelmää kohtaan, ja kulkea omaa tietäni. 25 päivää ennen palvelusajan päättymistä hakeuduin siviilipalvelukseen.

Tuli tehtyä tällainen pikavisiitti armeijassa, kun menin kutsuntapäivänä Upinniemeen palvelukseen ja jo yhdeksän päivän päästä lähdin sen porteista ulos lykkäyspaperit kourassa.
Ei sillä ettenkö olisi nauttinut viikostani alokkaana, sillä asia on miltei päinvastoin. Asumistilat ja ruuat olivat ihan jees, tupatovareiden kanssa ehti ihan aidosti toverustua,
alikessut vaikuttivat varsin reiluilta ja armeijaelämä yleensäkin ei vaikuttanut läheskään niin rankalta kuin minua oli peloteltu.
Monille kuudelta herääminen, tuntikausia rivissä seisominen, tarkasti valvotut päivät ja ehdoton sotilaskuri tuotti tuskaisia sopeutumisvaikeuksia, mutta jostain syystä minulle rautaiset rutiinit ja kuri päivissä antoivat vain jotain salaista tyydytyksentunnetta ruumiille ja sielulle.
Vaikken erityisemmin loistakaan fyysisesti, minulla on kuitenkin jonkin verran kestävyyttä kestää fyysisiä ja henkisiä rasituksia ja ilokseni huomasin, että armeijassa sillä on enemmän merkitystä kuin millään muulla. Joillekin tuvassani olleille huipputason urheilijoille raskas reppu selässä kulkeminen korvessa puoli päiväää tuntui nähtävästi kestämättömältä; varsinkin jos sattui tulemaan hiertymiä repun hihnoista olkapäihin tai pari rakkoa jalkapohjiin. Minä ehdin tottua semmoiseen rääkkiin jo vaellusrippileirillä ollessani viitisen vuotta sitten. Kaikki vaati vain sopeutumiskykyä ja positiivista asennetta. Ajattelin itse asiassa tehdä inttini sen pisimmän kaavan kautta eli aliupseerikoulun käymällä niin tulisi samalla kokeiltua johtamistehtäviä.

Jaa miksi lähdin pois niin nopeasti kun näin jälkikäteen ylistän ylettömästi koko armeijaa?
...Noh, en vain kaiketi kokenut vielä olevani täysin valmis henkisesti vuoden pituiseen rupeamaan. Mikään yksittäinen asia ei minua mitenkään rassannut vaan lähinnä jatkuva valmiustila alkoi pidemmän päälle aiheuttamaan sellaista henkistä väsymystä ja painolastia johon en ollut ollenkaan varautunut. Ehkä jos olisin vain saanut parempia tilaisuuksia olla yksin huoneessa viettäen hiljaisia hetkiäni ja ns kerätä akkujani silloin tällöin niin ei olisi ollut niin paha.
Minä vain koen tarvitsevani pienen hetken yksityisyyttä kerran päivässä. Sen puute aiheutti liikaa henkistä painolastia vaikka ulkoisesti mikään ei ollutkaan vialla ja tulin oikein hyvin toimeen kaikkien kanssa.

Noh, paremmin varustautuneena ensi kerralla I suppose. Nyt kun tietää mitä odottaa paremmin ja voi teroitella itseään jo valmiiksi omistautumaan palvelusaikaansa ja saamaan sen kunnialla läpi.
En voi sanoa ettenkö olisi ottanut lykkäysaikaani ilolla vastaan, mutta mutta... Miten vain käyttää tämä välivuosi?

Saladin, alokasaika oli ainakin vuonna 2000 se tiukin vaihe, jossa oma aika oli pitkälti kortilla. Sen jälkeen helpotti. Meillä linnakkeella ainakin oli myös se mahdollisuus käytettävissä, että hiljaisuuden tullessa vetäytyy joko sodeen tai kasarmilla olleeseen luokkatilaan lukemaan, katsomaan telkkaa tms. Tuvasta vain piti sitten myös pysyä poissa klo 23 asti, että muut saivat rauhassa hakeutua unen syövereihin ennen yökukkujien paluuta punkkiinsa. Tosin itse en alokaskaudella jaksanut koskaan hyödyntää kyseistä valvomismahdollisuutta, niin loppuunajettu olin jokaisen päivän päätteessä =D Sama systeemi oli käytössä myös mantereen puolella Upinniemessä ainakin aukkia käydessäni, ja hyvä niin, koska kirjallisiin kokeisiin ei muuten olisi ehtinyt lukea missään välissä.

Jos suunnittelet joka tapauksessa palvelevasi vuoden, eikö kannattaisi tähdätä saman tien rukkiin? Merisotakoulu on kiva paikka, vink vink

Saladin sanoi:

jatkuva valmiustila alkoi pidemmän päälle aiheuttamaan sellaista henkistä väsymystä ja painolastia johon en ollut ollenkaan varautunut. Ehkä jos olisin vain saanut parempia tilaisuuksia olla yksin huoneessa viettäen hiljaisia hetkiäni ja ns kerätä akkujani silloin tällöin niin ei olisi ollut niin paha.
Minä vain koen tarvitsevani pienen hetken yksityisyyttä kerran päivässä.

Click to expand...

Itse ainakin huomasin oivaksi keinoksi yksityisyyteen musiikin kuuntelun. Hyvät kuulokkeet korville ja silmät kiinni, niin on omassa rauhassaan riippumatta siitä, mitä tuvassa tapahtuu. Ainakin itse huomasin tämän hyvin toimivaksi systeemiksi, vaikka hoksasin sen vasta suhteellisen myöhään - vuonna 1999 ei tainnut vielä kannettavia mp3-soittimia olla ainakaan kohtuuhintaisina, ja kannettava cd-soitin, jonka palveluksen aikana ostin taisi olla tuvassani ainoa.

En voi sanoa ettenkö olisi ottanut lykkäysaikaani ilolla vastaan, mutta mutta... Miten vain käyttää tämä välivuosi?

Click to expand...

Eli onko käynyt niin, että sinulla on jo opiskelupaikka, mutta hait aloitukseen lykkäystä armeijan takia? Aika moni vaihtaa opiskelualaa, joten nyt voisi olla hyvä aika miettiä vaihtoehtoisia uravaihtoehtoja jo etukäteen. Itselläni oli esimerkiksi lukion jälkeen tilanne, että olin kiinnostunut historiasta, mutta tekninen ala tuntui fiksummalta valinnalta. No Oulun yliopiston teknisestä tiedekunnastahan minä opinpolkuni aloitin syksyllä 2000, mutta kesällä 2006 valmistuinkin humanistiksi historia pääaineenani... Eli jos et ole täysin varma siitä, mitä haluat tehdä ammatiksesi, kannattaa ainakin tutustua muidenkin alojen pääsykoemateriaaliin.

Toisin sanoen vaikka välivuosi voikin tuntua hukkaan heitetyltä vuodelta, voi se säästää useammalta hukkaan heitetyltä vuodelta.

Kuulokkeet korville, silmät kiinni JA soitin kämmenen alle rintakehän päälle, tai leikkisät tupatoverit säätävät äänenvoimakkuuden täysille. Minulla oli -88 Sonyn iskuja ja roiskevettä kestävä Walkman kasettien kuunteluun. Metsäänkin se meni repussa kypärän alla. Moni kipinävuoro kului rattoisasti Sielun Veljiä kuunnellen, vaikka minun olisi oikeasti pitänyt vaania teltan läheisyydessä vihollista kuulostelemassa ja vain satunnaisesti käydä lisäämässä puita kamiinaan. Luulen, että musiikin avulla selvisin armeijasta selväjärkisempänä kuin muuten.

Alokkaana käväisin jututtamassa paikallista varusmiesten virkistystoiminnasta vastanutta jääkäriä ja hän kertoi, että palvelusajan ulkopuolinen aika on varusmiehen omaa. Kapiaisilla ei ole nokan koputtamista, jos alokas päättää seistä päällään jooga-asennossa tuvan nurkassa ennen iltatoimia. Se tieto tuli tavallaan helpotuksena (vaikken osannutkaan joogaa), sillä olin luullut, että touhu on Full Metal Jacket -leffan tyyliin totaalista käyttäytymisen hallintaa. Intissä oli kuin olikin tilaa hengittää.

Paluu foorumille armeijassa vietetyn vuoden jälkeen. Päädyin sitten samaan hommaan kuin Isilmire eli vuoden mevakoksuksi, ah riemua! Tuli oikeastaan ravattua palveluksen aikana ympäri Suomenlahtea, milloin milloin ali- ja reserveupseerikouluun, milloin harjoituksiin Turun saaristoon yms. Näin jälkeenpäin ihan mukava vuosi, haastetta riitti sopivasti ja aivojakin sai yleisestä luulosta poiketen käyttää. Huippuhetki oli varmaan iskun tilaaminen maalilautan ympärille, 130TK:t lauloivat laulujaan iloisesti. Linnakesaarella oli ajoittain tylsää, mutta pieni yhteisö oli kyllä toimiva ja aika paljon vastuutakin ajoittain jaettiin kokelaille. Itseasiassa armeija-aikana koin enemmän haasteita kuin missään muussa työssä tähän asti, enkä nyt puhu mistään fyysisestä puolesta.

Kertauksia tuskin tulee ainakaan seuraavaan viiteen vuoteen, taitavat harjoitukset olla aika tiukassa PV:n säästämislinjan takia. Talvella ei kyllä tekisi mielikään lähteä jonnekin kostealle saarelle kykkimään, mutta kesällä voisi olla ihan jees.

Jei, toinen meritulenjohtaja Konnussa!!! Millä linnakkeella olit haisku?

Minua ei muuten ole kutsuttu koskaan kertaamaan, vaikka intistä on jo 11 vuotta. Tipahdin jo yli vuosi sitten pois sijoitetusta reservistäkin, joten tuskinpa niitä tulee jatkossakaan =(

Luin näitä viestejä ja täytyy vain ihmetellä, miten joku voi haluta Inttiin vapaaehtoisesti. Minä kävin armeijan kolmekymmentä vuotta sitten ja minusta se oli yhtä helvettiä. Minkäänlaista motiivia minulla ei siihen ollu ja olen edelleen sitä mieltä, että se oli kahdeksan kuukauden mittainen vankeusrangaistus siitä rikoksesta, että olin syntynyt mieheksi. (Naisten asepalvelusta ei siihen aikaan edes taidettu puhua). En myöskään muista, että kukaan meidän ikäryhmästämme olisi puhunut aukkiin pääsemisestä, vaan kyllä sinne joutui ja ne jotka valittiin aukkiin kirosivat huonoa tuuriaan. Yksi alikersantti meillä oli, joka oli halunnut aukkiin, koska oli haaveillut kapiaisen urasta, mutta hänkin muutti mielensä urasuunnitelmien suhteen huomattuaan, kuinka älytöntä se homma oli ja kuinka todellisuudesta vieraantuneita upseerit ainakin siihen aikaan olivat.

Isilmírë sanoi:

Jei, toinen meritulenjohtaja Konnussa!!! Millä linnakkeella olit haisku?

Minua ei muuten ole kutsuttu koskaan kertaamaan, vaikka intistä on jo 11 vuotta. Tipahdin jo yli vuosi sitten pois sijoitetusta reservistäkin, joten tuskinpa niitä tulee jatkossakaan =(

Click to expand...

Kirkonmaan linnakkeella, Isosaaren sulkemisen jälkeen ainoa varusmieskoulutusta antava linnakesaari. Upinniemessä olin myös hetken. Lisäksi tuli pöyrähdettyä pikaisesti Örössä, Haapasaaressa, Gyltössä, Miessaaressa ja Vallisaaressa. Suomenlinnassa toki tuli myös asuttua. Taisitte silloin 2000-luvun alussa olla jo Suokissa, Santiksen Rannikkotykistökoulu kai yhdistettiin Merisotakouluun 97?

G'Kar, ainakin nykyään armeijassa on suht selväpäistä touhua. Upseerit ovat ihan asiallisia (opistoupseereista löytyy toki omalaatuisia tapauksia, mutta myös todella loistavia johtajia) ja toiminta (useimmiten) järkevää. P-kausi nyt on älytöntä scheissea sulkeisineen ym. mutta sen jälkeen hommassa alkaa olla jotain itua. Tarpeellinen toki tuo P-kausikin, mutta silloin ollaan aika pitkälti alikkien armoilla. Muutama kaveri lähtikin lopulta MPKK:lle, ihan ruusuisen kuvan ainakin meidän tapaamat kadetit antoivat siitä opinahjosta. Itseäni ei kyllä kiinnosta, olen sen verran mukavuudenhaluinen.

Kokemukseni kyllä ovat merivoimien (laivasto + rannikkojoukot) puolelta, maavoimien toimintakulttuurista en tiedä. Ainakin Santahaminassa näkemäni perusteella kasarmikäyttäyminen on PALJON löysempää kuin linnakkeilla. Meillä kun oli päivittäin lipunnostot, iltavahvuuslaskennat ulkona ym. mukavuudet.

Minä olen käynyt Kirkonmaalla vain leireilemässä ja silloinkin vain osan yhdeksänpäiväisestä merileiristä. Jos en ihan väärin muista, se oli se paikka, jossa tulenjohtotornin "oma" miehistösuoja oli täysin homeessa ja me jouduimme siksi nukkumaan TASsin suojassa - jossa ei tietenkään ollut ihan tarpeeksi tilaa kaikille, vaikka nukkuminen aikamoista vuorottelua olikin kaiken sen mevaamisen ja tykistöhälytysten keskellä.

Ja toki mekin Suokissa RU-kurssimme kävimme (parempaa ruokaa kuin Merisotakoulun ruokalassa sai vain Mäkiluodon linnakkeella, mutta siellä taas ei saanut hienostella posliinilautasten kanssa), olkoonkin, että käytännössä vietimme varmaan puoli kurssia majoittuneina Santahaminaan RT-hallin ullakolle ollaksemme lähellä tuksia ja kalustoamme. Muistelen erityisellä lämmöllä mahdollisuutta käydä iltalenkillä Suokin vallituksia kiertäen =)

G'kar, minäkin suunnittelin sotilasuraa mutta totesin jo ennen aukkia, etten halua tehdä töitä sellaisten molopäiden kanssa joita kapiaisten joukosta ainakin vielä vuonna 2000 löytyi turhan paljon. Eikä palvelus mitään ainaista hauskuutta ollut muutenkaan mutta ei minua silti ole koskaan kaduttanut, että käytin siihen yhden vuoden elämästäni. Kasvattava kokemus se oli.

Vuosina 82-83, kun olin ensin kenttätykistössä ja sitten rannikkotykistössä, en koko armeija-aikana tullut tietämään miten tykillä ammutaan, vaikka sotilaspassiin tuli, että minut oli koulutettu tykkimieheksi. Seisoimme kyllä tykkien vieressä ja huusimme "LAUKAUS", mutta en ymmärrä, mitä se auttaa tositilanteessa. Sotilaspassissa olisi pitänyt lukea koulutuksen kohdalla "siivooja".

Ja mitä paljon puhuttuun kunnon nousemiseen tulee, niin minä juoksin cooperin testissä armeijan lopussa vähemmän, kuin alusssa. Jos kunto ehkä alokasaikana jonkin verran nousikin, se kyllä laski vanhempana tykkimiehenä entisestään, kun satuin pääsemään esikuntapatteriin, missä ei ollut paljonkaan sotilaskoulutusta. Minä olin santahaminan korjaamolla töissä siviilityöntekijän apulaisena. Lähdin kasarmilta seitsämäksi töihin ja palasin takaisin neljältä.

Kuulostaa hassulta =) Toki mekin teimme "kehystystä", ts. harjoittelimme leikkimällä ammuntoja, mutta kyllä niitä kranaattejakin tuli melkoinen määrä ammuttua Suomenlahteen. Mevamiehistömme tulenjohdolliset kyvyt kyllä jäivät ehkä heikoiksi, heidän koulutuksensa ja palveluksensa kun keskittyivät pitkälti juuri siihen mevaamiseen. Leireillä kuitenkin käsittääkseni sekä meva- että tas-miehistöt pääsivät suorittamaan ammuntoja. Sanon käsittääkseni, koska en omakohtaisesti päässyt pahemmin näkemään toimintaa tykeillä. Meillä J-kauden leirit jaettiin kahden tulenjohtokokelaan kesken pitkälti niin, että minä leireilin väylävalvonta-asemalla tai R-JoPolla ja se toinen koksu hengasi patterin mukana tulta johtamassa. Ja minä missasin lisäksi loppusodan, koska jouduin lähtemään aamulla veksiin lääkettä hakemaan ja vääpelimme päätti jostain idioottimaisesta syystä, ettei veksiin lähtijöitä oteta mukaan leirille. Olipa tosi kiva tulla veksistä takaisin, kun leiriporukka odotteli vielä kaikessa rauhassa laiturilla alusta ja olisin hyvin ehtinyt hypätä M62:een, napata tuvasta valmiiksi pakatut varusteet ja liittyä joukkoon. Mutta kun EI, olin syyllistynyt veksissä pistäytymisen kauheaan rikokseen joten loppusotaan ei ollut asiaa.

Tuosta apulaisena työskentelystä tuli muuten mieleen käsittääkseni rannikkojoukkojen koulutuksen saanut kaveri, joka jostain minulle tuntemattomasta syystä siirrettiin kesken J-kauden meille linnakkeelle. kapiaiset miettivät hetken, mitä ihmeen tekemistä sille miehelle nyt linnakkeella keksitään, ja päättivät sitten, että linnakkeen uiskokuskina toimiva (katkera, äreä ja ilkeä) sotilasmestari saa luvan ottaa hänet kansimieheksi. Sotilasmestari ei tarvinnut kansimiestä eikä rannikkojoukkojen mies puolestaan tiennyt mitään uiskoista, joten ratkaisu oli kummankin kannalta huono.

Minä tosiaan onnistuin luovimaan intin läpi osallistumatta kertaakaan sellaiseen sotaharjoitukseen, missä tosiaan olisi ammuttu tykillä. Kertausharjoituksissa olin sitten Rovajärvellä, missä ammuttiin kranaatteja kenttätykeillä, mutta varsinaisena armeija aikana siis en. Peruskoulutuskauden jälkeen minulla on jäänyt armeijasta mieleen lähinnä pitkäveteiset päivät ja illat kasarmilla, kun pelattiin korttia ja kulutettiin muuten aikaa. Ehkä se, että armeija-aika on nykyään lyhyempi on tehnyt siitä tiiviimmän ja mielekkäämmän. T

No joo, kyllähän meidänkin 6kk tas-miehistömme vietti ison osan J-kautta ottamalla aurinkoa linnakeluodon rantakalliolla. Tosin sekin piti niille höpönassuille erikseen neuvoa, että jos eivät tahdo nakin napsuvan liian helposti, aurinkoa kannattaa ottaa vain niillä alueilla, joille ei ole näköyhteyttä tähytornista. Reppanat kun alkuun ihmettelivät, miten heidät aina löydetään niin helposti.

Venäjän ja Naton välien kiristyttyä näyttää mahdolliselta, että Itämerellä käydään sotilaallinen yhteenotto jo muutaman vuoden sisällä. Vaikuttaakin, että intistä tulee taas kulkemaan polku aktiivisiin maanpuolustustehtäviin monille nuorille miehille. Siviileille ei sen sijaan pidetä koulutuksia, sillä pommitusten kohteena oleminen ei taitoa vaadi. Onko Suomi seuraava Syyria?

Äidinisäni meni sotilaskoulutuksesta suoraan jatkosodan hyökkäysvaiheeseen, jos oikein muistan. Että muistakaa uhrimieli ja sankaruus, inttiin menijät!

Aamulehdessä on juttua naisten asepalveluksesta tehdystä Kaisa-Maria Töllin kirjasta Häiriö! Naiset intissä. Meillä ei ollut saapumiserässä naissotilaita, mutta voin uskoa väitteet naisiin kohdistuvasta halveksunnasta ja häirinnästä. Ei meitä heikkoja miehiäkään erityisen suopeasti katsottu.