Mielenkiintoinen näkemys. Monista historian hahmoista voi keinotekoisesti erottaa henkilökohtaisen ja jälkimaineen. Newton on merkittävä saavutustensa ansiosta, mutta ei ilmeisesti ollut miellyttävä henkilönä. Kokonaisuutta ei mielestäni voi rikkoa, vaan juuri tuollaiset havainnot tekevät menneisyyden hahmoista inhimillisiä, kiehtovampia ja lähestyttävämpiä. Ainakin jos henkilö vaikuttaa ristiriitaiselta. Sitten on tietysti myös mätiä omenoita.
Suosikki/inhokkihenkilösi historiassa
- Keskustelun aloittaja Kointähti
- Aloitettu
eowynofmay
Kontulainen
kielo sanoi:
Komppaan. Minä olen Suomessa ja maailmalla boikotoinut näyttelyjäkin, koska saan teoksista ja tekijästä epämiellyttäviä tuntemuksia. Minulla olisi pari sanasta sanottavana myös Pablo-pojan vanhemmille... ei näin, ei näin!
Kielo vei kyllä jalat suustani. Kyllä minäkin Picassoa arvostan taiteen kehittäjänä siinä missä Hitleriä tieteen kehittäjänä, mutta olisi ne silti voineet jättää joitain juttuja tekemättäkin. Picasso nyt vaikka olisi voinut maalata ihan vaan niitä kohtuu kauniita tauluja naisista, eikä niitä kubistisia, jotka (jonkun taidekriitikon mielestä olen vain rajoittunut enkä ymmärrä niitä) ovat yksinkertaisen rumia. Käytiin toki koulun kanssa Ateneumissa viime syksynä katsomassa Pablon näyttely, ja se sai minut todella tajuamaan miten en vain siedä katsella niitä tauluja. Mutta toisaalta, pidän Picassoa yhtenä niistä taiteilijoista, joita voi sitten pitää itselleen "huonoina", ja joiden ansiosta osaa arvostaa "hyviä".
Toinen inhokki voisi hyvin olla Mark Chagall, jonka maalausta jouduin analysoimaan viime joulun alla. Vähän samanlainen antipatia kuin Picassoa kohtaan, ihan vaan koska tyyli ei miellytä omaa silmää. Tietenkin taas osaan nähdä arvon taiteen kehittäjänä ja edelläkävijänä ja vallankumouksellisena ja ...
Toinen inhokki voisi hyvin olla Mark Chagall, jonka maalausta jouduin analysoimaan viime joulun alla. Vähän samanlainen antipatia kuin Picassoa kohtaan, ihan vaan koska tyyli ei miellytä omaa silmää. Tietenkin taas osaan nähdä arvon taiteen kehittäjänä ja edelläkävijänä ja vallankumouksellisena ja ...
Isilmírë
Kuukivi
Taiteen suhteen voi kyllä maku iän myötä muuttuakin. Itse olin kuolla tylsyyteen, kun vanhempani raahasivat minut 15-vuotiaana katsomaan Monet´n näyttelyä Lontoossa. Kaikki maalaukset olivat mielestäni pelkkää tuhrua ja suttua ja niiden värit ihan omituisia. Tätä nykyä kuitenkin tykkään kovasti kyseisen impressionistiherran töistä. Tosin en yhtä paljon kuin Chagallin ihanuuksista 
Telimektar
Fundamentalisti
Harvat taiteilijat ovat kuitenkaan olleet todella pahoja, ehkä ennemmin epämiellyttäviä ihmisiä. 1600-luvun maalaustaiteen uudistaja Caravaggio oli sentään moninkertainen tappaja ja varas. 
(Mutta ehkä hänelle olisi nykyään diagnosoitu jokin psykiatrinen häiriö.)
Taiteilijoista ja kirjailijoista tekee tosiaan ärsyttäviä lähinnä liioiteltu palvonta, itse esimerkiksi suhtaudun nihkeästi Suomessa ikoniseen asemaan korotettuihin Eino Leinoon ja myös "tulenkantajiin".
On tietysti ymmärrettävää että esimerkiksi kouluopetuksen tarpeisiin on pakko nimetä joitakin historiallisia merkkihenkilöitä, jotka sitten aikuisiällä jollain tapaa muistetaan, niin että kansallinen keskustelu kiertää näiden tietyn asian symboleiksi muuttuneiden henkilöiden ympärillä. Suuri yleisö sitten jälkikäteen yhdistää näihin "hyviksi" luokiteltuihin hahmoihin aina kulloinkin niitä ominaisuuksia joita itse pitää hyvinä.
Poliittiset ja sotilaalliset merkkihenkilöt pystyvät vaikuttamaan hyvin lyhyessä ajassa dramaattisesti miljoonien ihmisten kohtaloihin, joten heidän hyvyytensä tai pahuutensa saa oikeutetustikin eniten huomiota (vaikka useinhan sattumanvaraiset olosuhteet määräävät jonkun henkilön historiallisen sankariuden, konnuuden tai luuseriuden).
Eräs oma suosikkini on Aimo Kaarlo Cajander (1879-1943). Cajander oli erittäin ansioitunut henkilö sekä metsätieteen professorina, metsähallituksen pääjohtajana että Suomen pääministerinä ja myös henkilökohtaiselta elämältään moitteeton mies. Jälkikäteen Cajander leimattiin syylliseksi Suomen armeijan riittämättömänä pidettyyn varustukseen talvisodassa, vaikka Cajander oli itse ollut jo 1920-luvulla kiinnostunut puolustusvoimien kehittämisestä ja hänen hallituksensa oli vuonna 1938 hyväksynyt Suomen siihenastisen historian suurimman varusteluohjelman. Jos tuolloin tai kesällä 1939 olisi hyväksytty vielä hiukan suurempi varusteluohjelma, niin se tuskin olisi talvisodan lopputulokseen paljoa vaikuttanut, Stalinin varusteluohjelma oli näet joka tapauksessa vielä suurempi.
Eräs Cajanderia jo ennen sotaa mustamaalannut taho oli Suomen erittäin vaikutusvaltainen yksityinen metsäteollisuus, jonka varpaille Cajander astui metsähallituksen pääjohtajana, pyrkiessään saaaan valtiolle mahdollisimman suuret tulot valtion metsistä. Muistettakoon että eräs Cajanderin päävastustajista, Yhtyneiden paperitehtaiden johtaja Rudolf Walden oli marsalkka Mannerheimin luottomies. Cajander edusti muutoinkin Mannerheimin inhoamaan entiseen presidentti Ståhlbergiin liittyvää liberaalia suuntausta, joten oikeiston vihamielisyys oli tietenkin valmiiksi pohjustettu. Toisaalta myöhemmät vasemmistolaiset eivät tunteneet tarvetta Cajanderin maineenpalautukseen, kun tämä kuitenkin oli porvari jonka Neuvostoliitto julisti vihollisekseen. Esimerkiksi suomi-wikipedia jatkaa edelleen Cajanderin vastaista kampanjaa.
(Mutta ehkä hänelle olisi nykyään diagnosoitu jokin psykiatrinen häiriö.)Taiteilijoista ja kirjailijoista tekee tosiaan ärsyttäviä lähinnä liioiteltu palvonta, itse esimerkiksi suhtaudun nihkeästi Suomessa ikoniseen asemaan korotettuihin Eino Leinoon ja myös "tulenkantajiin".
On tietysti ymmärrettävää että esimerkiksi kouluopetuksen tarpeisiin on pakko nimetä joitakin historiallisia merkkihenkilöitä, jotka sitten aikuisiällä jollain tapaa muistetaan, niin että kansallinen keskustelu kiertää näiden tietyn asian symboleiksi muuttuneiden henkilöiden ympärillä. Suuri yleisö sitten jälkikäteen yhdistää näihin "hyviksi" luokiteltuihin hahmoihin aina kulloinkin niitä ominaisuuksia joita itse pitää hyvinä.
Poliittiset ja sotilaalliset merkkihenkilöt pystyvät vaikuttamaan hyvin lyhyessä ajassa dramaattisesti miljoonien ihmisten kohtaloihin, joten heidän hyvyytensä tai pahuutensa saa oikeutetustikin eniten huomiota (vaikka useinhan sattumanvaraiset olosuhteet määräävät jonkun henkilön historiallisen sankariuden, konnuuden tai luuseriuden).
Eräs oma suosikkini on Aimo Kaarlo Cajander (1879-1943). Cajander oli erittäin ansioitunut henkilö sekä metsätieteen professorina, metsähallituksen pääjohtajana että Suomen pääministerinä ja myös henkilökohtaiselta elämältään moitteeton mies. Jälkikäteen Cajander leimattiin syylliseksi Suomen armeijan riittämättömänä pidettyyn varustukseen talvisodassa, vaikka Cajander oli itse ollut jo 1920-luvulla kiinnostunut puolustusvoimien kehittämisestä ja hänen hallituksensa oli vuonna 1938 hyväksynyt Suomen siihenastisen historian suurimman varusteluohjelman. Jos tuolloin tai kesällä 1939 olisi hyväksytty vielä hiukan suurempi varusteluohjelma, niin se tuskin olisi talvisodan lopputulokseen paljoa vaikuttanut, Stalinin varusteluohjelma oli näet joka tapauksessa vielä suurempi.
Eräs Cajanderia jo ennen sotaa mustamaalannut taho oli Suomen erittäin vaikutusvaltainen yksityinen metsäteollisuus, jonka varpaille Cajander astui metsähallituksen pääjohtajana, pyrkiessään saaaan valtiolle mahdollisimman suuret tulot valtion metsistä. Muistettakoon että eräs Cajanderin päävastustajista, Yhtyneiden paperitehtaiden johtaja Rudolf Walden oli marsalkka Mannerheimin luottomies. Cajander edusti muutoinkin Mannerheimin inhoamaan entiseen presidentti Ståhlbergiin liittyvää liberaalia suuntausta, joten oikeiston vihamielisyys oli tietenkin valmiiksi pohjustettu. Toisaalta myöhemmät vasemmistolaiset eivät tunteneet tarvetta Cajanderin maineenpalautukseen, kun tämä kuitenkin oli porvari jonka Neuvostoliitto julisti vihollisekseen. Esimerkiksi suomi-wikipedia jatkaa edelleen Cajanderin vastaista kampanjaa.
Telimektar
Fundamentalisti
Valokki sanoi:
Että jos esimerkiksi Suomen ilmavoimilla olisi ollut talvisodassa toteutuneeseen tilanteeseen verrattuna kaksinkertainen määrä Fokker XXI -hävittäjiä (tai niiden sijaan kalliimpia He 112-koneita), niin suomalaisten lentäjien tappiot olisivat olleet pienemmät, kun heidän ei olisi tarvinnut hyökätä venäläisten pommikoneiden kimppuun kuusenlatvoista hyppäämällä?
Tietysti voit valita mieleisesi esimerkin parodiointiin, mutta esimerkiksi enemmän panssarintorjuntaa lienee tehokkaampi asia kuin vähemmän panssarintorjuntaa? Tämä ei liene keskustelun aihe muutenkaan, mutta tuntuisi omituiselta ohittaa materiaalisten seikkojen osuus.
Sinänsä kyllä jaan käsityksesi Cajanderista.
Sinänsä kyllä jaan käsityksesi Cajanderista.
Telimektar
Fundamentalisti
Anteeksi epävakava vitsailu. Tietysti ero tappioissa olisi ollut selvä, nimittäin vihollisen tappioissa.
Jos suomalaisilla olisi ollut kaksinkertainen määrä fokkereita (ja niihin riittävästi polttoainetta, panoksia ja lentäjiä), niin he olisivat arvattavasti tuhonneet kaksinkertaisen määrän viholliskoneita. Mutta talvisodan tilanteessa koko Suomen armeija olisi tietysti lopulta tuhoutunut. Jatkosodassahan kohtalaisen suuret tappiot saattoivat todella pysäyttää puna-armeijan Suomen rintamalla koska Stalinilla oli tärkeämpiä asioita muualla. Keväällä 1940 tilanne oli kuitenkin toinen. Ja jos Suomi olisi syksyllä 1939 ollut hampaisiin asti aseistautunut, niin Stalin olisi voinut panna ne tarvittavat 52 (?) divisioonaa Suomen rajalle heti eikä vasta helmikuussa.
Kesällä 1939 Suomessa kiisteltiin siitä olisiko edellisenä vuonna päätettyä varusteluohjelmaa pitänyt vieläkin nopeuttaa. Tämä olisi pitänyt rahoittaa velkaa ottamalla, mihin Suomen pankin pääjohtaja Ryti ei suostunut. Kuitenkaan ei puhuta "malli Rytistä". Ja nämä vuoden 1939 lisävaatimukset kohdistuivat erityisesti laivaston voimistamiseen, mutta laivasto osoittautui Suomelle jokseenkin hyödyttömäksi aselajiksi.
Jos suomalaisilla olisi ollut kaksinkertainen määrä fokkereita (ja niihin riittävästi polttoainetta, panoksia ja lentäjiä), niin he olisivat arvattavasti tuhonneet kaksinkertaisen määrän viholliskoneita. Mutta talvisodan tilanteessa koko Suomen armeija olisi tietysti lopulta tuhoutunut. Jatkosodassahan kohtalaisen suuret tappiot saattoivat todella pysäyttää puna-armeijan Suomen rintamalla koska Stalinilla oli tärkeämpiä asioita muualla. Keväällä 1940 tilanne oli kuitenkin toinen. Ja jos Suomi olisi syksyllä 1939 ollut hampaisiin asti aseistautunut, niin Stalin olisi voinut panna ne tarvittavat 52 (?) divisioonaa Suomen rajalle heti eikä vasta helmikuussa.
Kesällä 1939 Suomessa kiisteltiin siitä olisiko edellisenä vuonna päätettyä varusteluohjelmaa pitänyt vieläkin nopeuttaa. Tämä olisi pitänyt rahoittaa velkaa ottamalla, mihin Suomen pankin pääjohtaja Ryti ei suostunut. Kuitenkaan ei puhuta "malli Rytistä". Ja nämä vuoden 1939 lisävaatimukset kohdistuivat erityisesti laivaston voimistamiseen, mutta laivasto osoittautui Suomelle jokseenkin hyödyttömäksi aselajiksi.
Näistä asioista voinee nahista varmaankin maailman tappiin asti, enkä kiellä etteivätkö vähäisemmät voimavarat tyhjene ensin. On kuitenkin osittain epävarmaa, mitkä olivat Isä Aurinkoisen vaikuttimet ja syyt tehtyihin ratkaisuihin. Ainakin hän aliarvioi toisia ja yliarvioi omat mahdollisuutensa. Itse vierastan ajatusta että urheus paikkaa mahdolliset puutteet koulutuksessa ja kalustossa, se kun kuulostaa ratkaisulta jossa väki on pohjimmiltaan tykinruokaa.
Aika off-topic, myönnän.
Aika off-topic, myönnän.
Isilmírë
Kuukivi
Kuten aiemmin mainitsin, yksi suosikkihenkilöistäni on Artemisia Gentileschi, vuonna 1593 syntynyt italialainen taidemaalari. Fanitukseni perustuu pitkälti siihen, että hän oli mitä ilmeisimmin hyvin lujatahtoinen nainen, jolla riitti rohkeutta ja päättäväisyyttä kulkea omaa tietään aikalaistensa ennakkoluuloista ja asenteellisuuksista huolimatta. Siihen aikaan kun ei ollut ihan tavallista eikä oikein hyväksyttävääkään, että nainen maalasi päätyökseen taideteoksia. Artemisia ei antanut sen seikan häiritä, vaan kehittyi yhdeksi oman aikansa huipuista - ja hyväksyttiin ensimmäisenä naisena Firenzen taideakatemian viralliseksi jäseneksi.
Artemisian henkilökohtainen elämäkään ei ollut helppoa: hän joutui ilmeisesti useammankin miespuolisen kollegansa harjoittaman seksuaalisen häirinnän kohteeksi, ja hänet raiskasi hänen omassa kodissaan mies, joka oli jo aiemmin ollut tuomittuna raiskauksista, todennäköisesti murhauttanut vaimonsa ja lisäksi varjostanut mustasukkaisesti Artemisiaa ja estänyt hänelle jo sovitun avioliiton. Raiskauksesta käytiin oikeutta, ja oikeudenkäyntien aikana Artemisiaa (huom., rikoksen uhria, ei syytettyä) kidutettiin peukaloruuveilla, jotta varmistuttaisiin hänen puhuvan totta. Raiskaaja teki parhaansa mustatakseen Artemisian maineen totaalisesti leimaamalla hänet huoraksi, joka makasi kenen tahansa, myös oman isänsä, kanssa ja jota isä myi kelle tahansa yhdestä leivästä. Oikeutta käytiin seitsemän kuukautta, ja Artemisia oli silloin vain 19-vuotias. Oikeudenkäynti päättyi ilmeisesti lopulta raiskaajan tuomitsemiseen. Artemisia puolestaan naitettiin pika pikaa, jotta hänen menetettyä kunniaansa saataisiin paikkailtua. Avioliitto ei ollut onnellinen ja se päättyi puolisoiden erkanemiseen jo muutaman vuoden päästä.
Kaiken tämän Artemisia kesti ja jatkoi toinen toistaan upeampien töiden maalaamista. Sommittelun, värienkäytön ja muun teknisen loistavuuden lisäksi pidän Artemisian töissä erityisesti niiden tomerista naishahmoista. Nämä naiset ovat selkeästi lihaa ja verta, heillä on oma tahto ja rohkeutta sen toeuttamiseen. Ihan niin kuin Artemisialla itsellään.
Osoitteessa http://www.artemisia-gentileschi.com/index.shtml voi käydä ihailemassa Artemisian kätten töitä. Etusivu on sekavan oloinen, mutta keskellä olevasta "Start the tour here" -kuvapainikkeesta pääsee tutustumaan Artemisian maalauksiin, ilmeisesti jopa aikajärjestyksessä.
Artemisian elämästä on kirjoitettu myös ainakin yksi tiedossa oleviin faktoihin pohjautuva romaani. Kirjoittaja on Susan Vreeland ja teoksen nimi The Passion of Artemisia, suomennettuna Artemisian rohkeus.
Artemisian henkilökohtainen elämäkään ei ollut helppoa: hän joutui ilmeisesti useammankin miespuolisen kollegansa harjoittaman seksuaalisen häirinnän kohteeksi, ja hänet raiskasi hänen omassa kodissaan mies, joka oli jo aiemmin ollut tuomittuna raiskauksista, todennäköisesti murhauttanut vaimonsa ja lisäksi varjostanut mustasukkaisesti Artemisiaa ja estänyt hänelle jo sovitun avioliiton. Raiskauksesta käytiin oikeutta, ja oikeudenkäyntien aikana Artemisiaa (huom., rikoksen uhria, ei syytettyä) kidutettiin peukaloruuveilla, jotta varmistuttaisiin hänen puhuvan totta. Raiskaaja teki parhaansa mustatakseen Artemisian maineen totaalisesti leimaamalla hänet huoraksi, joka makasi kenen tahansa, myös oman isänsä, kanssa ja jota isä myi kelle tahansa yhdestä leivästä. Oikeutta käytiin seitsemän kuukautta, ja Artemisia oli silloin vain 19-vuotias. Oikeudenkäynti päättyi ilmeisesti lopulta raiskaajan tuomitsemiseen. Artemisia puolestaan naitettiin pika pikaa, jotta hänen menetettyä kunniaansa saataisiin paikkailtua. Avioliitto ei ollut onnellinen ja se päättyi puolisoiden erkanemiseen jo muutaman vuoden päästä.
Kaiken tämän Artemisia kesti ja jatkoi toinen toistaan upeampien töiden maalaamista. Sommittelun, värienkäytön ja muun teknisen loistavuuden lisäksi pidän Artemisian töissä erityisesti niiden tomerista naishahmoista. Nämä naiset ovat selkeästi lihaa ja verta, heillä on oma tahto ja rohkeutta sen toeuttamiseen. Ihan niin kuin Artemisialla itsellään.
Osoitteessa http://www.artemisia-gentileschi.com/index.shtml voi käydä ihailemassa Artemisian kätten töitä. Etusivu on sekavan oloinen, mutta keskellä olevasta "Start the tour here" -kuvapainikkeesta pääsee tutustumaan Artemisian maalauksiin, ilmeisesti jopa aikajärjestyksessä.
Artemisian elämästä on kirjoitettu myös ainakin yksi tiedossa oleviin faktoihin pohjautuva romaani. Kirjoittaja on Susan Vreeland ja teoksen nimi The Passion of Artemisia, suomennettuna Artemisian rohkeus.
Kuten ehkä huomaatte, tämä keskustelu on nyt mystikseti siirtynyt Majatalosta lang & lit -huoneeseen. Samalla tohinalla muuten päivitin huoneen ylivuotisen sisällysluettelon (ynnä Majatalon ynnä Elokuvateatterin sisällysluettelon, olinpa kerrankin taas ahkera, ssss). Tämä ilmoitusasioista, jatkan samalla keskustelua, etten vain offaisi.
Historian henkilöihin ei ehkä osaa suhtautua yhtä intohimoisesti suosikki/inhokki-akselilla kuin nykyajan vaikuttajiin, mutta Stalinista on kieltämättä vaikea pitää. Tai Hitleristä ja hänen epäinhimillisen tehokkaista apureistaan. Olisihan noita. Lueskelin hiljan kirjaa Ihmishirviöt, sieltähän niitä inhokkeja löytyy. Tosin kaikkia en olisi kirjaan kelpuuttanut.
Suosikkini? Se onkin vaikeampi kysymys. Enkä siihen vastaakaan ennen kuin olen miettinyt hieman lisää. Ehkä kuitenkin vanhan kunnon Julius Caesarin voisin mainita äärimmäisen monipuolisena historian ihmemiehenä (McCaesar?). Voisi kyllä kuulua monen inhokkeihinkin, mutta minä hänestä jostain syystä pidän.
Historian henkilöihin ei ehkä osaa suhtautua yhtä intohimoisesti suosikki/inhokki-akselilla kuin nykyajan vaikuttajiin, mutta Stalinista on kieltämättä vaikea pitää. Tai Hitleristä ja hänen epäinhimillisen tehokkaista apureistaan. Olisihan noita. Lueskelin hiljan kirjaa Ihmishirviöt, sieltähän niitä inhokkeja löytyy. Tosin kaikkia en olisi kirjaan kelpuuttanut.
Suosikkini? Se onkin vaikeampi kysymys. Enkä siihen vastaakaan ennen kuin olen miettinyt hieman lisää. Ehkä kuitenkin vanhan kunnon Julius Caesarin voisin mainita äärimmäisen monipuolisena historian ihmemiehenä (McCaesar?). Voisi kyllä kuulua monen inhokkeihinkin, mutta minä hänestä jostain syystä pidän.
Telimektar
Fundamentalisti
Tik sanoi:
Epäinhimillisiä varmasti (siis ainakin ihmiselle soveliaan jos ei välttämättä ihmiselle tyypillisen käyttäytymisen kannalta), mutta mistä tämä käsitys näiden veikkojen erityisestä tehokkuudesta?
Julius Caesar oli vallankaappaaja ja nykykriteerein sotarikollinen, mutta ainakin hän näyttää olleen useimmista seuraajistaan poiketen aidosti kiinnostunut kulttuurista ja sivistyksestä, ja muutenkin pokkeuksellisen moniulotteinen persoonallisuus. Minulle on vaikea päättää millaisin kriteerein pitäisi arvioida muinaisia hallitsijoita, jotka toimivat hyvin erilaisissa oloissa kuin nykyään. Ovatko kriteerit liian tiukat, jos joudutaan tuomitsemaan lähes koko ihmiskunnan historia moraalittomaksi?
Telimektar sanoi:
Niin, voisihan Reichin johtopoppoota pitää myös valitettavan syvästi inhimillisinä jos asiaa katsoo H. sapiens sapiensin (mitä rienausta ja ääretöntä hybristä!) tyypillisen lajikäyttäytymisen kantilta. Tehokkuus: mielessäni oli lähinnä holokaustin käytännön toteuttamisen säntillisyys, ihmiskuljetusten juna-aikataulujen näppärä laatiminen, tuhoamisleirien organisointi polttouuneineen päivineen. Miten ihminen voikin suunnata lahjansa sellaiseen toimintaan? Vaikka Johtajalla on miten demoninen visio tahansa, hän jäisi yksin varjoihin kalvamaan itseään sen kanssa, ellei hän saa seuraajikseen tyyppejä, jotka toteuttavat tuon vision.
Jos ajattelisi vaikka ihmiskunnan kehitystä suvaitsevampaan, sallivampaan, säilyttävämpään ja hoitavampaan suuntaan niin kanssamurhaajia kuin koko Palloa kohtaan, eri aikojen ihmisiä voinee jollakin tavalla luokitella sen mukaan, miten he ovat vieneet tuota kehitystä parempaan tahi huonompaan suuntaan oman aikansa tasolla. Ja tietysti meidät tuomitaan aikain päästä uudestaan ja hymyillään kenties sillekin, mitä me pidämme "parempana" tai "huonompana". Jotakin sellaista ehkä.
Telimektar
Fundamentalisti
Tehokkuusasiassa ajattelin ehkä Hitlerin lähimmän piirin yleistä keskinkertaisuutta ja korruptoituneisuutta, Hitlerhän ei suosinut lähellään liian lahjakkaita tai itsenäisiä ihmisiä. Mutta natsijohtajien rosvokoplan alapuolella olleet ammattibyrokraatit paikkasivat näiden heikkouksia. Esimerkiksi Saksan rautatiehallinto toimi ilmeisesti hämmästyttävän tehokkaasti lähes loppuun saakka (ehkä siksi että Göring ei ollut vaatinut itselleen ylijunanlähettäjän virkaa) ja juutalaisten kuljetus oli kieltämättä hyvin organisoitu: he joutuivat itse maksamaan junamatkansa. Käsittääkseni holokausti kokonaisuutena ei, käytetyt voimavarat ja aika huomioiden ollut erityisen tehokas tai ainakaan kustannustehokas operaatio.
Esimerkiksi punakhmerit tappoivat suurinpiirtein samanpituisessa ajassa Kambodzassa kaksi miljoonaa ihmistä käsillä olleista seitsemästä miljoonasta. Huipputeknisin väline oli tällöin teloitettavien päähän sidottu, helposti uusiokäytettävä muovikassi. Ruandassa hutut tappoivat vajaan vuoden aikana melkein miljoona ihmistä viidakkoveitsillä jotka oli tilattu etukäteen jostain puutarhatukkumyynnistä. Kustannukset per capita olivat molemmissa tapauksissa minimaaliset kaasukammioiden ja polttouunien rakentamiseen verrattuna.
Esimerkiksi punakhmerit tappoivat suurinpiirtein samanpituisessa ajassa Kambodzassa kaksi miljoonaa ihmistä käsillä olleista seitsemästä miljoonasta. Huipputeknisin väline oli tällöin teloitettavien päähän sidottu, helposti uusiokäytettävä muovikassi. Ruandassa hutut tappoivat vajaan vuoden aikana melkein miljoona ihmistä viidakkoveitsillä jotka oli tilattu etukäteen jostain puutarhatukkumyynnistä. Kustannukset per capita olivat molemmissa tapauksissa minimaaliset kaasukammioiden ja polttouunien rakentamiseen verrattuna.
Viimeisten tutkimustulosten mukaan natsijohtajat eivät voi puolustella uransa valitsemista edes tyhmyydellä. Nürnbergissä testatut Hitlerin apurit olivatkin keskimääräistä jopa huomattavasti älykkäämpiä:
Telimektar
Fundamentalisti
Tik sanoi:
Hauskasti kirjoitettu juttu. En ollut kuullut asiasta aivan tässä muodossa, tosin von Papen taisi muistelmissaan viitata johonkin tällaiseen. Hän kehuskeli hyvillä testituloksillaan ja selitti että olisi toki saanut paremmankin tuloksen ellei olisi kieltäytynyt tekemästä jotain omasta mielestään tyhmää tehtävää (häviö Schachtille ilmeisesti kaiveli).
Joitain kysymyksiä jäi tosin auki. Olisivatkohan myös sodanaikaisen USA:n, Suomen, Japanin tai N-liiton johtomiehet olleet vastaavissa testeissä "lähes neroja"? Luultavasti.
Linkitetyssä jutussa mainituista henkilöistä Schacht ja Dönitz eivät muuten olleet natseja vaan Saksan vanhan meritokraattisen järjestelmän kasvatteja. Hitlerin lähipiirillä tarkoitin puolueen vanhaa, Münchenin olutkuppiloista kerättyä ydinjoukkoa (Hitler, Göring, Hess, Röhm, Goebbels, Himmler, myöhemmin Borman). Tästä porukasta vain Goebbelsilla (muista poiketen pohjoissaksalainen) oli akateeminen loppututkinto (Göring, jota olen aina pitänyt älykkäänä miehenä, oli toki käynyt jonkin upseerikoulun).
Natsijohtajien epä-älylliseen maineeseen on toki vaikuttanut se, että he halusivat (1900-luvun jälkipuoliskon amerikkalaisten republikaanijohtajien tavoin) korostaa kansanomaisuuttaan ja rehvakkuuttaan. Saksan ylin hallinto oli joka tapauksessa Hitlerin aikana melko kaoottista ja johtajien henkilökohtaisen kilpailun leimaamaa.
Telimektar
Fundamentalisti
Ereinion sanoi:
Teologisesti tarkastellen tämä näkökulma onkin mahdollinen. (Augustinus pohti ovatko valtakunnat kenties vain suuria rosvojoukkoja ja rosvojoukot vain pieniä valtioita ...quid sunt regna nisi magna latrocinia? quia et latrocinia quid sunt nisi parva regna?)
[Jälkimmäistä lainausta korjattu, kiitos Tikin huomautuksen]
Mutta onko mahdollista kirjoittaa historiaa jossa kaikki henkilöt ovat roistoja, tai jaksaisiko joku lukea sellaista? Rosvopäälliköidenkin hyveellisyyttä voidaan jollain tavoin vertailla. Hegel ajatteli käsittääkseni että ihminen ei voi päästä historian ulkopuolelle tuomitakseen koko historian moraalisesti ala-arvoiseksi, vaan erilaiset kauheudet oli nähtävä (rottamaiseen tapaan?) edistyksen hintana. Esimerkiksi orjuus oli oikein tietyllä vuosisadalla mutta ei enää toisella. (Oliko tämä väistämätön johtopäätös siitä että oli luovuttu tuonpuoleisuuden näkökulmasta?)
offia:
quia est latrocinia sunt nisi parva regna? >>> quia et latrocinia quid sunt nisi parva regna?
Tarkoittanee siis sitä, että tietyllä vuosisadalla silloin eläneiden ihmisten mielestä orjuus oli oikein?
Rottamaiseen tapaan? En sanoisi "edistyksen hintana", sillä "kauheuksilla" ei "makseta" edistystä. Eihän? Merkkejä edistyksen hitaudesta?
quia est latrocinia sunt nisi parva regna? >>> quia et latrocinia quid sunt nisi parva regna?
Tarkoittanee siis sitä, että tietyllä vuosisadalla silloin eläneiden ihmisten mielestä orjuus oli oikein?
Rottamaiseen tapaan? En sanoisi "edistyksen hintana", sillä "kauheuksilla" ei "makseta" edistystä. Eihän? Merkkejä edistyksen hitaudesta?
