Jaaha, päivittäisinköhän tännekin pitkästä aikaa, yli puolen vuoden jälkeen minunkin kuulumisiani?
"Väli"vuoteni on tähän mennessä sujunut hyvin ja olen oppinut ihan hirveästi asioita (En jostain syystä tykkää sanasta "välivuosi", sillä on mielestäni vähän negatiivinen kaiku.
Ehkä enemmänkin sellainen mahdollisuuksien ajanjakso kahden eri etapin välissä.) sekä itsestäni että ympäröivästä maailmasta. Olin melkein puoli vuotta töissä eräällä ala-asteella tässä lähellä (menikö aika jo niin nopeasti?) ja siellä ollessani avustin ihania ykkösluokkalaisia, joiden kanssa olin mm. kuusi viikkoa putkeen luistelemassa kello 8 aamulla joka keskiviikko, näin lähietäisyydeltä, miten he oppivat lukemaan ja laskemaan aloittaen täysin nollasta ja autoin varmaan kymmeniä ellei satoja kertoja aloittamaan uuden langan vohvelikangastyöhön. Näin, millaisena maailma näyttäytyy pienen ykkösluokkalaisen silmin, miten he ihmettelevät maailmaa kysymällä sellaisia kysymyksiä, joita ei edes itse ole tullut ajatelleeksi ja miten sellaiset pienet asiat, kuten piilosen leikkiminen tai jonkun aakkoslaulun kuunteleminen saavat heissä aikaan niin valtavan suuren ilon. Siinä olisi meille aikuisillekin paljon opittavaa! Ei elämä ole aina niin vakavaa. Ennen kaikkea siellä ollessani opin itsestäni: työelämätaitoni kehittyivät aivan valtavasti, tutustuin mahtaviin ihmisiin (kouluavustajiin ja opettajiin) joiden kanssa välillä juoruttiin ummet ja lammet välitunneilla,
ja lisäksi sain roppakaupalla lisää rohkeutta, jonka puutteesta olen aina välillä kärsinyt. Koulun apulaisrehtorikin viimeisenä päivänä sanoi minulle, että olen kuin täysin eri ihminen ja kehaisi rehtorille minun kuullen että "tämä nuori nainen on kasvanut niin paljon" siitä kun aloitin siellä. Täytyy myöntää, että liikutuin paljon tästä kehusta ja hyvä etten purkahtanut itkuun keskellä opettajanhuonetta. Tämän myötä myös arvostukseni luokanopettajan ammattia kohtaan kasvoi valtavasti! He ovat tärkeitä yhteiskuntamme tukipilareita, joiden työtä ei voi arvostaa liikaa.
Tällä hetkellä sitten yritän keskittyä siihen yo-arvosanojen korottamiseen (lyhyt matikka ja englanti) ja kirjoitukset koittavat noin parin viikon päästä. Olen esimerkiksi koko tämän viikon yrittänyt epätoivoisestikin laskea matikkaa.
Toivon sydämeni pohjasta, että jos nyt tarpeeksi panostan niihin, niin minun ei tarvitsisi enää lukea toukokuussa koittavaan pääsykokeeseen, vaan pääsisin suoraan todistuksella opiskelemaan. Haluaisin edelleen siis sitä maantiedettä opiskella, vaikka kasvatustieteitäkin tuon työn myötä yhdessä kohtaa harkitsin. Täytyy myös myöntää, että vaikka tämä vuosi on aika ajoin tuntunut raskaalta mm. mielenterveyteni vuoksi (erityisesti tammikuussa kärsin jonkinlaisesta epämääräisestä ahdistuksesta), niin on ollut ihanaa päästä läheisten ihmisten tuen, tuon työn tuoman ekaluokkalaisten ilon ja viattomuuden avulla taas jaloilleen. Uskoisin siis, että tämä on ihan normaalia tähän ikään kuuluvaa ahdistusta, oman itsensä löytämistä. Ei minulla nyt tähän hätään muuta, kiitos kun jaksoit lukea päivitykseni!