PoPoFoPe. Pelitopikki.

Huopahattu katsoo Hillaa ja hymyilee. "Enköhän minä voi kanssasi Kontuun tulla. Tarvitsen nimittäin jonkin paikan, jossa viipyisin talven yli." Hän menee takan luokse ja ottaa sieltä kattilansa, jossa on keittellyt aamupuuroa. Hillakin saa ison lautasellisen ja pistelee sen poskeensa. "Meillä ei nyt valitettavasti ole toista aamiaista", Huopahattu sanoo kun huomaa millä tavalla Hilla katsoo häntä. "Joudut odottamaan, että pääsemme sukulaistesi luokse. Käy pakkaamassa tavarasi. Minusta tuntuu, ettei meitä haluta nähdä täällä."

Kun Huopahattu alkaa kerätä kattiloita kasaan, hän katsoo ettei kukaan näe, ja kuiskaa vielä takkaan: "Pst."

"No mitä nyt?" kysyy takkaan ilmestynyt pikkuinen mies, Salaisen Tulen juoksupoika.

"Tahtoisin vain kiittää avustasi, vaikka en minä sitä kyllä erityisemmin tarvinnut", Huopahattu sanoo. "Vie terveiseni Galadrielille!"

"Eiköhän tuo järjesty", mies vastaa. "Kannattaa muuten varoa tuota miestä", hän sanoo ja osoittaa Ereinionia. Sillä aikaa kun Huopahattu kääntyy katsomaan Ereinionia, tuliukko loikkaa halolta alas ja tuntuu katoavan ilmaan.

Toisella silmällään vahtien Ereinionia Huopahattu alkaa pakata kattiloitaan ja arvokkaimpia tavaroitaan. Hänellä on muutama vaatimaton multainen kupariraha, pari vanhaa pähkinää ja tähdenmuotoinen kultainen kukka eli samat tavarat kuin mitä hänellä oli majataloon tullessaankin. Vain piippu, jota hän oli yrittänyt saada turhaan syttymään ensimmäinen illan lumimyrskyssä, oli kadonnut. Salaisen Tulen juoksupoika oli ottanut sen palkkioksi palveluksistaan. "Noh, kaipa minä pärjään ilmankin", Huopahattu miettii ja laittaa hatun päähänsä. Ereinion katoaa majatalosta vähin äänin ja lähtee kävelemään portin suuntaan pahat mielessä.

Hilla oli sillä aikaa jo pakannut tavaransa. "Tule", Huopahattu sanoi ja vei hänet katolle. "Radagast!" Huopahattu huusi katolta. "Autoit meitä jo kerran, etkö auttaisi uudelleenkin?" Vastausta ei kuulunut, ja Huopahattu on jo kääntymässä kattoluukusta takaisin, hän huomaa että kaukana taivaalla lentää suuri kotka suoraan heitä päin.

Hetken kuluttua kotka lentää Huopahatun viereen ja sanoo Hillalle ja Huopahatulle: "Terve taas. Radagast lähetti minut ja lähetti terveisiä samalla. Kontuunko olette matkalla? Teidät kannan kyllä helposti, mutta pitääkö minun taas kantaa nuo kattilatkin?!"

Seuraavan aamun sarastaessa uupunut Ereinion saapuu Rankkivuon sillalle. Kiroillen hän käskee portinvartijoita avaamaan julistaen liikkuvansa Pomon asioilla. Hän harkitsee lepoa, mutta ikävä muistikuva suuresta linnusta jää vainomaan häntä. Parempi jatkaa suoraan sinne Repunpäähän...

Lobelia Säkinheimo-Reppuli säpsähtää, kun Kukkulaa ylös ratsastava ihmismies on kaataa hänet kumoon. "Varokin, senkin hulttio! Kerron tästä pojalleni!" Ärsytys lissäntyy, kun hän huomaa vieraan hyppäävän ratsun selästä ja kävelevän sisään Repunpään ovesta Amanin omistajan elkein. Millaisia tuttavia se Lotho oikein on hankkinut? Voi voi, pitääkö tämä julejuhla pilata murehtimalla?

Ja sinä olet ilmeisesti Lotho?
Kultatukkainen, näppynaamainen hobitti hätkähtää vieraan astuessa sisään hänen huoneeseensa.
Ereinion. Liikeasioissa. Pitäisi saada viestiä kulkemaan Sarkulle päin, koska lähetät seuraavan kuorman? Vasta kahden viikon päästä? Liian hidasta, nyt on kyse isoista summista. Laita menemään heti julen päätyttyä, hoidan itse sen, että tavaraa riittää. Konnavahteja valvova ihmismies varmaan osaa auttaa, missä hän on? Jaa Virranvarressa? Siis - takaisin päin, muutama virsta? Mainiota. Kuule, missä meikälläiset majoittuvat? Tarvitsen minulle sopivankokoisen vuoteen. Tuolla taempana käytävällä on näemmä yksi sellainen, jossa lukee jotakin "Gandalfin" tai sellaista. Otan sen käyttööni, Gandalf kun tuskin täällä pistäytyy. :twisted: Jos löydät jostakin majatalosta kunnollisemman huoneen, niin pistä minulle tietoa. Sinulla riittänee rahaa sen maksamiseen, saat kyllä Sarkulta korkojen kera takaisin - tai tokihan voit majoittaa minua täälläkin. Käväisen Virranvarressa, ja tulen sitten takaisin. Talon olutkellari on ilmeisesti ihan perällä. Hyvä.

Vihreän Lohikäärmeen ovi käy, ja pari olutta särpivää, rämäkästi nauravaa miestä kääntyvät hänen puoleensa. "Kukas sinä olet?" Ereinion, Sarkun asioilla. Pari hommaa olisi tarjolla. Tulen näetsen Briistä, ja siellä homma on menossa huonoon suuntaan. Tänne tarvitaan nopeasti lisää väkeä, että saadaan pidettyä puolituiset aisoissa, ne voivat sille päälle sattuessaan muuttua rasittaviksi. Pistän Sarkulle viestiä, ja katsokaa, että se lähtee etelään seuraavan kuorman mukana - viimeistään neljäs Jälkijulea, kuten täällä kai sanotaan.
Sitten se toinen juttu. Tänne on tulossa Briin suunnalta pari tyyppiä, jotka haluan käsiini. En tiedä, joko ovat saapuneet, tai mitä kautta tulevat - tuntomerkit ovat kyllä Baranduinin vahdeilla. Saattaa jopa olla, että ovat jo täällä. Ryhtykää etsimään. Toinen heistä on hobittilapsi, nimi Hilla Piipari, etsikää kaikkien Piipareitten luota, ja vangitkaa tarvittaessa. Toinen on hassuun hatunreuhkaan pukeutunut partaäijä.
Kuules, Ereinion toteaa toiselle miehistä, et kai sinä vaan ole Mustainmaalta? Niin arvelinkin. Mikä on nimesi. Ghundwa Gaklis, todellako? Oletko mitään sukua Halrusille?
"Pikkuserkku", Ghundwa vastaa jurosti. Hän ei oikein välitä tästä hienostelevasta tulokkaasta.
No, sepäs sattui. Näetsen, Briissä nuo kaksi edellä mainitsemaani henkilöä tappoivat Halrusin. Loukkaus vereäsi kohtaan, eikö? Sitähän minäkin. Luulisin, että he voisivat katua sitä vaikkapa Baranduinin pohjassa - kivet jalkoihin sidottuina.
Ghundwan silmiin syttyy ilkeä välke.

Miesten lähdettyä Ereinion jää takan ääreen hörppimään viiniä. Mitä tehdä seuraavaksi? Talveksi lienee syytä jäädä puolituisten pariin, mutta mitä sitten? Jos Sauron voittaa, ei tilanne ole kovin hyvä. Jos taas Saruman onnistuu sittenkin, tilanne näyttää paljon paremmalta - sikäli kun Sarkun suhteen edelleen ollaa hyvissä kirjoissa. Punainen Silmä tai Valkea Käsi, ne ovat joka tapauksessa ainoat vaihtoehdot. Ja parasta on varautua pahimpaan.
Siis: minne mennä, jos koko Keski-Maa jää Sauronin vallan alle? Puolituisten keskuuteen jääminen ei juuri houkuta - eihän täällä ole mahdollisuutta edes naisen saamiseen. Sitäpaitsi väen joukosta erottuisi liian selvästi. Briiläiset käräyttäisivät jo kostoksi. Gondoriin ja Rohaniin pystytetään varmasti tiukka suojamuuri, ja epäilemättä örkkishamaani on ennen kuolemaansa, kidutusta vähentääkseen, kertonut Suulle, että tämän vanha vihollinen on hengissä ja voi hyvin. Lisäksi ainakin joillakin suunnin vanhat jäljet vielä polttavat jaloissa. Ehkä jotakin Harondorin syrjäkylää voisi kokeilla, vaikkei sekään lupaavalta vaikuta...
Entäs Itä sitten? Kuulostaa lupaavammalta, mutta siinäkin on ongelmansa. Yli Hithaeglirin meneminen on vaarallista örkkien vuoksi, ja Synkmetsä tai beorningit eivät juuri houkuttele. Esgaroth kuulostaa kyllä asialliselta paikalta, varsinkin jos sen ottaa haltuunsa joku Idän häikäilemätön kuningas - sen jälkeen voisi tulla toimeen miekkamiehenä. Huonona puolena siellä vain on se, että lähistön kääpiöitä on vaikea tappaa sukupuuttoon asti, ja se balrogin Dourgh varmasti vuotaa tuntomerkkini jok'ikiselle kansansa jäsenelle. Dorwinion? Ehkä, kun tietäisi miten sinne päästään, Gondorin kautta, vissiin. Tai sitten painutaan syvälle etelään, palkataan Umbarista jokunen mies mukaan (toki varoen, ettei paljastuta, sielläkin naama on turhan monen tiedossa) painutaan syvälle Haradiin, etsitään jokin yksittäinen heimo, tapetaan johtajat, otetaan naiset ja myydään muut orjiksi. Kai sitä hullumminkin voisi loppuelämänsä viettää...

Jahas. Viini on lopussa. Pitänee lähteä Lothoa moikkaamaan, mitähän se tuumii vieraastaan...

Muutama päivä Ereinionin Briistä katoamisen jälkeen Hobittilan teitä tallustelee hiljainen kääpiö yksikseen. Hän katselee ympärilleen, pysähtyy pari kertaa jututtamaan vastaansattuvia puolituisia. Saa muutamia pannujakin, anteeksi taidekäsitöitä, myytyä. Kyselee tumman ison ihmisen perään. Ne, jotka tarkemmin tietävät, eivät kerro.

Aina tyhjän vastauksen saatuaan Dourgh kohauttaa kahden kirveen painamia hartioitaan ja jatkaa matkaa masentumatta. Hänellä on kaikki tämän ardan aika.

Jossain päin Haradia, vuosien kuluttua

Pienessä, mutta kylän muihin rakennuksiin verrattuna huomattavan kokoisessa majassa makaa mies. Vuodet eivät ole olleet hänelle lempeitä, mutta ankarilla kasvoilla voi vielä nähdä päättäväisyyttä. Hän on yksin, kylä on hylättynä. Kuolevat kuninkaat harvemmin ovat suosittuja, varsinkaan itsensä virkaan nimittäneet. Kuullessaan jonkun astuvan sisään mies kääntää päätään vaivalloisesti.

Oviaukossa seisova hahmo ei varsinaisesti pimennä sitä, mutta tummentaa alapuoliskoa melko uhkaavasti. Kääpiö, jonka parta on kasvanut runsaasti ja sotkeutunut monissa rapakoissa sen jälkeen, kun mies tämän viimeksi näki, on laskenut pakkauksensa majan lattialle ja irrottaa siitä rauhallisin ottein säänpieksemää kirvestä. Hän kääntyy mieheen päin tyytyväisenä hymyillen ja katsoo ympärilleen, kuin todistajia kauan odotetulle verikostolleen hakien.

Samassa majan ulkopuolelta alkaa kantautua töminää, joka kasvaa vähitellen. Saviruukku lattialla kellahtaa kyljelleen ja särkyy. Maa järisee. Oviaukkoon palanneen Dourghin silmät suurenevat sekä pelosta että ihailusta. Kiimainen olifanttilauma on näky, jota ei unohda. Ikävä kyllä maja on eläinten kulkureitillä. Kääpiö käännähtää kiroten ja heilauttaa kirvestään.



(anteeksi Ereinion, mutta oli vain pakko lainata hahmoasi. Jätin sinulle nuo välivuodet ihan vapaiksi! Jos vallan pahastuit röyhkeydestäni, minulla on toinenkin loppuvaihtoehto, jossa Puppa ei varsinaisesti saa kostoaan. Ainakaan lähisukupolvien aikana.)

Majan raunioista kömpii esille kaksi hahmoa, jotka kuin ihmeen kaupalla ovat selvinneet hengissä mûmakien alta. Ereinion vilkaisee hämillisen oloisena käpiötä ja yrittää muistella, missä on tämän tavannut aiemmin. Sitten hän kohauttaa olkapäitään.

Hyvää iltaa, arvon herra kääpiö. Minun on suoraan sanottuna myönnettävä, etten tiedä, mikä on pahoittanut mielenne, mutta ette kai sentään aio surmata aseetonta miestä? Lähtekäämme etsimään minullekin asetta, ja käykäämme rehti kaksintaistelu. Ymmärtääkseni haastetulla osapuolella on oikeus valita aseet, joten yritän miettiä niitä tässä samalla. Ajankohdaksi voisimme varmaan ottaa huomisaamun?

Dourghin myöntyessä nuristen ehtoihin entinen gondorilainen yrittää palauttaa mieleensä, miten taidonryöstämisen taitoa pitikään käyttää. Tiesinhän minä, että se kannatti säästää, hän miettii mielessään.

[Douv hei, jätetään tämä tähän, sopiiko? Mukavan avoin loppu. ]

[No okei, mutta jos minun ei olisikaan pitänyt tappaa sinua, olisin voinut puhkaista silmäni ja ryhtyä onnensoturiksi, sitten viimein takkatulen ääressä kertoa lapsenlapsille olifantista, ja nähdä sen mielessäni ja nukahtaa nojatuoliin ikiajoiksi.]

Tuuli tuivertaa Hillan tukkaa samalla kun Konnun maat vilistävät ohi kotkan siipien alla. Hilla tiukentaa otettaan kotkan niskasulista johon kotka kommentoi; "Ei tarvitse nipistää." Hilla kuitenkin löysentää otettaan sulista vain aavistuksen, selässä on kauhean vaikea pysyä!

Katsellessaan alla vilistäviä peltoja ja metsiä Hillan päähän juolahtaa ajatus. " Kuules herra Huopahattu. Mitäs jos ei mentäisikään Kontuun? Nyt kun majatalosta on päästy, niin minä haluaisin oikeastaan nähdä vähän maailmaa. Konnussa minulla ei ole oikein mitään, voisin hyvin mennä hetkeksi vaikka haltioiden luokse. Olen kuullut niistä haltioiden asuinseuduista hienoja tarinoita... Rivendell ja Lothlorien. Mitäs jos mentäisiinkin jompaankumpaan niistä? Katsellaan vähän maailmaa ja matkustellaan? Joohan?"
Pienen sananvaihdon jälkeen matkan määränpää päätetään kuin päätetäänkin muuttaa ja kotkakaan ei pane pahakseen suunnanvaihdosta. Tiukka U-käännös ja nenät (plus yksi nokka) kohti seikkailuja!

Epilogi

Tämä oli huonoa aikaa lainsuojattomille. Bil Imarre kahlasi sohjossa leiriin ja osti leirirauhan kultapalasella. Se oli kallista, mutta hän ei ollut syönyt mitään lämmintä tai nukkunut kuivassa paikassa pitkään aikaan. Leirin isäntä, Tom Vahvero, tarkasteli pitkään kultapalaa. ”Onko tämä kultaisesta linnusta?”, hän viimein kysyi Bililtä. Bil oli ollut vaitonainen asiasta, mutta pieni maineenkohotus ei olisi pahitteeksi. Nämä olivat vaikeita aikoja ja nokkimisjärjestyksessä nousemiseksi kannatti ottaa riskejä. ”Kultalinnustapa hyvinkin. Otin sen samalla kun hoitelin vanhan Timi Törmän.” – ”Vai sinä se olit”, Tom sanoi ihailevasti, ”ollaankin poikien kanssa kauan ihmetelty että kuka sen keikan takana oli. Otapa ryyppy.” Tämähän käykin mukavasti, Bil ajatteli. Tomin miehet läiskivät häntä hartioille ja paloviinakannu annettiin hänelle käteen. Bil otti pitkän siemauksen. Vastahakoisesti hän ojensi kannun takaisin, mutta Tom kielteli. ”Ota siitä vain viluun. Lämmittää kivasti. Niin kuin sanoin, oltiin poikien kanssa aivan äimän käkenä että kuka siltä vanhalta huuhkajalta otti nirrin pois. Ne oli hienoja aikoja ne. Pyöritettiin pientä juottola- ja uhkapelibisnestä Briissä ja väki oli melkein hyväksynyt meidät. Hittolainen, pitihän heidänkin joskus irrotella. Isännät pääsivät eroon liioista rahoistaan ja hankkivat hyvän krapulan, mutta turpiin he eivät saaneet. Puhuivat jälkikäteen kuinka meidät pitäisi kaikki ajaa pois Briistä, mutta ne olivat vain puheita. Meillä oli oma hommamme siellä ja se meni hyvin.”

Bil kuunteli vain puolella korvalla kannusta siemaillessaan. Vanhojen hyvien aikojen muisteleminen oli tavallista hupia näinä kurjina aikoina. Hän itsekin teki sitä usein. Mitkä tahansa menneet ajat olivat parempia kuin nämä. Bil oli luullut päässeensä onnelaan Kontuun hobitteja potkimaan, mutta se hupi ei kestänyt kauaa. Oikeastaan ainoa, joka siitä reissusta kunnolla hyötyi, oli Ereinion. Pian Sarkun tultua Kontuun Ereinion häipyi parin sällin kanssa ja vei puolet kullasta mukanaan. Heitä ajettiin tietysti takaa, mutta vain sällit saatiin kiinni hevosiltaan pudonneina ja vatsaansa pidellen. Ereinion oli myrkyttänyt heidät ja karauttanut tiehensä kullan kanssa sillä välin kun sällit kyykkivät pusikossa. Heistä ei ollut takaa-ajajiksi eikä sen puoleen pakenijoiksikaan siinä kunnossa ja heidät saatiin helposti kiinni. Bil muisti Sarkun ilmeen kun ne lierot kirosivat Ereinionin maan rakoon. Bil oli odottanut raivokohtausta, mutta Sarkku oli näyttänyt pikemminkin huvittuneelta ja vanha mies heilautti jäähyväiset Ereinionin perään, vaikkei sitä etelämaalaista enää näkynytkään. Siinä porukassa ei kannattanut heittäytyä hentomieliseksi ja Sarkun maine oli vaarassa, mutta pojat rauhoittuivat kuitenkin pian kun Sarkku määräsi ne sällit suolistettaviksi elävältä. Voi sitä kiljuntaa! Bil hörähti muistolle ja palasi nykyhetkeen kun Tom rypisti otsaansa. Ilmeisestikään hän ei ollut sanonut mitään huvittavaa sillä välin kun Bil muisteli menneitä.

"Kysyin, että miksi nirhasit Timin." Bil räpytteli silmiään pöllömäisesti. Kertominen tuntui hyvältä idealta, vaikka hän ihmettelikin, miksi asia Tomia kiinnosti. "Mulla oli mushtanpörshshinkauppa hyvällä alulla ja shitten she vanha hobshu alko antaa ruokaa ilmashekshi", Bil sammalsi. "Meinash hyvät bishnekshet mennä shivu shuun."
”Vai niin siinä kävi. Minä muuten hokasin, ettei vanhan Timin olisi tarvinnut maksaa meille mitään. Hänen kunniansa olisi kestänyt sen lastenhuonejutun, sen verran arvostettu vanha hobitti hän oli Briissä. Timi taisi maksaa kiristysrahoja vain siksi, että hän sääli meitä. Huonoina aikoina Timin rahat pitivät meidät leivässä ja viinissä. Ja sitten sinä tapoit hänet ja olit mukana siinä hyökkäyksessä ja meidätkin ajettiin tiehemme Briistä. Jos vanha Timi olisi elänyt, hän olisi varmasti puolustanut meitä. Hitto, oltaisiin varmaan nytkin siellä lämpimässä eikä tässä kurjassa leirissä. Sinun syytäsi kaikki!”

Paloviinan sumentamanakin Bil tajusi, että nyt oli leikki kaukana. Hän yritti nousta pystyyn ja kiskaista veitsensä tupesta, mutta vahvat kädet ottivat hänestä kiinni molemmilta puolilta ja hänet riisuttiin aseista. Tom pakotti hänen suunsa auki ja tunki sinne kultapalan. ”Noin! Sait leirirauhamaksusi takaisin! Nyt maksat vanhoja kalavelkoja!” Tom kiskaisi Bilin pään taakse ja aukaisi hänen kurkkunsa veitsellään. Nuotio sihisi Bilin verestä. Miehet raahasivat ruumiin pois. Tämä oli huonoa aikaa lainsuojattomille. Joillekin vielä huonompaa kuin toisille.