Kun luin ensi kertaa Silmarillionin, pidin karttaa vieressäni. Alussa asioiden nimet olivat mennä sekaisin, mutta keskivaiheilla eivät enää, vaikka hahmot vaihtuivat kaiken aikaa. Sitten, kun luin sitä toista ja kolmatta kertaa, en tarvinnut enää karttaa, vaikka siihen vaikutti se, että olin katselut sitä usein ja tarkasti lukukertojen välissä. Jostain syystä en ole koskaan pitänyt Silmaa vaikealukuisena, vain hieman laajana :wink:
Silma ja Taru ovat kummatkin lempikirjojani, enkä minäkään voi valita niiden väliltä. Silman kerrontatyyli, jatkuvuus, katoavaisuus ja kaikki muu tempaisivat minut nopeasti mukaansa. On uskomatonta, että Tolkien kykeni kirjoittamaan mielenkiintoisen ja kauniin kirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat niin pitkälle ajalle. Melkein kuin lukisi historiaa.