Surullisin kirja?
- Keskustelun aloittaja Nin-in-Eilph
- Aloitettu
Minä olen toivoton nyyhky, enkä oikeastaan muuta haluaisikaan olla...
Joka tapauksessa minulla on muutamia kirjoja, jotka itkettävät luki ne kiunka moneen kertaan tahansa. Esimerkiksi Taru Väyrysen Tähtien kosketus saa minussa aina aikaan valtaisan kyynelmyrskyn, en ole varma miksi, ehkä samaistun niin voimakkaasti Tessiin ja ehkä myös Ramuun.
Hobbin Narrin matka itketti, mutta olisi itkettänyt enemmän jollei se koko kirja olisi ollut
hautaamista. Se jotenkin latisti loppua kun koko kirjan ajan oli tiennyt että kohta rakas kamu kuolee. Tosin se merkitsi myös sitä että kyyneleet oli vähän herkemmässä koko kirjan ajan.
Pikki Prinssi ja Veljeni Leijonamieli ovat tottakai vakioita ja on ihanaa odottaa kunnon tunteenpurkausta.
Joka tapauksessa minulla on muutamia kirjoja, jotka itkettävät luki ne kiunka moneen kertaan tahansa. Esimerkiksi Taru Väyrysen Tähtien kosketus saa minussa aina aikaan valtaisan kyynelmyrskyn, en ole varma miksi, ehkä samaistun niin voimakkaasti Tessiin ja ehkä myös Ramuun.
Hobbin Narrin matka itketti, mutta olisi itkettänyt enemmän jollei se koko kirja olisi ollut
yönsilmän
Pikki Prinssi ja Veljeni Leijonamieli ovat tottakai vakioita ja on ihanaa odottaa kunnon tunteenpurkausta.
Aiwendil
Hobitti
Ah, nyt voin hyvällä mielellä tunnustaa, että kyynelvuot tulvivat muun muassa siinä kohdassa, kun Fergus MacAnkka kuoli. Rosa itse on sanonut, että kyseinen kohta oli hieman hankala - Aku Ankoissahan ei hahmoja kuolemista liiemmin kuvata muuten kuin hämärin viittauksin. "...the death of a character, much less a main character, was something never before seen in an American Disney issue. I knew from the start that the storyline would have to involve the death of $crooge's parents -- and I think I handled the death of his father fairly tastefully by using the final scene in "The ghost and mrs. Muir" as my inspiration. I could hear that glorious Bernard Herrmann score playing in my head as I drew those final panels". (Don Rosa)
Joka vuosi iskee jokin näistä: syys/talvi/kevätmasennus (kesämasennusta ei olekaan minun kohdallani =P), ja silloin luen Näkijän Tarun. Sitä uppoutuu paljon intensiivisemmin Fitzin tuskaan, kun on itsekin alamaissa. Ja kyyneleitä virtaa! Näkijän Taru on siitä hassu, että se ei kuitenkaan masenna minua entisestäänkin, vaan päinvastoin antaa voimia ja kärsivällisyyttä. Se kai on Silmarillionin Niennan tarkoituskin, kaikkien kyyneleidensä lomassa.
Ja oma henkilökohtainen vetistelykappaleeni on Cormallenin kenttä Kuninkaan Paluussa. *huokaus* Ilo ja suru sekoittuvat kauniisti, ja sydän yrittää pomppia ulos rinnasta.
Joka vuosi iskee jokin näistä: syys/talvi/kevätmasennus (kesämasennusta ei olekaan minun kohdallani =P), ja silloin luen Näkijän Tarun. Sitä uppoutuu paljon intensiivisemmin Fitzin tuskaan, kun on itsekin alamaissa. Ja kyyneleitä virtaa! Näkijän Taru on siitä hassu, että se ei kuitenkaan masenna minua entisestäänkin, vaan päinvastoin antaa voimia ja kärsivällisyyttä. Se kai on Silmarillionin Niennan tarkoituskin, kaikkien kyyneleidensä lomassa.
Ja oma henkilökohtainen vetistelykappaleeni on Cormallenin kenttä Kuninkaan Paluussa. *huokaus* Ilo ja suru sekoittuvat kauniisti, ja sydän yrittää pomppia ulos rinnasta.
R
Riku
Vieras
Surullisin kirja. Vaikea kysymys. Uppoudun nykyään kirjoihin nopeasti ja syvälle, joten jokainen kirja tuntuu olevan jonkinlainen tunteidenkuoho minulle. Yritä tässä nyt sitten pärjätä omankin elämän kanssa, kun kirjahylly notkuu muiden elämien painosta. 
//Edit; Täytyypä mainita <i>The Dark Tower</i> -saagan loppuhuipentuma. Vaikken välttämättä kuvailisikaan sitä sanalla "surullinen", niin sitähän se oli. Loppuratkaisu, jonka jälkeen teki mieli itkeä ja nauraa, kirkua ja potkia.
//Edit; Täytyypä mainita <i>The Dark Tower</i> -saagan loppuhuipentuma. Vaikken välttämättä kuvailisikaan sitä sanalla "surullinen", niin sitähän se oli. Loppuratkaisu, jonka jälkeen teki mieli itkeä ja nauraa, kirkua ja potkia.
Vaikka olenkin lukemattomia (eh, mikä sanavalinta) kirjoja lukenut, en silti ole reagoinut surullisiin tapahtumiin juuri mitenkään. Vain yhdessä kirjassa jonkinlaisia tunteita esiintyi; R.A. Salvatoren Demoniapostolissa.
Veti melko masentuneeksi lopussa, ja silmätkin kyllä hiukan sumenivat.
Innolla olin lukenut Demonisodat-trilogiaa, ja oi tunteiden kuohua kun päähenkilö (ja samalla suosikkihahmoni) Yölintu kuoli. Viimeisessä taistelussa kävi jo selväksi, ettei hän siitä enää selviäisi, kun Juraviel lopuksi "yritti työntää ulkona riippuvia sisälmyksiä takaisin." Vielä ruumissaatto päälle, niin voih.
Itse asiassa, olen lukenut hyvin vähän kirjoja, jotka itkettäisivät.. Mutta Anne Frankin päiväkirja oli kyllä aika surullista luettavaa. Ja tietysti täällä yhden erään henkilön fanittaja huusi lukiessaan Harry Potter ja Feeniksin kiltaa. Byhyy. 
En pysty lukemaan mitään hirveän surullista. Ei ole kivaa lukea kirjaa kun joutuu samalla pyyhkimään kyyneleitä silmäkulmista.
En pysty lukemaan mitään hirveän surullista. Ei ole kivaa lukea kirjaa kun joutuu samalla pyyhkimään kyyneleitä silmäkulmista.
Brego
Hobitti
Nyt kun enemmällä ajalla lueskelin näitä vastauksia niin muistuuhan niitä mieleen muitakin todella surullisia kirjoja ja sarjoja. Näkijän taru oli kokonaisuudessaan erittäin surullinen ja ahdistavakin ja TSH:n ensimmäisen osan lopussa vetistelin vähintäänkin koko iltapäivän.
Ja tokikin iki-ihanat Veljeni Leijonamieli ja Ronja Ryövärintytär ovat kirvoittaneet kyyneleet. Lisäksi erittäin kiehtovat Sheri S. Tepperin Portti Naisten maahan sekä Ruohoaavikko (muistaakseni) olivat paikoittain
surullisia.
Le Guinin Tehanu on surullinen ja samalla aika hmm... sanoisinko kammoa herättävä. Tehanu on kuitenkin niin toisenlainen, niin epäinhimillinen. Ja siitä lohikäärmesarjasta( kevätaamun lohikäärmeet etc...) Sturm:n saavuttamaton rakkaus sai kyyneleet poskille.
Ja tokikin iki-ihanat Veljeni Leijonamieli ja Ronja Ryövärintytär ovat kirvoittaneet kyyneleet. Lisäksi erittäin kiehtovat Sheri S. Tepperin Portti Naisten maahan sekä Ruohoaavikko (muistaakseni) olivat paikoittain
surullisia. Le Guinin Tehanu on surullinen ja samalla aika hmm... sanoisinko kammoa herättävä. Tehanu on kuitenkin niin toisenlainen, niin epäinhimillinen. Ja siitä lohikäärmesarjasta( kevätaamun lohikäärmeet etc...) Sturm:n saavuttamaton rakkaus sai kyyneleet poskille.
Aa, surullisin kirja. No en tiedä onko tämä surullisin mutta ainakin itkin monessa kohtaan. Eli P.S Rakastan Sinua. Aivan ihana kirja. Ja siinä itkee pakostikkin. Mutta myös ilosta.
Tietenkin teidän muidenkin lailla Taru saa minut itkemään. Samoin kun Silmarillion jos olen erittäin herkällä tuulella.
Ja Narnian loppu. Järkytys se oli ensimmäisellä kerralla enkä uskonut lukemaani mutta niin se meni.
Ja Maameri. Itken viimeisen kirjan kohdalla. Eniten varmaan sille kuinka pettynyt olin Gedille ja sille että Tehanu ja Tenar eivät voineet hyvästellä tms.
Tietenkin teidän muidenkin lailla Taru saa minut itkemään. Samoin kun Silmarillion jos olen erittäin herkällä tuulella.
Ja Narnian loppu. Järkytys se oli ensimmäisellä kerralla enkä uskonut lukemaani mutta niin se meni.
Ja Maameri. Itken viimeisen kirjan kohdalla. Eniten varmaan sille kuinka pettynyt olin Gedille ja sille että Tehanu ja Tenar eivät voineet hyvästellä tms.
Idril Celebrindal
Hobitti
Sagonie sanoi:Saatan olla aika "teini", kun sanon, että Mats Walhin kirjatrilogia Emaa ja Daniel saa minut itkemään..
Viimeinen kirja on kaikkei surullisin kyllä kieltämättä. Kannattaa lukee.
Niin, minäkin olen sen lukenut, mutta en kauhean surullisena pitänyt, johtuen ehkä siitä että luin kolmannen osan varmaan vuosi kahden ensimmäisen jälkeen... :roll:
Bramblerose Goldworthy
Hobitti
Susan Kayn Phantom, joka on yksi versio alunperin Gaston Lerouxin kirjoittamasta Oopperan Kummituksesta, on aina takuuvarma itkettäjä. Kyyneleet virtaavat niin alussa, keskellä kuin lopussakin. Kirja on vain niin uskomattoman aidosti ja eläytyvästi kirjoitettu.
Beldarius
Goddess of Death
Surullisimmat kirjat ?
Surullisinta on ainakin Eleniumissa Martelin kuollessa. Pidin aivan oikeasti siitä hahmosta ja toivoin, että hän olisi kääntynyt jälleen hyväksi. Sitten Mallorean Tarun vika osa, eli Kellin näkijätär, kun Toth kuoli. Ja vaikka tämä ei olekaan kirja, niin Viimeisen lohikäärmeen kohta, jossa Draco kuolee ja muuttuu tähdistöksi. Harry Potterissa kun Sirius kuoli (tippui verhon taakse ja katosi). Mallorean Tarun eka osa, Lännen vartijat, kun Brand kuoli. Ja tietysti Olbanin kuolema Rivan kuningattaressa (Belgarionin taru). Durnikin kuolema Kohtalon Täyttymyksessä (Belgarionin taru). Mutta sen jälkeen itkin melkein ilosta, kun Durnik herätettiin henkiin. Lempihahmoni, muuten. Enkä voi ikinä unohtaa Hessen Demiania, jossa päähenkilö Emil kääntyy sotasairasvuoteella kyljelleen ja katsoo kasvoihin Max Demiania, mutta sitten hän pyörtyy ja herättyään huomaa sen olevankin ihan vieras mies. Tuntui jotenkin siltä että Demian oli kuollut sodassa ja puhunut hänelle rajan takaa. Ja sitten on tietenkin Kurikin kuolema Safiiriruusussa (Elenium). Ja jos joku on koskaan lukenut Eeva Anderssonin Tiikerien tyttären, siinä on tosi surullisia kohtauksia, joissa päähenkilöistä, eli tiikereistä moni kuolee. Ja sitten Ramendos (eli Jalava... hän on ihminen) häipyy paikalta ja jättää Jaran (päähenkilön, ihmisen) yksin... Ramendos oli pimeyden kätyri, mutta palasi takaisin normaaliksi ja Jara taisi ihastua häneen ja Ramendos Jaraan... Mutta kuitenkin hän lähtee. Ja kirjan lopussa tulee upea kohtaus, jossa pilvien sekaan ilmestyy tiikerien, Jaran rakkaimpien, kuvia, kuten Urzak, Oriak ja pari muuta. Ja yksi elokuva, Dungeons & Dragons oli tosi surullinen lopussa. Jos joku sanoo, että näyttelijät olivat huonoja, niin minä väännän hänen suolensa kannon ympärille ja tönäisen kannon alas vuorenrinnettä ! Justin Whalin, joka näytteli Ridleytä, oli niin liikuttava hyvästellessään lopussa ystäväänsä Snailsia, jota esitti Marlon Wayans. Sitten hän käytti ekan kerran outoja 'voimiaan' ja sai Lohikäärmekiven loistamaan. Ridley ja hänen ystävänsä, kääpiö, ihminen ja haltia, painavat kätensä kiven päälle ja kivi, sekä he myös, hajoavat punaisiksi säteiksi, jotka lentävät metsän läpi kohti taivasta... Seuraako joku ikinä Transformersia, Armadaa tai Energonia tai molempia ? Minä luin kerran yhden fan-fiction-tarinan yhdeltä fan-fictionille tarkoitetulta sivulta, ja siellä oli yksi tarina, jossa Optimus kuolee, kun Nemesis Prime käyttää psyykkisiä voimiaan ja räjäyttää hänet kappaleiksi. Jetfire putoaa polvilleen, ottaa Matrixin käteensä ja painuu kaksinkerroin. Sitten samassa tarinassa, hieman myöhemmin, Predaconiksi kutsuttu (tosiaankin) hirvitys (shivers....brr..) tappaa Blurrin vetämällä tämän kipinän, eli niin sanotun sydämen ulos rinnasta. Ja sitten se lentää hän mukanaan pois, aikoen syödä Blurrin ruumiin... Ewww... Ja Warhawk/Tim-parka... Requiem Blaster posauttaa reiän hänen rintaansa, tappaen hänet. Ja viimeisinä sanoinaan pettämilleen Autoboteille hän sanoo (koko höskä englanniksi... ei tarvitse tajuta kaikkea):
Optimus was kneeled down by Warhawk's left, and the other Autobots formed a sloppy circle around the fallen mech. His optics were off completely, and mech fluid seeped from the corner of his slightly separated lips. He was still as stone, unmoving even as a breeze blew by.
Optimus' optics softened at the sight. He gently rested his hand on Warhawk's helmet, and the other Autobots watched on.
"There's gotta be something we can do…" Sideswipe said silently.
"He's too far gone…" Red Alert replied. "Even fore stasis lock…"
Warhawk weakly groaned, and slowly turned on his optics, while looking up at the figures around him. There they were… The ones he betrayed. The Autobots.
"Well fought, Warhawk." Optimus solemnly said. "You stopped Jhiaxus… You saved the survivors of the city."
Warhawk smiled weakly. "I'm only sorry… I didn't stop him sooner…" He whispered.
"You did what you could… And all of us are grateful for it." Optimus replied.
The fallen Decepticon gave a slightly crooked grin. "Glad it wasn't… for nothing, then." All of the Transformers there were completely unaware of the small crowd of humans forming around them, watching the scene unfold.
"Hey…" Warhawk murmured. Optimus looked down at him with a questioning gaze. "… I'm sorry."
"Huh?" Optimus asked. "What for?"
"I'm sorry… I betrayed you." He winced as he shifted slightly; every little movement hurt like the pit!
"It's alright, Warh-" Optimus was interrupted.
"No… It's not." The Decepticon said. "… I won't make any excuses… All I want…" He panted slightly as his energy continued to drain. "Is your forgiveness… "
Optimus slowly nodded. He once again rested his palm on Warhawk's helmet. "Rest easy, Warhawk…"
"Please…" Warhawk asked. "…Call me by my name… My real name…"
Optimus nodded again. "Of course… Tim."
Warhawk smiled as his original identity returned to him once again. He was who he should've been this whole time… Tim…
"You will always be remembered, Tim." Optimus said softly, finally accepting his friend's fate.
Tim flashed one, final grin. "I don't know… If that's good… Or bad…" He joked.
His optics dimmed slightly, and his grin lessened. Both slowly faded simultaneously, never to be seen again. His head fell limply to the side, and the wind blew by, picking up light objects, and carrying them away.
Surullisinta on ainakin Eleniumissa Martelin kuollessa. Pidin aivan oikeasti siitä hahmosta ja toivoin, että hän olisi kääntynyt jälleen hyväksi. Sitten Mallorean Tarun vika osa, eli Kellin näkijätär, kun Toth kuoli. Ja vaikka tämä ei olekaan kirja, niin Viimeisen lohikäärmeen kohta, jossa Draco kuolee ja muuttuu tähdistöksi. Harry Potterissa kun Sirius kuoli (tippui verhon taakse ja katosi). Mallorean Tarun eka osa, Lännen vartijat, kun Brand kuoli. Ja tietysti Olbanin kuolema Rivan kuningattaressa (Belgarionin taru). Durnikin kuolema Kohtalon Täyttymyksessä (Belgarionin taru). Mutta sen jälkeen itkin melkein ilosta, kun Durnik herätettiin henkiin. Lempihahmoni, muuten. Enkä voi ikinä unohtaa Hessen Demiania, jossa päähenkilö Emil kääntyy sotasairasvuoteella kyljelleen ja katsoo kasvoihin Max Demiania, mutta sitten hän pyörtyy ja herättyään huomaa sen olevankin ihan vieras mies. Tuntui jotenkin siltä että Demian oli kuollut sodassa ja puhunut hänelle rajan takaa. Ja sitten on tietenkin Kurikin kuolema Safiiriruusussa (Elenium). Ja jos joku on koskaan lukenut Eeva Anderssonin Tiikerien tyttären, siinä on tosi surullisia kohtauksia, joissa päähenkilöistä, eli tiikereistä moni kuolee. Ja sitten Ramendos (eli Jalava... hän on ihminen) häipyy paikalta ja jättää Jaran (päähenkilön, ihmisen) yksin... Ramendos oli pimeyden kätyri, mutta palasi takaisin normaaliksi ja Jara taisi ihastua häneen ja Ramendos Jaraan... Mutta kuitenkin hän lähtee. Ja kirjan lopussa tulee upea kohtaus, jossa pilvien sekaan ilmestyy tiikerien, Jaran rakkaimpien, kuvia, kuten Urzak, Oriak ja pari muuta. Ja yksi elokuva, Dungeons & Dragons oli tosi surullinen lopussa. Jos joku sanoo, että näyttelijät olivat huonoja, niin minä väännän hänen suolensa kannon ympärille ja tönäisen kannon alas vuorenrinnettä ! Justin Whalin, joka näytteli Ridleytä, oli niin liikuttava hyvästellessään lopussa ystäväänsä Snailsia, jota esitti Marlon Wayans. Sitten hän käytti ekan kerran outoja 'voimiaan' ja sai Lohikäärmekiven loistamaan. Ridley ja hänen ystävänsä, kääpiö, ihminen ja haltia, painavat kätensä kiven päälle ja kivi, sekä he myös, hajoavat punaisiksi säteiksi, jotka lentävät metsän läpi kohti taivasta... Seuraako joku ikinä Transformersia, Armadaa tai Energonia tai molempia ? Minä luin kerran yhden fan-fiction-tarinan yhdeltä fan-fictionille tarkoitetulta sivulta, ja siellä oli yksi tarina, jossa Optimus kuolee, kun Nemesis Prime käyttää psyykkisiä voimiaan ja räjäyttää hänet kappaleiksi. Jetfire putoaa polvilleen, ottaa Matrixin käteensä ja painuu kaksinkerroin. Sitten samassa tarinassa, hieman myöhemmin, Predaconiksi kutsuttu (tosiaankin) hirvitys (shivers....brr..) tappaa Blurrin vetämällä tämän kipinän, eli niin sanotun sydämen ulos rinnasta. Ja sitten se lentää hän mukanaan pois, aikoen syödä Blurrin ruumiin... Ewww... Ja Warhawk/Tim-parka... Requiem Blaster posauttaa reiän hänen rintaansa, tappaen hänet. Ja viimeisinä sanoinaan pettämilleen Autoboteille hän sanoo (koko höskä englanniksi... ei tarvitse tajuta kaikkea):
Optimus was kneeled down by Warhawk's left, and the other Autobots formed a sloppy circle around the fallen mech. His optics were off completely, and mech fluid seeped from the corner of his slightly separated lips. He was still as stone, unmoving even as a breeze blew by.
Optimus' optics softened at the sight. He gently rested his hand on Warhawk's helmet, and the other Autobots watched on.
"There's gotta be something we can do…" Sideswipe said silently.
"He's too far gone…" Red Alert replied. "Even fore stasis lock…"
Warhawk weakly groaned, and slowly turned on his optics, while looking up at the figures around him. There they were… The ones he betrayed. The Autobots.
"Well fought, Warhawk." Optimus solemnly said. "You stopped Jhiaxus… You saved the survivors of the city."
Warhawk smiled weakly. "I'm only sorry… I didn't stop him sooner…" He whispered.
"You did what you could… And all of us are grateful for it." Optimus replied.
The fallen Decepticon gave a slightly crooked grin. "Glad it wasn't… for nothing, then." All of the Transformers there were completely unaware of the small crowd of humans forming around them, watching the scene unfold.
"Hey…" Warhawk murmured. Optimus looked down at him with a questioning gaze. "… I'm sorry."
"Huh?" Optimus asked. "What for?"
"I'm sorry… I betrayed you." He winced as he shifted slightly; every little movement hurt like the pit!
"It's alright, Warh-" Optimus was interrupted.
"No… It's not." The Decepticon said. "… I won't make any excuses… All I want…" He panted slightly as his energy continued to drain. "Is your forgiveness… "
Optimus slowly nodded. He once again rested his palm on Warhawk's helmet. "Rest easy, Warhawk…"
"Please…" Warhawk asked. "…Call me by my name… My real name…"
Optimus nodded again. "Of course… Tim."
Warhawk smiled as his original identity returned to him once again. He was who he should've been this whole time… Tim…
"You will always be remembered, Tim." Optimus said softly, finally accepting his friend's fate.
Tim flashed one, final grin. "I don't know… If that's good… Or bad…" He joked.
His optics dimmed slightly, and his grin lessened. Both slowly faded simultaneously, never to be seen again. His head fell limply to the side, and the wind blew by, picking up light objects, and carrying them away.
Rehellisesti sanottuna en kyynelehdi juuri koskaan, mutta Robin Hobbin "Fool's Errand":in loppupuolella pistin poruksi, tiedätte kyllä tasan mistä syystä, joten en spoilaa. Äh, kaikki Hobbin kirjat itkettävät välillä.
Meinaa pistää poruttamaan myös kun hyvän kirjasarjan loppu häämöttää, sillä tietää, että ei koskaan tule olemaan lisää sitä mainiota epeliä.
Meinaa pistää poruttamaan myös kun hyvän kirjasarjan loppu häämöttää, sillä tietää, että ei koskaan tule olemaan lisää sitä mainiota epeliä.
Varmaan sitten tuo Nuoren tytön päiväkirja. On siitä kyllä aikaa kun olen sen lukenut, mutta voisin oikeastaan lukea sen uudestaan.
Ja tottakai TSH:takin lukiessa kuuluu itkeä säännöllisin väliajoin... Ja viidennen Harry Potterin lopussa itkin kyllä myös. Kaikki varmaan tietävät miksi.
Ja tottakai TSH:takin lukiessa kuuluu itkeä säännöllisin väliajoin... Ja viidennen Harry Potterin lopussa itkin kyllä myös. Kaikki varmaan tietävät miksi.
itkuun en kyllä ole vielä parahtanut mitään kirjaa lukiessani (ja vaikka olisinkin en sitä paljastaisi julkisesti :wink: ) mutta surullisia kirjoja tai no niiden loppuja on TSH (tietenkin), aijemmin mainittu Viivi Hyvösen Mahlaa suonissaa,Pimeä valo (suokaa anteeksi en muista kirjailijaa nimeltä 
) ,Mustan suden aika ja muutama muu...
) ,Mustan suden aika ja muutama muu...Aredhel sanoi:Mette Newth. Muuten en muistaisi, mutta kun kaveri teki kirjasta esitelmän. Surullinen, kieltämättä. Tora raukka.celerna sanoi:Pimeä valo (suokaa anteeksi en muista kirjailijaa nimeltä
kiitos tiedosta
!... vaikka kirja surullinen olikin taitaa se päätyä taas kesäloma lukemistooni...Gabriel Garcia Marquezin (lisätkää heittomerkit itse) Sadan vuoden yksinäisyys oli surullinen. Tai oikeammin tragi-koominen. Melkein koko sen ajan kun ei ollut itku kurkussa, nauratti. Loistavaa tekstiä. Osaisinpa itsekin kirjoittaa niin rikkaasti ja elävästi.
Liikutuin oikeasti, kun luin loppuun Adamsin Linnunrata-trilogian. Ehkä se oli sitä, että ne henkilöt olivat jotenkin niin irrallaan. Tai sitten se johtui vain siitä, että se kirja loppui.
Don Rosan sarjakuvat ovat paikoittain oikeasti surullisia. Ei ainoastaan Roope Ankan elämä ja teot, vaan myös muu tuotanto. Esimerkiksi tämä yksi uusimmista, jossa Roope ja pojat etsivät aarretta McAnkkojen sukulinnasta (?). Nyyh.. :roll:
Liikutuin oikeasti, kun luin loppuun Adamsin Linnunrata-trilogian. Ehkä se oli sitä, että ne henkilöt olivat jotenkin niin irrallaan. Tai sitten se johtui vain siitä, että se kirja loppui.
Don Rosan sarjakuvat ovat paikoittain oikeasti surullisia. Ei ainoastaan Roope Ankan elämä ja teot, vaan myös muu tuotanto. Esimerkiksi tämä yksi uusimmista, jossa Roope ja pojat etsivät aarretta McAnkkojen sukulinnasta (?). Nyyh.. :roll:
Nin-in-Eilph
Hobitti
Danyan sanoi:
Niin... kirjoissa on aivan ihana tunnelma, mutta minua alkaa aina itkettämään Vampyyri Lestatissa, kun Nick lähettää Lestatille viulunsa ja kun Gabrielle lähtee maailmalle. Ja tietysti se kun Lestat rakastaa Nickiä niin paljon eikä haluaisi muutta tätä vampyyriksi
