Mitä kuuluu?

Kolmas päivä koronaa. Kahtena aikaisempana yönä ollaan nukuttu uskomattoman hyvin, mutta viime yö oli painajainen. Alkuun viisi tuntia sitä, että lapsi herää, ottaa maitoa, huutaa sen päälle puoli tuntia tai vähän ylikin ja sitten nukahtaa... puoleksitunniksi. Sen jälkeen koko ruljanssi alkaa alusta.
Lopulta nukuttiin uskomaton kaksi tuntia putkeen ennen kuin lapsi heräsi. Olin toiveikas, että maitohörppyjen jälkeen nukahtaa kauniisti uudelleen, mutta ei. Mies onneksi nappasi vauvan tässä vaiheessa ja minä torkuin ja mykkyröidyin sängyssä vielä reilun kaksi tuntia.
Fyysisesti olo on kuin piesty. En keksi yhtään lihasta, joka ei olisi edes vähän kosketusarka. Henkinen tila on hyvin sekava. En saa kunnolla kiinni mistään. En tunnista onko nälkä vai ei, tulisiko vielä uni vai ei, pystyisinkö kantamaan mitään käsissäni vai lipeääkö kaikki. En pysty hahmottamaan tällaisia asioita.
 
^ kuulostaapa kurjalta. Pikaista paranemista koko lohikäärmelaumalle <3
 
Pagban innostamana muistelin minäkin elämääni 30 vuotta sitten ja totesin, että sehän oli mitä parhainta. Toisen vuoden syyslukukausi unelmalukiossani oli kääntymässä lopuilleen, olin toista vuotta mukana myös smial Telcontarin ratkiriemukkaissa riennoissa, lisäksi vapaa-aikaani rikastuttivat ratsastus, miekkailu ja soittotunnit ja tulevaisuus tuntui olevan täynnä iloisia lupauksia, kaikki mahdollisuudet auki. Sen vuoden koulukuva muistutti mieleen, että kuljin siihen aikaan enimmäkseen mustissa vaatteissa, useimmiten trikoot jalassa ja päällä väljä pitkähihainen muhkealla rullautuvalla kauluksella varustettu pusero. Tukkani harjasin vain juuri ennen pesua, muun ajan se oli takkuinen kaksinkertaiselle poninhännälle kiinnitetty pörrö, ja kaulassa killui melkein aina hopeinen Kalevala Korun Karjalan risti, jolla oli taipumus tarttua kiinni pöydän reunaan luokassa jos nojauduin eteenpäin ja aiheuttaa sitten taas taakse nojatessani nykäys, joka tuntui ikävältä niskassa ja yleensä sai jonkun ketjun lenkeistä aukeamaan niin että koru putosi kaulasta.
 
Tällä hetkellä kuuluu oikein hyvää (jatkuvat uniongelmat ja niistä johtuva pohjaton väsymys pois lukien), olen nimittäin saanut hankittua yhtä vähän spesiaalia tapausta lukuun ottamatta jo kaikki joululahjat, koko perheelle on myös joulukalenterit ja sain vihdoin viimein toteuttamiskelpoisen idean äitini joulukalenteriakin varten.

Meillä on vuodesta -82 ollut tapana, että teen joka vuosi vanhemmilleni (isän kuoltua tietysti vain äidille) oman joulukalenterin, mutta jo viime vuonna alkoi olla todella vaikea keksiä uutta toteuttamiskelpoista teemaa, ja tänä kaikki kuvat ovat tuntuneet olevan jotenkin hukassa, en saa visualisoitua enää oikein mitään päässäni niin hyvin että saisin sen paperille asti. Tilanne tämän vuoden kalenterin suhteen alkoi siis tuntua vähän epätoivoiselta.

Mutta nyt minulla on vihdoin idea, joka on sekä hilpeä (ainakin omasta mielestäni) että tarpeeksi yksinkertainen toteutettavaksi ennen joulukuun alkua - toivottavasti. On toki mahdollista, että istun taas marras - joulukuun vaihteen yönä vääntämässä kalenteria väkisin valmiiksi ja itkemässä sitä, etten ikinä saa aloitettua asioita ajoissa, mutta se on sitten sen yön murhe. Toistaiseksi työ on tuntunut etenevän ihan hyvin ja kaikki suunnitelmat, mittaukset ja melkein kaikki viivotinta vaativa piirtäminen on tehty. Eniten ilahduttaa se, että aivot jaksoivat vihdoin pitkästä aikaa luoda taas elävän mallikuvan, josta lähteä liikkeelle.

Olen lisäksi valtavan tyytyväinen siksi, että sain eilen karsittua tonttimme tienpuoleisella laidalla kasvavan kanukka- ja syreeniviidakon reunan. Pensaathan eivät saa ulottua autotielle näkyvyyttä rajoittamaan, ja joitain vuosia sitten saimme vantaan kaupungilta ukaasinkin, että liiaksi levittäytyneet pensaat on leikattava tai kaupungin puutarhaosasto tulee hoitamaan homman ja lähettää laskun perään. Silloin pusikkoa oli karsittu eruties koska viimeksi, jos koskaan, ja urakka oli hirmuinen.

Tällä kertaa osasin ihan itse jo kesällä havainnoida, että karsiminen alkaa olla taas ajankohtaista, koska pöheikön reuna oli jo kiinni tien reunassa ja pisimmät oksat kurottelivat tielle. Halusin kuitenkin odottaa sen kanssa siihen asti, että lehdet ovat pudonneet, ja eilen sitten vihdoin ehdin, jaksoin ja muistin tarttua sekatööreihin ja sahaan - juuri sopivasti ennen kuin alkoi sataa lunta. Nyt on taas puolisen metriä pengertä tien ja pensaikon välillä ja oksisto pätkittynä samaan tasoon sille korkeudelle asti, että pystyn itse kulkemaan kumartumatta ylempien oksien alta. Sen pitäisi riittää hyvin siihen, että autoilijat näkevät eteensä pensaikon viertä ajaessaan.
 
Vyöruusu -potilaana jatkuu elo. Onneksi ei ole ollut kovaa kipua, eikä kuumetta mutta kyllä tuo rakkulamainen ihottuma on ihan tarpeeksi ikävä. Lisäksi oireet voivat kestää ilmeisesti jopa monta viikkoa. Sopii toivoa, että menisi nopeammin ohi.

Vyöruusu itsessään ei tartu mutta siitä on kyllä pieni mahdollisuus tartuttaa vesirokko johonkuhun, joka ei ole vesirokkoa sairastanut, koska rakkulanesteessä on vesirokkovirusta. Minun käsittääkseni pitää tosin koskea rakkulanesteeseen, että tartunta voisi tapahtua. Silti on vähän tunne kuin olisi pahempikin rokko- tai ruttopotilas. Tästä sain pienen näytteenkin tänään kun talonyhtiössämme kiertää patterintarkastajat. Kun varmuudeksi sanoin heille, että minulla on vyöruusu ja, että vesirokko kannattaa olla sairastettu jos sisälle tulee, niin osa patterintarkastajista suorastaan kavahti taaksepäin. Eivät sitten tulleet sisälle.

Huomenna taas kiertää vesimittarintarkastajat. Tuli mieleen, että pitäisiköhän vahingosta viisastuneena laittaa ulko-oveen lappu, jossa on vesilukemat niin ei taas pelästytä muita ihmisiä. Olisi varmaan noille patterintarkastajillekin pitänyt puhua ovea avaamatta.
 
Last edited:
Tänää lähdetään reissuun Järvenpäähän.

Huomenna pääsee sitten katsomaan Pähkinänsärkijää Järvenpää-talon Sibelius-saliin Ukrainan baletin esittämänä. Aikalailla tämän reissun pääagenda kyseessä, ja myöskin kivaa vaihtelua Joulun kulun perinteisiin. En ole kokenut kyseistä balettia aiemmin.

Mitä taidehistorian opiskeluihin tulee, niin peruskurssien deadlinet oppimistehtävien kanssa kolkuttelee jo ovilla, mutta onnekseni olen perehtynyt aineistoihin sekä saanut jo muutamia esseitä valmiiksi tai joko pohjustettua mahdollisimman hyvin. Hiljaa hyvää tulee. (Toivottavasti)

Työkokeilujaksot sekä pelejen pelaaminen ja kaiken muun lukeminen on viennyt päätäni mennessään. Joskus se on sellaista. Seuraavaa en totea sen vuoksi, että oppimistehtävien tekeminen olisi pelkkää kuivaa puurtamista...,

...mutta on se vaan niin, että elämästä kuuluu myös nauttia sovittujen velvollisuuksiensa lisäksi, mikäli vain mahdollista. :)
 
Last edited:
Symppaan @Aldarian . Minuun iski ennen juhannusta myös vyöruusu. Stressaavan työrupeaman keskelle. Rakkuloita tuli ryhmittäin selkään kylkeen ja samalle puolelle rinnan alle. En ehtinyt ottaa lääkäriin yhteyttä kuin vasta juhannuksen jälkeen, antoi lääkityksen silti varmuuden vuoksi, vaikka otollisin aika olikin jo ohi, mutta sen verran immuunipuolustusta alentavia. lääkkeitä muuten käytössä. Nolottaa, että ehdin olla töissä ilman mitään muita suojauksia kuin vaatteet, kun meillä oli pari kaksi raskaana olevaa. Onneksi en juurikaan ollut heidän kanssaan tekemisissä. Jossain vaiheessa peitin rakkulat hydrokolloidilaastarilla. Sekin varsinainen operaatio, kun selkään on paha laittaa mitään yksikseen (osumistarkkuus kehno, kädet ei meinaa yltää, ei näe kunnolla peilin avulla). Onneksi itse tauti oli lähes kivuton, enintään pientä lihassärkyä. Lähinnä vain siis mieltä ärsyttävä ja tartuttamisen suhteen huolta tuottava. Onneksi tuo kuitenkin oikeasti tarttuu hyvin huonosti, toisin kuin varsinainen vesirokko, vyöruusu tarvitsi ennemmin suoran kosketuksen rakkuloihin.
 
Lehtokuusama sanoi:
Symppaan @Aldarian .
Click to expand...
Kiitoksia @Lehtokuusama. Ei tätä tautia todellakaan kenellekään toivo. Ja vaikka se minullakin on ollut suhteellisen lievä, niin kolmatta viikkoa oireet nyt ovat jatkuneet. Rakkulat tosin ovat jo pääosin kuivuneet ja rupeutuneet mutta kyljessä tuntuva "paine" tai miten sitä tunnetta kuvailisinkaan, jatkuu edelleen. Ihan kuin olisi kosketusarka "lihasmakkara" kyljessä. Ei siellä oikeasti mitään "makkaraa" ole mutta tunne on vähän sellainen. Lääkekuuri oli viikon mittainen. En osaa sanoa, oliko sillä mitään todellista vaikutusta mutta ehkä tauti olisi voinut olla pahempi ilman sitä. No, näillä mennään. Taudinkuvauksessa sanotaan, että oireet voivat kestää jopa 4-6 viikkoa. Jospa ne kumminkin tästä pikkuhiljaa häviäisivät rakkuloiden myötä.
 
^^ Minulla oli viime kesänä todella lievä vyöruusu, jonka sattumisvaihe kesti viikon (lievänä) ja sitten rakkuloiden kutiava paraneminen kolme viikkoa, mutta niistä jäi kyllä haaleat punertavat arvet kylkeen sellaiselle puolikkaan tulitikkuaskin kokoiselle läntille, alimpien kylkiluiden kohdalle.
 
Opiskelua kahteen yliopistoon, lapsi ja kodinhoitoa. Eipä kauheasti muuta elämään ole viime vuosina mahtunut. Syksy oli fyysisesti ja henkisesti raskas, mutta aikaansaava ja toivon että keväästä tulisi helpompi. Tämä sivuainevuosi on ollut kiinnostava ja olen jaksanut keskittyä aiheeseen enemmän kuin joillain pääaineen tunneilla. Omat haasteensa ovat tuoneet englanninkieliset luennot, kurssit ja luentomateriaalit. Koronakin oli joulukuussa, mutta onneksi oli julkisenliikenteen lakko tenttipäivänä niin tentti siirtyi etätentiksi.
Jos jaksan kevään mittaan niin pari käsityöajatusta on mielessä kesän keskiaikatapahtumia ajatellen, mutta katsotaan miten arki lähtee taas loman jälkeen pyörimään. Tai no, ei tämä "lomaa" ole ollut vaan koulutöiden tekemistä ilman välissä olevia luentoja, mutta vähän rennommalla aikataululla niin että kerkeää lautapelailemaan yms. Nyt pitää kuitenkin kiristää tahtia niissäkin kun museologian tentti on jo ensviikolla ja alkaa uusia kursseja. Huomasin, että en pääsisi isotooppigeokemian kurssille, mutta pitänee kysyä proffalta mahtaisiko sinne vielä mahtua...
 
Omasta jaksamisesta huolehtiminen on tosi tärkeää. Varsinkin kun on se elämänvaihe, missä lapsi on tiiviisti kiinni vanhemmassa. Mutta se on tietysti juuri se hankalin ajankohta ottaa sitä omaa aikaa omille tärkeille harrastuksille ja jutuille.
Helpompaa kevättä Satekaille toivoen:heart:
 
Alan olemaan toden teolla väsynyt siihen, että en tiedä mistään mitään. Elämässä ei ole yhtään asiaa, mistä olisin kartalla tällä hetkellä. Kaikki on täysin epävarmaa ja se on todella todella uuvuttavaa. Olen yhtä täydellisen pihalla korkeakouluhakujen, ihmissuhteiden ja työasioiden suhteen enkä tiedä edes sitä, mitä itse enää toivoisin tai haluaisin. Paitsi rauhaa. Haluaisin rauhaa. Haluaisin, että olisi hiljaista ja tietäisin edes vaikka sen, missä asun ensi syksynä. Olen sairastellut koko syksyn. Keho käy jossain ultimaattisessa parasympaattisen hermoston stressitilassa, yölliset sykkeet huitelevat päälle 70, yleensä itsellä hyvä yö on alle 50, ja koko ajan kehossa tuntuu sellainen epämääräinen kivulias möykky jossain sydämen tienoilla. Menninkäinen kaivaa hitaasti lusikalla sydäntä rinnasta. Haluaisin, että sattuisi vähän vähemmän.

Olin viikon reissulla Teneriffalla vaeltamassa. Laskeuduimme Pico Viejolta auringonlaskun jälkeen ja kävelimme kunnes oli täysin pimeää ja niin mielettömän kaunis tähtitaivas ja linnunrata, jota en ollut koskaan ennen nähnyt. Siellä kun pysähtyi, oli aivan täydellisen hiljaista. Itkettää, kun ajattelen sitä. Olen rukoillut koko elämäni, että kaikki vaikenisi edes hetkeksi ja siellä se vaikeni. En tiedä tekeekö tuo kokemus tästä kaikesta nyt helpompaa vai vaikeampaa. Koen suurta tarvetta paeta jonnekin hiljaisuuteen tästä kaikesta ja olla palaamatta koskaan, unohtaa kokonaan tämänlainen elämä, vuosi vuodelta kestän huonommin stressiä ja ahdistusta ja jokapäiväistä kiirettä jonnekin. En tiedä miksi. En tiedä mitään.
 
Arwen Undomiel Iltatähti sanoi:
Alan olemaan toden teolla väsynyt siihen, että en tiedä mistään mitään. Elämässä ei ole yhtään asiaa, mistä olisin kartalla tällä hetkellä. Kaikki on täysin epävarmaa ja se on todella todella uuvuttavaa. Olen yhtä täydellisen pihalla korkeakouluhakujen, ihmissuhteiden ja työasioiden suhteen enkä tiedä edes sitä, mitä itse enää toivoisin tai haluaisin. Paitsi rauhaa. Haluaisin rauhaa. Haluaisin, että olisi hiljaista ja tietäisin edes vaikka sen, missä asun ensi syksynä. Olen sairastellut koko syksyn. Keho käy jossain ultimaattisessa parasympaattisen hermoston stressitilassa, yölliset sykkeet huitelevat päälle 70, yleensä itsellä hyvä yö on alle 50, ja koko ajan kehossa tuntuu sellainen epämääräinen kivulias möykky jossain sydämen tienoilla. Menninkäinen kaivaa hitaasti lusikalla sydäntä rinnasta. Haluaisin, että sattuisi vähän vähemmän.

Olin viikon reissulla Teneriffalla vaeltamassa. Laskeuduimme Pico Viejolta auringonlaskun jälkeen ja kävelimme kunnes oli täysin pimeää ja niin mielettömän kaunis tähtitaivas ja linnunrata, jota en ollut koskaan ennen nähnyt. Siellä kun pysähtyi, oli aivan täydellisen hiljaista. Itkettää, kun ajattelen sitä. Olen rukoillut koko elämäni, että kaikki vaikenisi edes hetkeksi ja siellä se vaikeni. En tiedä tekeekö tuo kokemus tästä kaikesta nyt helpompaa vai vaikeampaa. Koen suurta tarvetta paeta jonnekin hiljaisuuteen tästä kaikesta ja olla palaamatta koskaan, unohtaa kokonaan tämänlainen elämä, vuosi vuodelta kestän huonommin stressiä ja ahdistusta ja jokapäiväistä kiirettä jonnekin. En tiedä miksi. En tiedä mitään.
Click to expand...
On kuule niin kaunista eksistentiaalista vuodatusta, että moiset kuvailut ja kokemuksen jaot herättää ainakin omaa inspiraatiota entisestään elämän suhteen. Menninkäinen kaivamassa elimistöä sekä tähtitaivaan katselu sulatti sydämeni.

Tässä itse olen naputellut taidehistorianopintoihin liittyviä esseitä ja kelaillut sitä, että perusopintojen ollessa paketissa voisi katsella lähihoitajan töitä ja muuttaa Keski-Suomesta Oulun suunnille. (Luultavasti tämän vuoden syksyllä. Ehkä vasta ensi vuonna. )

On myös hirveän vaikea sanoa tulevaisuudestakaan yhtä totuutta, kun Suomi elää tällä hetkellä ulkopoliittisessa jännitteessä Venäjän kanssa.

Kuitenkin odotan alkukesällä toteutuvaa Kanadan matkaa. Ollaan Albertan suunnilla kuusi viikkoa ja siellä olisi suunnitelmissa patikoida luonnossa ja vuoristossa. Sieltä palataan heinäkuun tienoilla takasin Suomeen. Kanadan reissun lisäksi odotan "The miittiä" mielenkiinnolla ja TSH:n teatteria Tampereella.

Meikällä olis sellainen pitkän ajan haave, että sitä voisi jo pikkuhiljaa alkaa asettumaan jonnekin tietoisemmin puolison kanssa. Suunnitelmissa on ollut myös hommata pari kissaa talouteen. Olisi vaan ihana olla ja lopettaa haihattelu ja hiljentyä elämiseen käyden töissä, pelaten pelejä, hoitamalla kissoja ja sitä rataa. Jos tulee hinku toteuttaa itseään kokonaisvaltaisemmin, niin ottaa asiakseen tehdä vaikka lisää avoimia opintoja töiden yhteyteen.

Oli niin tai näin, niin mielestäni tärkeintä elämässä on loppujen lopuksi sen nauttimisen lisäksi, että sitä saa sanallistettua mielentilansa sekä asiansa johdonmukaisesti ensin itselleen ja hyvässä lykyssä myös muille. Tuosta kulmasta katsoen olet Arwen hyvinkin kartalla elämässä muita ongelmiasi kuitenkaan vähättelemättä.
 
Kiitos kauniista sanoistasi @Palantír . Hyvin epämääräisten ja hyödyttömien lahjojeni listalla kaunis eksistentiaalinen vuodatus nousee kieltämättä hyvin korkealle. Koen myös jollakin tasolla alkavani ymmärtää, mikä tämän elämähomman pointti ehkä voisi olla, ainakin jostakin evolutiivisesta näkökulmasta. Ongelma lieneekin siinä, että tämä kapitalistinen konsuumeristimaailma yrittää aivan kaikkensa, jotta kukaan ei saisi elää sillä tavalla. Tuottaa kun pitäisi. Ja kuluttaa.

Sain muutama päivä sitten ehdotuksen erään kollegani käsikirjoittaman musikaalin säveltämisestä. Eilen vahingossa innostuin asiasta. Että voisin hakea apurahaa ja sitten vain luoda uuden musiikillisen maailman. En ole säveltänyt draamaa pariin vuoteen, mutta se kiehtoo enemmän kuin ehkä mikään. Sitten muistin, kuinka vaikeaa on saada apurahoja ja kuinka en tiedä tarpeeksi vanhasta suomalaisesta kansanmusiikista tai nelipolvisesta trokeesta säveltääkseni edes osittain niihin perustuvaa musiikkia. Mutta voisinhan ottaa selvää. Nyt pitää kerätä rohkeutta vastata.

Viimeiset 15 näytöstä tässä työpaikassa alkoivat myös. Kolme vuotta täällä takana ja ihan kohta se loppuu. Tuntuu että tulen halkemaan suruun. Olen turhautunut ja kironnut tämän teatterin toimintatapoja ja kummallisuuksia, mutta tulen aina rakastamaan sitä yli kaiken. Se tulee aina olemaan se paikka, missä ensimmäisenä kasvoin taiteilijuuteeni ja sain ikimuistoisia mahdollisuuksia. Ensimmäinen paikka, mihin välillä koin todella kuuluvani. Nyt enää muutama Evita, muutama hassu näytös ja varmaan tosi paljon naurua ja enemmän kyyneliä ja sitten se on siinä. Nyt se ihan totta loppuu.
 
Vohobitti ei muista koska (jos koskaan) olisi viettänyt töistä sairaslomaa, mut tänään ei pystynyt. Yöllä hikoilin ja pyörin sängyssä, en nukkunut ollenkaan, ja kun aamulla olisi pitänyt lähteä, ilmoitin ettei pysty. Sitten alkoi vatsa pulputtamaan. Olisiko jonkinlainen viiveellä tullut ruokamyrkytys. Nyt vain löhöillyt vuoteessa ja surffannut netissä. Kello yli kolme, aurinko laskee. Voisi mennä aamiaiselle. Huomenna lienee jo normaali olo.
 
Ekan kurssin arvosana 3! Ihan hyvä fiilis, sillä oikeesti minulla ei ollut tarkkaa käsitystä siitä, miten viitteitä kuuluu käyttää esseissä ja kuinka runsaasti. Olin niiden käytön suhteen hyvin arka kokemattomuuteni vuoksi.

Otin härkää sarvista ja kohtasin realiteetit erään kurssin osalta, etten saa sitä tässä elämäntilanteessa suoritetuksi kolmosen tasolla, joten siirrän sen suorittamisen seuraavalle syksylle. Toisen kurssin aloittamisen siirsin ensi vuodelle, koska nyt tiedän rajani paremmin aikataulujen suhteuttamisessa opiskeluun. Tämä tarkoittaa sitä, etten saa valitettavasti toteutettua uudenvuoden lupaustani avoimien perusopintojen loppuun saattamisesta. Se on pieni hinta sen rinnalla, että pakottaisin opintojani eteenpäin sisäistämättä itse kurssien sisältöä.

Kuitenkin tällä hetkellä minulla on valmistumassa erään toisen kurssin tehtävät ja sen jälkeen olisi enää kaksi muuta kurssia suoritettavana tälle keväälle.

Lisäksi ensimmäinen arvosana ja rakentava palaute rohkaisi sen verta lisää, että tiedän paremmin mitä minulta jatkossa odotetaan ja uskon itselläni olevan hyvät mahdollisuudet päästä tämän kevään valintakokeesta vaikka suorilta sisään tutkinto-opiskelijaksi.

Asioiden ratkettua lauennut päänsärkyni kertoo siitä, että aloittamani opinnot ovat stressanneet minua enemmän kuin osasin ajatella. On hyvä asia, että rajat ovat vihdoin löytyneet.

Ja se, että osa ajasta meni pelaamiseen sekä Tolkienin lukemisessa ei kaduta pätkääkään. Ilman moista palloilua en olisi löytänyt kontufoorumia ja kesän tulevia menoja. :D
 
Väsyttää tämä mitä ne elämäksi kutsuvat.

Sain työkkäriltä kirjeen, että en ole oikeutettu työttömyystukeen. Tässä kuussa tienaan yhteensä huikeat 500€, kyllähän sillä maksetaan jo...melkein vuokra. Olen varmaan kirjoittanut jonkun sanamuodon selvitykseen väärin, minun pitäisi olla oikeutettu mukautettuun työttömyystukeen. Mutta, en voi ottaa vastaan kokoaikatyötä. Olisi kai siis pitänyt valehdella. Mutta eihän siinä ole mitään järk...
Huoh. En jaksa taistella tästä asiasta. Olen ihan oikeasti mieluummin syömättä. Tilanne nyt ei vielä ole niin paha, mutta en jaksa yhtään mitään. Kaikkein vähiten tätä jatkuvaa häpeää ja kipua. Hiton menninkäinen vasaransa kanssa sydämen kimpussa takoo. Kohta sydän tarvitsee juurihoidon.

Ja minä tarvitsen lobotomian.

Taitaa olla niin, ettei kaikkia ole tarkoitettu tänne elämään. Tai että, olen niin mahdottoman huono tässä koko jutussa. Työkkärikirjeen saatuani tänään sain taas jonkun ylikuormitus/paniikkikohtauksen, en enää erota mitään näitä toisistaan. Ensi reaktioni kaikkeen on halu heittää hanskat tiskiin ja lähteä pois. Pakotan itseni yrittämään asioita päivästä toiseen, mutta kaikki tuntuu turhalta sellaisella tavalla mitä en usko enää kenenkään voivan korjata. Sieluun käyvä apatia ja olemisen häpeä ja herkeämätön paino. Useimmiten itkettää enkä haluaisi tehdä siis yhtikäs mitään. Ei ole mitään haaveita, mihin enää uskoisin. Teatteriin tulee unelmaproggikseni alle kahden vuoden päästä, olen tehnyt elämäni jääräpäisimmin töitä päästäkseni siihen teokseen, mutta yhtä hyvin voisin tavoitella kuuta taivaalta. Olen itkenyt apurahahakemuksen parissa kuukauden, mutta en tule saamaan sitä. Enkä töitä, enkä koulupaikkaa, enkä edes työttömyysrahaa. Terveydenhuollossa en ole tarpeeksi sairas, elämään en ole tarpeeksi terve, teatteritöihin en ole tarpeeksi mies, ihmiseksi en ole tarpeeksi neurotyypillinen ja edes työkkäriin en ole tarpeeksi työtön.

Tarvitsen jotain mistä pitää kiinni. Ennen se oli kesällä reissuun lähtö, mutta nyt saatan joutua käyttämään kaikki säästöni elämiseen. Miksi vaivautua? Kun puhuu tällä tavalla, ihmiset säikähtävät ja rupeavat lohduttelemaan, mutta haluaisin ihan vain tietää, miksi me kaikki vaivaudumme täällä tarpomaan? Mikä tässä koko touhussa meitä niin viehättää? Olen katsellut tältä reunalta alas sen verran monta kertaa elämässäni, että osaan tässä jo hyvin tasapainoilla, mutta jäljellä on ennen kaikkea kysymyksiä.

Toivon, että jokin epätoivoisista yrityksistäni onnistuisi.
 
Arwen Undomiel Iltatähti sanoi:
Mutta, en voi ottaa vastaan kokoaikatyötä.
Click to expand...
Tämä juuri. ei pidä koskaan työkkärissä kertoa mistään harrastuksista tai kertoa et avoimessa yliopistossa suorittaa jotain kurssia tms., kuinka innokkaasti on vastaanottamassa työtä, mihin on koulutettu tai vähän muutakin, kokoaikaisesti.

Tämän takia juuri pitäisi jo peruskoulussa olla kurssi kuinka käyttäytyä työkkärissa tai sossun toimistossa.
 
You must log in or register to reply here.
Ylös