Surullisin kirja?

Älä huoli, ei todellakaan ole :) Lapsellista on, jos kyynel silmänurkassa yrittää purra hammasta ja vakuutella ettei itketä, ei itketä, vain ämmät itkee...
 
Valië Nienna sanoi:
Lapsellista on, jos kyynel silmänurkassa yrittää purra hammasta ja vakuutella ettei itketä, ei itketä, vain ämmät itkee...
Click to expand...

Täysin samaa mieltä, joskin itse inhoan ylireagoivia kyynelkanaviani..
Olen itkenyt ihan liian monen kirjan kanssa, päällimmäisenä mieleen tulee R.A Salvatoren Musta haltia- trilogian päätösosa. Drizztin ja Zaknafeinin välien selviintyminen oli kertakaikkisen koskettava :cry:
 
Hah! Näinkö oikein, että vain yksi minun lisäkseni mainitsi Pikku prinssin? Siinä kohti, kun pikku prinssi antaa käärmeen purra itseään muurilla... Se itkettää aina! Ja samoin ketun kesytyskohta. :cry: Ne on niin ihania. Universumien tomu trilogian joka osassa on jotain liikuttavaa. Anne Ricen vampyyrikirjoissa taas on niin outo tunnelma, että vielä kaksi tuntia lukemisen jälkeen on ihan kumma olo...Mutta ei ne itketä kuitenkaan minua.
 
Oscar Wilden Teleny on oikeasti aivan ihana. Sen loppu on sanoinkuvaamattoman surullinen. Harvoin itken kirjoja lukiessani, mutta tämän kirjan loppu jostain kumman syystä oikeasti saa itkemään.
Kirjan lukeneet/tietävät voivat ehkä kummastelle tai olla samaa mieltä, mutta minun mielestäni tämä sisältää kaikki ne tunteet, jotka avaavat kyynelkanavat.... :( :)
 
Surullisin kirja on eittämättä Fessenden & Fessenden, Organic Chemistry. Kuinka minua aina säälittääkään ne vetyparat! Ajatelkaa nyt, pienin alkuaine, kaikkein kevyin...

Okei, toi oli huono vitsi, tai ainakin melkein.
Surullisia kirjoja, joita olen lukenut (en taida olla itkenyt yhdessäkään), on Potter Viisi, Kuninkaan paluu ja... mietitääs... Hylätyt talot, autiot pihat. Ja on noita varmaan muitakin, ei vaan tule mieleen. Osa minun päiväkirjoistani ainakin.
 
Shade sanoi:
Surullisin kirja on eittämättä Fessenden & Fessenden, Organic Chemistry. Kuinka minua aina säälittääkään ne vetyparat! Ajatelkaa nyt, pienin alkuaine, kaikkein kevyin...
Click to expand...
Voi ei. Ihan kuin erään ystäväni suusta. no, ehkä vedyn reaktioyhtälöt saavat toiset kyynelehtimään... :cry: :D
 
Olen aika herkkätunteinen ihminen, joten itken aika helposti. TSH:ta kirjana en itkenyt, mutta Kuninkaan Paluun taisteluunlähtökohtauksissa senkin edestä. :roll:
Pottereissa en minäkään ole itkenyt, siis muistaakseni. *kelaa elämänsä kasettinauhaa* Olipas tuossa yksi kohta: itkin silloin, kun
Sirius joutuikin lähtemään taas pakoon (Azkabanin vangissa), ja kun Piskuilan karkasi.
Raivosta, mutta suurimmaksi osaksi surusta.

Muita kirjoja ovat olleet ainakin Megacool (
silloin, kun Lyon kuolee
,
Unohdetut jumalat (
kun Odin kuoli
),
Eddingsin Eleniumin tarun viimeinen kirja - muistaakseni Safiiriruusu (
kun Martel kuoli
) - ja sellainen kirja,
joka kertoo pojan ja villikissan ystävyydestä, mutta pojan täytyy muuttaa pois ja kissa jää yksin.
Lopulta se palaa vielä kerran pojan syntymäkodille samaan aikaa kuin poikakin, mutta poika ei huomaa sitä eikä kissa uskalla lähestyä poikaa (poika on tullut nimenomaan etsimään kissaa), joten loppu on surullinen kun "Villikissa päästi auton kadottua näköpiiristä yhden valittavan, surullisen äänen, lähti eikä palannut enää koskaan."
Se saa minut itkemään melkein jo nyt, kun pelkästään muistan... :cry: Minä vain... *snif*

Sitten tietysti Robin Hobbin Näkijän taru, ja uusi sarja Lordi Kultaisen Narrin matka... Itkin järjettömästi, kun
Yönsilmä kuoli.

Aiemmin mainittu Tigana... Se on liian katkera, ei lopussa voi olla itkemättä. "Älä lähde!" "Kerro se sille, kerro nyt ******* se sille!" Esiin astuu tapa huutaa ohjeita, vaikka kirjan olisi lukenut ennenkin...

Ja osa Salvatoreista itkettää aina. Varsinkin Kotimaan loppu (sen Yhden Tietyn Henkilön kuoleman takia).
 
No mäkin itkin TSH:n lopussa, ekalla kerralla sillon tällön kun luin sitä viimestä lukua, ja eniten sitte kun luin sen viimesen lauseen...

Potteri ja Liekehtivän pikarin lopussa itkin, kuten myös feeniksin killan lopussa, niitten "!ihmisten" kuoleman takia...

Sillon nuorempana kun luin enemmän noita nuorten kirjoja mm. Nummelan ponitallisarja, ni mä itkin ihan täysillä kun luin sen kirjan Maailman paras hevonen, ja tykkäsin kyllä kanssa siitä kirjasta eniten siinä sarjassa...

Mä itken muutenkin kirjoja lukiessani melko helposti varsinkin jos joku kuolee ja kirjan henkilöt suree...
 
Hyperionit ( en muista kirjailijaa) jotenkin onnistuivat liikuttamaan minua, vaikken itkenytkään.

Mutta kirja joka saa minut aina todella surulliseksi, on ehkäjopa(?) lasten puolelle kuuluva Mette Newth:in teos Pimeä valo.
Se kertoo spitaalia sairastavasta tytöstä joka kuolee sairauteensa ja jota hylkeksitään. Hän joutuu eroon rakkaastaan ja perheestään ja karkoitetaan asumaan muiden sairaiden kanssa. Ihmiset ovat julmia eivätkä halua auttaa sairaalaa. Olot ovat kurjat ja siellä tulee esiin eri lähtökohdista olevien ihmisten elämänkohtaloita. Rikas tai köyhä, spitaali vie.

Kamalan synkkä aihe ja kamalan surulline kirja. Kokeilkaa pois, se on vielä ihan suhteellisen hyväkin. Myönnetään, itken melkein joka kerta kun luen sitä, varsinkin kun se pohjautuu Bergenin kaupungissa todella olemassa olleeseen spitaalisairaalaan ja sen papin muistiinpanoihin.

Ja tietysti tuo Hobbs:sin Näkijän Taru. K a m a l a n surullisella tavalla hyvä kirja. Juuri luin sen luin sen taas.
 
Danyan sanoi:
Deborah Spungenin Nancy saa minut aina kyynelehtimään. Olen lukenut sen kai viisi tai kuusi kertaa, ja aina se on yhtä koskettava. Kai se tositarinakin jotenkin osaa koskettaa niin paljon tai jotain.
Click to expand...

Minä meinasin kyynelehtiä jo muutamalla ensimmäisellä sivulla. Deborah kuvaa niin uskomattoman kauniisti omaa ja Nancyn tuskaa. Joku nauroi kerran kun sanoin kirjan koskettaneen minua. Sehän on kuulemman ainoastaan kertomus siitä kuinka Nancy narkkaa ja lopulta kuolee. Kirjan viimeinen lausekin on niin uskomattoman kaunis, että en heti toista muista.
"Viimeinkin minulla on aikaa itkeä lastani."
 
Jo mainitut Anne Ricen vampyyrikroniikat, Mahlaa suonissaan (ei hyvänen aika, miten surullinen), Pikku Prinssi, Pimeä valo.
Kaikki ovat jättäneet jälkeensä ns. haikeuden, kun viimeinen sivu on luettu loppuun.
 
Voi ei, niitä on liian monta. En muista puoliakaan.
Siis kirjoja, joita lukiessani olen itkenyt

Antoine de Saint- Exupery: Pikku prinssi
Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli
Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (älkää kysykö miksi, en tiedä itsekään :oops: tai ehkä tiedän. Tuntuu niin tutlta kun lukee sitä. Ihan kuin lukisi omaa lapsuuden aikaisia koottuja tapahtumia.
Paras lopettaa ennen kuin rupean taas psykologisoimaan :D )
J.R.R. Tolkien: TSH 1,2, ja 3 ja varsinkin 3
C.S. Lewis: Narnian tarinat
David Eddings: Polgara velhottaren tarina (voi nolous :oops: )
sitten on joku Höyhenpoika tai vastaava, en muista kirjoittajaa
L.M. Alcott: Viimevuotiset ystävämme (Good Wiwes)
Hmm, mikäs se taas olikaan... ai niin, Pimeä aika
J.K.Rowling: Azkabanin vanki... hmm ja tietysti Feeniksin kilta
S.E. Hinton: Me kolme ja jengi
Weiss/Hickman: Talviyön Lohikäärmeet... hmm...ja itkin myös Kaksosten aikaa lukiessani... vai oliko se Kaksosten koetus...äh en muista

Ei nyt muistu enää mieleen mitään...ehkäpä jatkan tästä myöhemmin
 
Nefalphiel sanoi:
Jos nyt lukisin Näkijän tarun uudestaan, olen varma, että itkisin. Vuosi sitten en itkenyt, mutta tilanteenikin oli *hieman* erilainen.
Click to expand...

Aijai, Totuuden viimeinen katse, voi elämä, siinä kohtaa taisin itkeä melkoista parkua. En muista enää tarkasti koko Näkijän tarua ja mahdollisia muita itkemisiäni. Päällimmäisenä tunteena on jäänyt mieleen ahdistus.. mutta ei missään nimessä vastenmielisenä kokemuksena.

Nefalphiel sanoi:
Osa itkusta taisi olla sitä, että olen nyt lukenut trilogian, jonka kanssa olen kulkenut monta kuukautta nyt.
Click to expand...

Tuo oli aika hyvä kommentti, en ole tullut ajatelleeksikaan asiaa tuolta kannalta. Minusta tuntuu, että herkistyn helpommin kirjojen loppupuolella, kun on totaalisesti sisällä tarinassa ja on ehtinyt kiintyä sen henkilöihin. Silloin ihan pienikin asia voi herättää suuria tunteita.

*muoks*
Pajupuu sanoi:
Aiemmin mainittu Tigana... Se on liian katkera, ei lopussa voi olla itkemättä. "Älä lähde!" "Kerro se sille, kerro nyt ******* se sille!" Esiin astuu tapa huutaa ohjeita, vaikka kirjan olisi lukenut ennenkin...
Click to expand...

Veit kyllä niin sanat suustani. Minullakin on tapana, ainakin mielessäni, huutaa epätoivoisesti ohjeita kirjanhenkilöille. Juuri tuo Tiganan loppu oli sellainen. Minusta tuntui, että vihasin yhtäkkiä kaikkia niitä rakkaita henkilöitä ja kaikki oli niin hirveän kamalaa ja surullista. Parin päivän sulattelun jälkeen aloin kuitenkin melkein pitää siitä lopusta tai ainakin hyväksyin sen. Tyylikäshän se on eikä missään nimessä ennalta-arvattava.
 
Joku tuli aikaisemmin maininneeksi Osamu Dazain kirjan Ei enää ihminen. Hai, olen samaa mieltä, se ON surullinen kirja, niin kuin myös saman tekijän Laskeva aurinko. Niihin kannattaa tarttua jos tuntee olonsa vaarallisen hilpeäksi.

Liekö kukaan vielä maininnut klassista silmäkulmankostuttajaa Lokki Joonatania? Tai Malcolm Lowryn Tulivuoren juurella Se ei ole oikeastaan surullinen, vaan erittäin raskasmielinen. No, on se ennemmin surullinen, niin kuin kirjasta tehty hyvä elokuvakin.
 
Sormusten herran loppu saa minut vähän lukukohtaisesti nyyhykyttämään, itkemään, tai itkemään hysteerisesti. Kuudes kirja kokonaisuudessaan on yhtä kyyneltippojen juhlaa, saatika sitten se viimeinen kappale... :D

Myös Uuni F. Inkiset Sotapäiväkirjaa lukiessani itkeskelin. Olen tavannut kirjoittajan muutamaan otteeseen (sukulaisia kun olemme), enkä tiennyt hänen sotataustastaan ennekuin luin tämän kirjan. Sodan herättämien tunteiden kuvaus on niin hemmetin syvältä riipaisevaa, ettei auta muuta, kuin tiristää muutama tippa. Samasta syystä vuodatin hiukan kyyneleitä myös Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjalle.

On myös tapauksia, jolloin olen itkenyt ilosta. Muutamat kohdat Loru sorbusten herrassa ja Linnunrata- kirjojoissa ovat saaneet minut hysteerisen naurun ohella myös itkemään ilosta.

On ihanaa, että on vielä sellaistakin, joka herättää oikeasti voimakkaita tuntoja pelkällä ajatuksenvoimalla. Näitä lisää.
 
Okei, tietenkin sormusten herra, ja edellämainituista me kolme ja jengi.(Pakotettiin lukemaan seiskalla, ja yllätyin todella kun pidinkin siitä)
Mutta sitten joitain muita mitkä itselleni tulivat mieleen:
Don Rosa, Roope Ankan elämä ja teot
Kaikki jotka ei ole lukeneet sitä nauraa aina, mutta sarjakuva voi olla hyvä ja koskettava! Tiedän etten ole ainoa joka on itkenyt tämän kirjan lopussa,,,
Mika Waltari, Sinuhe Egyptiläinen
Ihana kirja. Itken alussa, itken lopussa, itken keskellä.
Umberto Eco, Ruusun nimi
Uskomattoman hyvä kirja. Eikö kukaan muu ole lukenut sitä, vai olenko ainoa joka pillittää sen lopussa?[/u]
 
Viitaten aikaisempiin höpinöihini Näkijän tarusta: Olen nyt lukenut Salamurhaajan oppipojan uudestaan, ja kyllä vaan kirjan loppupuolella oli pitkään aika sumea näkyvyys. Jotkut yksittäiset sanat tai eleet (ja kun olin päässyt tunnelmaan niin melkein mikä tahansa) saivat kyyneleet silmäkulmiin. Luultavasti itkin myös sitä, että tiedän tulevat tapahtumat, enkä välttämättä haluaisi... ovat sen verran :( .

Olenko unohtanut mainita Mika Waltarin Johannes Angeloksen?? :shock: Jestas sentään, siinä on kyllä maailman surullisin loppu, aivan ihanan itkettävä. Jotenkin todella kaunis ja kamala ja surullinen.
 
Surullisin kirja, jonka olen lukenut, on Johanna Nilssonin Älä usko, älä toivo, älä rakasta. Varsinkin ne aikuisen Emman (en ole varma nimestä) ajatukset ripoteltuna kirjan välissä olivat jotenkin niin ihania. Sitä kirjaa lukiessa itken.
 
You must log in or register to reply here.
Ylös