Käytät vanhentunutta selainta. Tämä tai muut sivustot eivät välttämättä näy tarkoituksenmukaisella tavalla käyttäessäsi sitä. Päivitä selain tai käytä vaihtoehtoista selainta.
Otan nyt esimerkiksi Tiganan lopun. Mielettömän vaikuttava, ja jotenkin runollisesti kerrottu. Kun ottaa vielä huomioon, että sekä Brandin että Dianora olivat suosikkihahmojani, niin kyyneltulvan voinee ymmärtää. Muutenkin Tigana oli niin täynnä suuria tunteita, etten oikein ymmärrä, miten ne oli saatu yhteen kirjaan niin hienosti mahdutettua.
Tiganan loppu on kyllä mahtava. Kyllä minäkin vetistelin aika rankasti ja olin ihan turtana pitkään sen jälkeen. Se oli jotenkin niin katkera ja sisälsi niin paljon tuskallisia asioita ja kuitenkin olisi pitänyt iloita... Oikein kaunista. Kesti jonkin aikaa ennen kuin opin pitämään siitä lopusta. Aluksi se tuntui liian julmalta. Kay tosiaan osaa kirjoittaa koskettavasti.
Tuota kirjaa minäkin ajattelin ensimmäisenä, kun mietin, mikä kirja on saanut minut aivan kyyneliin. Toisena mieleen juolahtaa, mikä muukaan, TSH, ainakin ensimmäisellä kerralla, pulssi nousee vieläkin mm. Boromirin kuollessa.
Näiden jo mainuttejen lisäksi (TSH,Anne Frank, Veljeni Leijonamieli, Potterit..) yksi aivan hirveän surullinen on Pimeä valo, joka kertoo spitaalia sairastavasta nuoresta tytöstä 1800-luvulla Norjassa... Kamalan surullista. Mutta olen kyllä niin herkkä ihminen, että itken suunnilleen puolelle lukemistani kirjoista.
Surullisinta kirjaa en osaa sanoa, sillä itken hyvin usein kirjoissa. Oikeastaan kaikissa kohdissa ja joissakin sellaisissa missä ei pitäisikään itkeä. Ilosta ja murheesta. Mistä vaan.
TSH:n loppu itkettää sellaiset 20 minuuttia (kyllä, katsoin kerran ihan tarkoituksella kellosta), samoin monet Dragon Lance-kirjat (etenkin Talviyön lohikäärmeet, Kaksosten Sota, Kesätulen lohikäärmeet ja Kadonneen kuun lohikäärmeet jne.), Näkijän Tarun loppu itketti kovasti samoin hmm.. Fionavarin kirjoissakin on tullut itkettyä (viimeinen kirja jäljellä, älkää paljastako siitä mitään tai käy huonosti!) Onhan niitä kirjoja monia..
Koskaan en ole hävennyt kyyneleitäni lukiesssa, olin sitten julkisella paikalla tai yksikseni jossain. Ja itken samoissa kohdissa yhä uudelleen, oli sitten vaikka kunka mones lukukerta meneillään.
Tuli mieleen Anne Ricen vampyyrikronikat. Kirjat eivät sinällään itketä, mutta niissä on semmoinen tunnelma, että ei tarvita kuin pari sanaa niin tulee kyyneleet silmiin. Paras näistä oli Davidin Lestatille sanoma "olet ainoa ystäväni". Luin sen kohdan uudestaan ja uudestaan ja liikutuin niin syvästi.
Adolf Hitler - Mein Kampf... no ei nyt kuitenkaan siis harvoin mikään viihde saa minut kyynelehtimään mutta melkein kyyneleisiin asti minut sai silimarillon.
vaikka kirjan kohtaa ei olisi tarkoitettu kovin nyyhkyksi, tai se olisi epävakuuttavasti [mikä sana..] kirjoitettu. olen herkkä.
itkin hullun lailla pahan perinnössä, kun Vierna kuoli. se oli kaunista. jollakin kieroutuneella tavalla. ^^'
itkin myös potter 5:ssä , tietty. monestikkin.
tarussa itkin samin rohkaistessa frodoa kriittisellä hetkellä, kuninkaan paluussa.
itkin myös.. todella monessa. Sadassa salatussa aistissa,, välillä liikutuksesta, välillä ilosta. myös ilon ja onnen tarinoissa itkin ilosta. iktin myös keittiöjumalan vaimossa, puhtaasta yllättyneestä ilosta. itkin kaiketi myös toivomuslistassa..
ja monessa muussa joita en välttämä'ttä muista tai kirjoita ettei tule liian pitkä.
Itken aika harvoin kirjoille. Kirja, jolle itken, täytyy olla todella surullinen, ja toistaiseksi olen vain parille - kolmelle kirjalle vuodattanut kyyneliä. Joskus olen koittanut jopa väkisinkin itkeä.
Mutta ei itkemättömyys tarkoita, ettenkä liikuttuisi, iloitsisi, surisi päähenkilöiden kanssa. Teenhän minä niin, mutta harva kirja saa minut tuntemaan niin, että pitäisi itkeä. Minun pitää tutustua henkiklöihin ja maailmaan kirjassa.
Monissa fantasia-kirjoissa maailma ja paikka on niin laaja, ettei pysty keskittymään niihin tunteellisiin asioihin. Tarussa tämä onnistuttiin aika hyvin välttämään, mutta minun lukuelämystä pilasi spoilaantunut loppu. Olisin varmasti itkenyt, mutta oli saanut tietää lopun, ja se pilasi sen.
On niin ihanaa tuntea jotain tuolla tavalla.
Viimeksi itkeskelin S.E Hintonin kirjalle Me kolme ja jengi. Henkilöt kävivät jo niinn tutuiksi, enkä meinannut kestää
Johhnyn ja Dallasin kuolemaa, kirkon palamista, ja monta muuta asiaa.
. Tuntui todella, että olisi ollut vieressä katsomassa tapahtumia. Kirja oli sellainen, että se todella tuntui oikealta ja aidolta. Oli pakko lukea kohtia ian avain uudestaan ja uudestaan.
Luoja, rakastan tuota kirjaa.
Neala, kiitos!
Meinasin jo unohtaa kyseisen kirjan. Meidän piti lukea se joskus yläasteella ja rakastuin siihen.
Siis, aivan mahtavan ihana kirja ja samalla niin pirun surullinen. Siinä taisin oikeasti itkeä. Varsinkin kolmen veljeksen suhdetta oli mielenkiintoinen seurata.
En tiedä, tämä saattaa kuulostaa paatokselliselta.
Dazain Ei enää ihminen.
Moraalinen kirja, heikko kirja, vahva kirja.
Liian julma maailma, päähenkilö Yozo ei pysty tekemään edes itsemurhaa.
Hukuttautuu alkoholiin, naisiin, tupakkaan, ei ota mistään mitään irti, ei pohdi mitään, ei halua elää eikä kuolla.
Niijoo. Yhdeltä kantilta surullinen kirja.
Tuhatta örkkiä olisin minäkin ehkä itkeskellyt, mutta tunnelmaa vähän latisti se, että olin juuri viettänyt neljäsataa sivua kiroten Salvatoren kirjoitustason romahtamista. Yleisesti ottaen suosin onnellisia loppuja.
Tuo on ainoa kirja, jota lukiessa olen itkenyt, tai ainakin ainoa, jonka seurassa varmasti muistan itkeneeni. Siitä on kyllä vuosia, kun sen yläasteella luin, enkä muista kirjasta enää juuri mitään. Ehkä olin jotenkin "alttiissa mielentilassa", kun sama ei ole toistunut enää uudelleen minkään muun kirjan kanssa. Vai itkinkö joskus myös Anne Frankin kohtalolle?
Kaikki vääryys saa minut hyvin surulliseksi. Joskus on myös tarinoita, joissa päähenkilöä koetellaan eri sattumien kautta aivan liikaa hänen voimiinsa nähden. Sitäkään en oikein kestä.
Olen kamala itkupilli. Oikeastaan suurin osa lukemistani kirjoista saa minut itkeskelemään ainakin jossain määrin. :roll:
Mutta mainittakoon nyt ainakin Sormusten herran loppu. Eikä vain ainoastaan loppu, mutta myös Sormuksen ritarien viimeiset vaiheet saivat minut muistuttamaan jonkinsorttista vesiputousta.
Myös Deborah Spungenin Nancy-kirjan viimeiset sanat saivat minut itkemään. "Viimeinkin minulla on aikaa itkeä lastani."
Ja pakko tietenkin mainita se kuinka itkin lukiessani Feeniksin kiltaa. Piti heti mennä väsäämään ties mitä monisteita seinälle. Myös Azkabanin vangissa itkin.
Kun Harry melkein sai muuttaa Siriuksen luokse.
Myös erinäiset novellit saavat minut melko helposti itkemään jos niissä on osattu käyttää tarpeeksi lyyrisiä ja surumielisiä ilmaisuja. Muistan ikuisesti erään lukemani novellin ihanan päätteen. "Sillä tämä ei ole loppu. Tämä on alku." Se syöpyi jotenkin mieleeni. Myös erään ystäväni novellin lopetus: "Ja jos nyt on nyt ja nyt on vielä huomennakin, on huomisen nyt kauniimpi kuin minkään muun huomisen nyt."
Viimeksi ainakin muistan että tippa on tullut linssiin lukiessani Universumien Tomun viimeisen osan loppuun.... Niin koskettavaa nuorta rakkautta joka hädin tuskin ehti edes alkaa.. Kamalaa, heti elkoi vetistelyttää.. ja vielä jos kuvittelisi itsensä samaan tilanteeseen... tuska.
Nyt kun lueskelin noita Robin Hobb spoilauksia, muistui kyllä se näkijän taru ja Fools errand mieleen, ja täytyy siis lisätä, että ne kyllä paikoin itketti, varsinkin Fizzin ja narrin väliset jutut. Rakastan sitä niiden suhdetta, toivottavasti siitä vielä syntyy jotain..
Pienempänä, kun luin Weiss/Hickmannin Legendat ensimmäisen kerran, itkin lukiessani sen viimeisen osan loppua jossa Raistlin "kuolee" sinne syvyyteen... "Katso, Raist, pupuja!" Snif..
Tämä sivusto käyttää evästeitä sisällön personointiin, käyttökokemuksen mukauttamiseen ja pitääkseen tunnuksen luoneet sisäänkirjattuna. Hyväksyt evästeiden käytön jatkamalla sivuston käyttöä.
)