Tämä viesti aloittakoon uuden keskustelun, jossa ruoditaan Tolkienin teoksiinsa sulauttamia (kirjallisia) vaikutteita - lukuun ottamatta Kalevalaa, jota varten on oma topique. (Tik)
Kieltämättä Silmarillionilla ja Kalevalalla on paljon yhteistä. Mutta Sormusten suhteen voisi hyvinkin kuvitella, että Tolkien on lukenut Zacharias Topeliuksen Välskärin kertomuksia, jonka yli 500-sivuinen tarina pyörii taikavoimia omaavan kuninkaan sormuksen ympärillä. Sormus suojelee kantajaansa vahingoittumiselta ja saa tämän onnistumaan kaikessa, mihin ryhtyy, mutta sormuksen avulla on hintansa. Ja mikäli sormuksen kantaja menee vannomaan väärän valan, on sillä karmeita seurauksia. Joka tapauksessa sormus näyttelee suurta osaa Ruotsin ja Suomen historiassa, ja Topeliuksen taistelukuvaukset hakevat vertaistaan. Katsotaanpa...
TSH:
Silloin hänet täytti punakarvainen viha ja hän huusi ja nosti esiin lippunsa, musta käärmeen purppurapohjalla, ja hyökkäsi viheriällä laukkaavaa valkeaa hevosta vastaan suurella miesvahvuudella; ja eteläisten käyräsapelit lähenivät kimaltaen kuin tähtiparvi.
Silloin Théoden tajusi hänet, eikä hän jäänyt odottamaan hyökkäystä vaan huudahtaen Lumiharjalle hän hyökkäsi suin päin vihollista vastaan. Hurja oli ryske joukkojen kohdatessa. Mutta sitä kuumempana hehkui pohjoisen miesten valkea raivo, ja pitkine ahnaine keihäineen he olivat parempia taistelijoita. Harvempi oli heidän joukkonsa, mutta he läpäisivät eteläiset kuin tulivasama kuusikon. Läpi tungoksen ratsasti Théoden Thengelin poika ja hänen keihäänsä pirstoutui hänen syöstessään maahan itäläisten päällikön. Esiin lennähti miekka ja hän kannusti lippua kohti ja löi sen salkoa ja kantajaa; ja musta käärme vajosi maahan. Silloin kaikki vastustajan ratsuväestä eloon jääneet kääntyivät ja pakenivat.
VK:
Keisarillinen ratsuväki iski yhteen ruotsalaisen ratsuväen kanssa vasemmalla sivustalla. Cronenbergin kyrassieerien tieltä, jotka olivat rautapukuisia kiireestä kantapäähän ja joita kautta maailman sanottiin "voittamattomiksi", täytyi hesseniläisten väistyä. Hessenin maakreivi virkkoi suttuneena, että kuningas tahtoi säästää omia joukkojaan. - No hyvä, sanoi Kustaa Aadolf, - minä lähetän suomalaiset taisteluun ja toivon, että miesten muutos tuo muassaan onnen muutoksen.
Nyt lähetettiin Stålhandske suomalaisineen Cronenbergia ja noita voittamattomia vastaan. Näiden valiojoukkojen välillä syntyi uljas, ihana, ikimuistettava taistelu; Regnitzjoen pensaita kasvavalla rannalla iskivät joukot yhteen, mies miestä vastaan, hevonen hevosta vastaan; miekkojen terät tylsyivät kypäriä vasten, pitkät pistoolit salamoivat, ja moni uljas ratsumies upposi virran liejuun. Luultavaa on, että suomalaisten hevoset tälläkin kertaa kestivät kauemmin kuin kauniit ja nopeat unkarilaiset juoksijat ja siten vaikuttivat voiton saamiseen. Urhoollinen Cronenberg kaatui, ja hänen voittamattomansa pakenivat.
Kuninkaan Sormuksesta:
Yö oli pimeä ja synkkä. Kuningas vietti sen vanhoissa vaunuissa Kniephausenin ja herttua Bernhardin seurassa. Hänen valpas päänsä ehti ajatella kaikkea, ja silloin, niin kerrotaan, hän irrotti oikeasta etusormestaan pienen kuparisen sormuksen, antoi sen herttua Bernhardille ja käski tämän, jos jotakin erikoista tapahtuisi, toimittaa sormuksen eräälle nuorelle suomalaiselle upseerille.
TSH:
Äkkiä kuningas huudahti Lumiharjalle, ja hevonen karautti laukkaan. Hänen lippunsa kiisi ilmassa hänen jäljessään, mutta hän oli nopeampi. Hänen perässään jylisivät hänen väkensä ritarit mutta yhä hän oli kaikkien edellä.
VK:
Ratsuväki hyökkäsi ruotsalaisten kimppuun sivulta päin, eivätkä suomalaiset, jotka juuri olivat ajaneet kroaatit pakosalle, olleet vielä ehtineet hautojen yli. Silloin kuningas kiiti eteenpäin smoolantilaisten kanssa, mutta ainoastaan harvojen hevoset pystyivät seuraamaan kuninkaan juoksijaa.
TSH:
”Éowyn, Éowyn!” hän viimein huusi. Éowyn, miten tulit tänne? Mitä hulluutta, mitä noituutta tämä on? Kuolema, kuolema! Kuolema vieköön meidät kaikki!”
Sitten, neuvottelematta, odottamatta Kaupungin miesten tuloa, hän kannusti hevosensa suin päin takaisin suuren sotajoukon rintamaan ja hän puhalsi torveen ja huusi miehet hyökkäykseen. Yli kentän kaikui hänen kantava äänensä kun se huusi: ”Kuolema! Eteenpäin, eteenpäin tuhoon, maailman loppuun!”
Ja silloin alkoi armeija liikkua. Mutta enää rohirrim eivät laulaneet. Kuolema! Huusivat he yhdellä kovalla ja kauhealla äänellä, ja kiihtyvällä nopeudella kuin hyökyaalto taistelu pyyhkäisi kaatuneen kuninkaan luota ja kiiti jylisten eteenpäin.
(…)
Dol Amrothin ritarit karauttivat itään ja ajoivat vihollista edellään: peikkomiehiä ja varjaageja ja örkkejä jotka vihsivat auringon valoa. Etelään asteli Éomer ja miehet pakenivat hänen kasvojensa edessä ja jäivät vasaran ja alasimen väliin. Sillä laivoista loikkasi miehiä Harlondin laitureille ja lähti ryntäämään pohjoiseen rajuilman lailla. Sieltä tulivat Legolas ja kirvestään käyttelevä Gimli ja Halbarad lippua kantaen ja Elladan ja Elrohir tähti kulmillan ja pohjoisen samoojat, dúnedain joiden käsi ei petä, ja heidän jäljessään suuri uljas joukko Lebenninin ja Lamedonin ja etelän maakunnista. Mutta kaikkien edellä kulki Aragorn kädessään Lännen Lieska Andúril, joka oli kuin uudesti syttynyt tuli, jälleentaottu Narsil joka kylvi kuolemaa kuin ennen, ja hänen otsallaan oli Elendilin tähti.
VK:
Molemmat sotajoukot olivat melkein samoissa asemissaan kuin ennen taistelun alkamista. Silloin nähtiin kuninkaan haavoittuneen hevosen, tyhjä satula veren tahrimana, laukkaavan rivejä pitkin. – Kuningas on kaatunut! ”Ja silloin”, sanoo Schiller kauniisti, ”ihmishengen arvo aleni polkuhintaan, kun hengistä kallein ei enää ollut olemassa; kuolema ei enää kauhistanut vähäisintäkään, kun se ei ollut säästänyt kruunattua päätä.” Herttua Bernhard karautti rivistä riviin: - Te ruotsalaiset, suomalaiset ja saksalaiset, hän huusi – teidän ja meidän ja vapauden puolustaja on kaatunut. Se, joka kuningasta rakastaa, kiiruhtakoon eteenpäin hänen kuolemaansa kostamaan! Ennen kaikkia muita totteli tätä kehotusta Stålhandske suomalaisineen; suunnattomin ponnistuksin he ryntäsivät hautojen yli ja ajoivat edellään laumoittain vihollisia; kaikki kaatui heidän iskuistaan. Pakoon ajettu Isolani kääntyi toisaalle ja koetti valloittaa ruotsalaista kuormastoa, mutta hänet lyötiin takaisin. Yhtä raivokkaasti tunkeutui Brahe keskustaa vastaan hautojen yli, sillä aikaa kun herttua Bernhard välittämättä luodista, joka oli musertanut hänen kätensä, valloitti yhden vihollisen pattereista. Koko keisarillinen sotajoukko uupui, murtui ja horjui tämän kauhean hyökkäyksen edessä; ruutivaunut räjähtivät ilmaan, Wallensteinin käskyt ja Piccolominin loistava urhoollisuus eivät enää voineet estää keisarillisten hillitöntä pakoa.
...
Ja mikä kiehtovinta, Topeliuksen tarina kietoutuu aitojen historiallisten tapahtumien ympärille! Kalevalan mytologian lisäksi siis myös Suomen historia on saattanut toimia innoittajana Tolkienille.
Kieltämättä Silmarillionilla ja Kalevalalla on paljon yhteistä. Mutta Sormusten suhteen voisi hyvinkin kuvitella, että Tolkien on lukenut Zacharias Topeliuksen Välskärin kertomuksia, jonka yli 500-sivuinen tarina pyörii taikavoimia omaavan kuninkaan sormuksen ympärillä. Sormus suojelee kantajaansa vahingoittumiselta ja saa tämän onnistumaan kaikessa, mihin ryhtyy, mutta sormuksen avulla on hintansa. Ja mikäli sormuksen kantaja menee vannomaan väärän valan, on sillä karmeita seurauksia. Joka tapauksessa sormus näyttelee suurta osaa Ruotsin ja Suomen historiassa, ja Topeliuksen taistelukuvaukset hakevat vertaistaan. Katsotaanpa...
TSH:
Silloin hänet täytti punakarvainen viha ja hän huusi ja nosti esiin lippunsa, musta käärmeen purppurapohjalla, ja hyökkäsi viheriällä laukkaavaa valkeaa hevosta vastaan suurella miesvahvuudella; ja eteläisten käyräsapelit lähenivät kimaltaen kuin tähtiparvi.
Silloin Théoden tajusi hänet, eikä hän jäänyt odottamaan hyökkäystä vaan huudahtaen Lumiharjalle hän hyökkäsi suin päin vihollista vastaan. Hurja oli ryske joukkojen kohdatessa. Mutta sitä kuumempana hehkui pohjoisen miesten valkea raivo, ja pitkine ahnaine keihäineen he olivat parempia taistelijoita. Harvempi oli heidän joukkonsa, mutta he läpäisivät eteläiset kuin tulivasama kuusikon. Läpi tungoksen ratsasti Théoden Thengelin poika ja hänen keihäänsä pirstoutui hänen syöstessään maahan itäläisten päällikön. Esiin lennähti miekka ja hän kannusti lippua kohti ja löi sen salkoa ja kantajaa; ja musta käärme vajosi maahan. Silloin kaikki vastustajan ratsuväestä eloon jääneet kääntyivät ja pakenivat.
VK:
Keisarillinen ratsuväki iski yhteen ruotsalaisen ratsuväen kanssa vasemmalla sivustalla. Cronenbergin kyrassieerien tieltä, jotka olivat rautapukuisia kiireestä kantapäähän ja joita kautta maailman sanottiin "voittamattomiksi", täytyi hesseniläisten väistyä. Hessenin maakreivi virkkoi suttuneena, että kuningas tahtoi säästää omia joukkojaan. - No hyvä, sanoi Kustaa Aadolf, - minä lähetän suomalaiset taisteluun ja toivon, että miesten muutos tuo muassaan onnen muutoksen.
Nyt lähetettiin Stålhandske suomalaisineen Cronenbergia ja noita voittamattomia vastaan. Näiden valiojoukkojen välillä syntyi uljas, ihana, ikimuistettava taistelu; Regnitzjoen pensaita kasvavalla rannalla iskivät joukot yhteen, mies miestä vastaan, hevonen hevosta vastaan; miekkojen terät tylsyivät kypäriä vasten, pitkät pistoolit salamoivat, ja moni uljas ratsumies upposi virran liejuun. Luultavaa on, että suomalaisten hevoset tälläkin kertaa kestivät kauemmin kuin kauniit ja nopeat unkarilaiset juoksijat ja siten vaikuttivat voiton saamiseen. Urhoollinen Cronenberg kaatui, ja hänen voittamattomansa pakenivat.
Kuninkaan Sormuksesta:
Yö oli pimeä ja synkkä. Kuningas vietti sen vanhoissa vaunuissa Kniephausenin ja herttua Bernhardin seurassa. Hänen valpas päänsä ehti ajatella kaikkea, ja silloin, niin kerrotaan, hän irrotti oikeasta etusormestaan pienen kuparisen sormuksen, antoi sen herttua Bernhardille ja käski tämän, jos jotakin erikoista tapahtuisi, toimittaa sormuksen eräälle nuorelle suomalaiselle upseerille.
TSH:
Äkkiä kuningas huudahti Lumiharjalle, ja hevonen karautti laukkaan. Hänen lippunsa kiisi ilmassa hänen jäljessään, mutta hän oli nopeampi. Hänen perässään jylisivät hänen väkensä ritarit mutta yhä hän oli kaikkien edellä.
VK:
Ratsuväki hyökkäsi ruotsalaisten kimppuun sivulta päin, eivätkä suomalaiset, jotka juuri olivat ajaneet kroaatit pakosalle, olleet vielä ehtineet hautojen yli. Silloin kuningas kiiti eteenpäin smoolantilaisten kanssa, mutta ainoastaan harvojen hevoset pystyivät seuraamaan kuninkaan juoksijaa.
TSH:
”Éowyn, Éowyn!” hän viimein huusi. Éowyn, miten tulit tänne? Mitä hulluutta, mitä noituutta tämä on? Kuolema, kuolema! Kuolema vieköön meidät kaikki!”
Sitten, neuvottelematta, odottamatta Kaupungin miesten tuloa, hän kannusti hevosensa suin päin takaisin suuren sotajoukon rintamaan ja hän puhalsi torveen ja huusi miehet hyökkäykseen. Yli kentän kaikui hänen kantava äänensä kun se huusi: ”Kuolema! Eteenpäin, eteenpäin tuhoon, maailman loppuun!”
Ja silloin alkoi armeija liikkua. Mutta enää rohirrim eivät laulaneet. Kuolema! Huusivat he yhdellä kovalla ja kauhealla äänellä, ja kiihtyvällä nopeudella kuin hyökyaalto taistelu pyyhkäisi kaatuneen kuninkaan luota ja kiiti jylisten eteenpäin.
(…)
Dol Amrothin ritarit karauttivat itään ja ajoivat vihollista edellään: peikkomiehiä ja varjaageja ja örkkejä jotka vihsivat auringon valoa. Etelään asteli Éomer ja miehet pakenivat hänen kasvojensa edessä ja jäivät vasaran ja alasimen väliin. Sillä laivoista loikkasi miehiä Harlondin laitureille ja lähti ryntäämään pohjoiseen rajuilman lailla. Sieltä tulivat Legolas ja kirvestään käyttelevä Gimli ja Halbarad lippua kantaen ja Elladan ja Elrohir tähti kulmillan ja pohjoisen samoojat, dúnedain joiden käsi ei petä, ja heidän jäljessään suuri uljas joukko Lebenninin ja Lamedonin ja etelän maakunnista. Mutta kaikkien edellä kulki Aragorn kädessään Lännen Lieska Andúril, joka oli kuin uudesti syttynyt tuli, jälleentaottu Narsil joka kylvi kuolemaa kuin ennen, ja hänen otsallaan oli Elendilin tähti.
VK:
Molemmat sotajoukot olivat melkein samoissa asemissaan kuin ennen taistelun alkamista. Silloin nähtiin kuninkaan haavoittuneen hevosen, tyhjä satula veren tahrimana, laukkaavan rivejä pitkin. – Kuningas on kaatunut! ”Ja silloin”, sanoo Schiller kauniisti, ”ihmishengen arvo aleni polkuhintaan, kun hengistä kallein ei enää ollut olemassa; kuolema ei enää kauhistanut vähäisintäkään, kun se ei ollut säästänyt kruunattua päätä.” Herttua Bernhard karautti rivistä riviin: - Te ruotsalaiset, suomalaiset ja saksalaiset, hän huusi – teidän ja meidän ja vapauden puolustaja on kaatunut. Se, joka kuningasta rakastaa, kiiruhtakoon eteenpäin hänen kuolemaansa kostamaan! Ennen kaikkia muita totteli tätä kehotusta Stålhandske suomalaisineen; suunnattomin ponnistuksin he ryntäsivät hautojen yli ja ajoivat edellään laumoittain vihollisia; kaikki kaatui heidän iskuistaan. Pakoon ajettu Isolani kääntyi toisaalle ja koetti valloittaa ruotsalaista kuormastoa, mutta hänet lyötiin takaisin. Yhtä raivokkaasti tunkeutui Brahe keskustaa vastaan hautojen yli, sillä aikaa kun herttua Bernhard välittämättä luodista, joka oli musertanut hänen kätensä, valloitti yhden vihollisen pattereista. Koko keisarillinen sotajoukko uupui, murtui ja horjui tämän kauhean hyökkäyksen edessä; ruutivaunut räjähtivät ilmaan, Wallensteinin käskyt ja Piccolominin loistava urhoollisuus eivät enää voineet estää keisarillisten hillitöntä pakoa.
...
Ja mikä kiehtovinta, Topeliuksen tarina kietoutuu aitojen historiallisten tapahtumien ympärille! Kalevalan mytologian lisäksi siis myös Suomen historia on saattanut toimia innoittajana Tolkienille.