Minä olen erittäin aktiivinen tähän topikkiin kirjoittelija. Käyköön se ilonaiheesta.
Minut tekee iloiseksi se, kun saan päivät pitkät tehdä sitä mitä rakastan. Koulussakin yli puolet kursseista tällä hetkellä tuntuvat mielekkäiltä, erityinen suosikkini teatteri-ilmaisu. Onhan se nyt aika hauskaa kiljua "hullu ämmä!" samalla kun toinen retuuttaa hiuksista lavan poikki. Varsinkin teatteriväkivalta on tosi kivaa. Olen ehkä jotenkin sairas kun satun aina olemaan se, jolla käy jotain kamalaa eri kohtauksissa. Tänään minut hakattiin oikein huolella, eilen hukutettiin ja perjantaina seivästettiin miekalla.
Opettaja tosin pitää minusta, koska osaan aina vastata kaikkiin kysymyksiin. Harvinaista.
Teatteri muutenkin tekee minut iloiseksi. Harjoituskausi on näet jälleen alkanut ja treeneissä löydän aina jotain lisää roolihahmostani ja itsestäni ja uskallan kokeilla uusia tapoja ja tyylejä. Äärimmäisen karikatyyristä ja ylireagoivaa ja suoraan sanottuna ilkeää, mutta silti hyvin inhimillistä hahmoa on tosi mielenkiintoista näytellä. Mikä on se tasapaino hauskan ja todellisen välillä? Voiko yleisön laittaa nauramaan sille, että ilkeänä pidetty henkilö reagoi todella suuresti ihan vain koska hän oikeasti reagoi niin, eikä oikeastaan yritä mitään? Roolianalyysia pitäisi vielä tehdä oikein kunnolla, niin pääsisi entistä paremmin sisään.
Enää kaksi biisiä tekemättä! Kaksi. Haluaisin sanoa, että kyllä minä nyt jo tiedän, että tämä valmistuu. Mutta ei, en tiedä. Juhlin vasta sitten, kun viimeinenkin sointu on kirjoitettu. Tämän kahden ja puolen euron tuntipalkalla raatamisen pitäisi kuitenkin olla parin viikon päästä ohi.
Tämä palkka on hyvä reflektio työni saamasta arvostuksesta lopun kaiken, mutta... ei se mitään, hei. Tulkaas kesällä katsomaan, niin voitte omin korvin arvioida oliko hukkaan heitettyä aikaa
.