Surullisin kirja?

Monissa Dragonlance kirjoissa on tullut tippa linssin. Esimerkiksi kun jossain kirjassa jota en nyt muista niin oli vaikea olla itkemättä. Tiesi että hänellä oli perhe odottamassa ja sitten tuli se perskeleen äijä iskemään sitä selkään. Samoin kuin sammuneen tähden lohikäärmeesä kun Gilthas joutuu hyvästelemään äitinsä. Onhan niissä muitakin liikuttavia kohtia mutten enää muista niitä.

Tietenkin myös TSH tuli tippa linssiin parissa kohtaa. Ensimmäistä kertaa kun kirjaa luki ja Gandalf tippui Moriassa rotkoon, niin siinä suretti aika kovasti kun ei vielä tiennyt että hän palaisi vielä seuraavassa kirjassa. Myös tietenkin loppu ja boromirin kuolema olivat surullisia. Niin ja tietenkin Pottereissa ja etenkin Feeniksin Kiltassa on liikuttavia kohtia.

Luulisin, että biografiat itkettävät eniten. Oikea elämä on surullisempaa kuin sadut.

Ensimmäisenä tulee mieleen Slavenka Drakulicin Aivan kuin minua ei olisi.
Ja Deborah Spungenin Nancy. Se on niitä harvoja kirjoja, jotka jaksaa lukea uudelleen. Mutta en sentään kuutta kertaa ole vielä lukenut, kuten Danyan.

Ja holokaustista kertovat kirjat, niille itken joka kerta. Elän ne uudelleen ja olen surullinen niin kauan kuin ne kestävät.

Ensimmäisenä tuli mieleen Exodus. Sen kanssa totta vie itketti Samaten tietysti Silmarillion, viides Potteri, Tuulen viemää... Ja useita muita.. Oliskohan sittenkin ollu helpompaa miettiä, mitä kirjaa lukiessa ei tullu tippa linssiin...

En ole itkenyt missään mussa kirjassa kun Muumilakos marraskuu (tai joku vastaava) hyvä kirja kannattaa lukea

Muistaakseni kirjat joita lukiessani olen itkenyt olivat tuo viides Potteri (loppu kenties?), Vampyyri Lestat., mua itketti Nickin ja Lestatin kohtalo, ja Sue Harrisonin Sisar kuu. Itken joskus fanficcejäkin lukiessa. Itkenkin melkein kaikelle. Oon kai yli herkkä. En puhu leffoista, sarjoista ja muista jotka saa mut itkemään.

Frosty sanoi:

Don Rosan sarjakuvat ovat paikoittain oikeasti surullisia. Ei ainoastaan Roope Ankan elämä ja teot, vaan myös muu tuotanto. Esimerkiksi tämä yksi uusimmista, jossa Roope ja pojat etsivät aarretta McAnkkojen sukulinnasta (?). Nyyh.. :roll:

Click to expand...

Huh, en siis ole ainoa. Alan vollottaa joka kerta Roope Ankan elämän ja teot-kirjan lopussa. Ja samoin juuri tässä Kirje kotoa-sarjassa. Jotenkin kihoaa vain tippa linssiin. Roope-parka. Rikas ja yksinäinen, joka todellisuudessa on ollut hyvinkin kiintynyt perheeseensä...

Niin, luettakoon Don Rosan kirjat sitten kirjoiksi. Sitä samaa mitä Loslothwen jo tuossa sanoikin. Kirje kotoa oli melkoinen yllätys, sehän oli surullinen. Roope Ankan elämä ja teot oli alussa melkoisen haikea, ja loppua kohden se oli melkeinpä järkyttävä. Surullinen ja samalla hauska. Siksi varmaankin rakastan sitä kirjaa.

Nasse sanoi:

Surullinen ja samalla hauska. Siksi varmaankin rakastan sitä kirjaa.

Click to expand...

Tuo on ikävä kyllä melko harvinainen yhdistelmä, ainakin kokemuksieni mukaan. Se tekee aina myönteisen vaikutuksen. Se vain pitää osata muotoilla sillä tietyllä tapaa. Kun vain osaisikin.

Mutta, en muista, mainitsinko sen yhdessä viestissäni tähän topikkiin, mutta Anne Frankin päiväkirja on kyllä surullista ja ahdistavaa luettavaa. Luin sen taas äskettäin. Jollain sivuillahan Anne kertoo siitä, miten upeaa olisi taas mennä ulos ilman että tarvitsee pelätä kiinnijäämistä, ja miten hän toivoi sitä ja miten elämänhaluinen hän oli. Se on ahdistavaa, kamalan ahdistavaa.
(Myönnän, että tuo viimeinen oli tässä sitävarten, ettei kukaan konnavahti hyökkää kurkkuuni kurjan asiattomasta viestistä)

Stephen King on onnistunut hyvinkin usein tekemään kirjoistaan todella hauskoja (mustaa huumoria tosin, ja hyvä niin. Niin monesti olen nauranut räkänä), ja samalla siinä on se skitsahtanut tunnelma. Eli surullista ja hauskaa. Parasta Kingissä on se, että hän pystyy tekemään ja kertomaan vakavan asian ilkeilevän hassuun tapaan. Sellaiseen ei voi muuta kuin ihastua.

Hitsit. Olen jo pitkään mietiskellyt mikä mahtaa olla sen erään hyvän kirjan nimi, minkä luin joskus ala-asteella (kaverin suosittelemana). Tiesin toki että kirja olisi surullinen, mutta en minä ihan niin surullista odottanut. Ihan itkeä en tainnut kirjan takia, mutta olisi sekin voinut olla mahdollista (jos nyt lukisin sen uudestaan, varmasti itkisin).
Jokatapauksessa, siinä kirjassa eräs poika kuoli, ja hänellä oli raskaana oleva tyttöystävä. Poika ei tiennyt raskaudesta (muistaakseni..). Oikeastaan koko kirja oli vain sellaista pojan läheisten taistelua jatkaa elämää. Hyvä se silti oli.

Nasse: Mahtoikohan se olla Marja-Leena Tiaisen Rakas Mikael? Siinä ainakin muistaakseni tapahtui jotain tuollaista.

Kiitos, Zegia! Juuri tuo se oli. Miten kauan olenkaan sitä miettinyt ja koittanut netistä etsiä, mutta ei ole tärpännyt.. Pitää etsiä se kirjastosta ja katsoa itkettääkö se minua nyt

Lukekaa S.E Hintonin Me kolme ja jengi kahden tai kolmen valvotun yön jälkeen. Keskellä yötä yksin peiton alla tai kynttilän valossa. Itkin siinä loppu osassa ihan oikeesti!! Oon kai vähän herkkä väsyneenä...

Saman kirjailijan Olimme kuin veljet on myös suhteellisen koskettavaa luettavaa. Minuun tepsi jopa ilman valvomisia eli kyynellyin kyllä oikein urakalla useammassakin kohdassa kirjaa.
Kirja sijoittuu muuten samaan kaupunkiin ja aikaan kuin edellä mainittu Me kolme ja kengi. Molemmissa vilahtelee samoja henkilöitä ja käyvätpä päähenkilötkin kääntymässä toisessa kirjassa. Mielenkiintoista, sillä kyseisten hahmojen elämästä tahtoisi tietää lisääkin ja pienikin viite tulevasta kiinnostaa.

HP5 ja HP6 loput on kummatkin surullisia... Muita en muista jos jaksaa lisetä joskus

Surullisia kirjoja on lukemattomia, mutta nyt kaksi itkettänyttä kirjaa, mitkä tulee mieleen ovat Tuulen viemää ja Feeniksin kilta.

Muistan varmaan ikimuistoisesti, kun luin myöhään illalla Potter 5 loppuun (siis todella myöhään illalla) ja kaikki muut olivat jo nukkumassa ja minua rupesi itkettämään. En halunnut herättää muita vollotukseeni, joten tungin nyrkin suuhun ja vetistelin sitten äänettömänä lopun kirjaa. Tuli aika kivat hampaanjäljet käteen. Tuulen viemää minut vasta saikin itkemään. Se loppu!
Yksi kanssa mikä sai minut varsin pitkäksi aikaa haikeaksi on Dostojevskin Idiootti.

Itkemiseni perustuu varsin usein mielialaan, mikä tarkoittaa sitä, että jos olen tarpeeksi väsynyt itken kohdalle kuin kohdalle. Mutta se, että itkee jollekin kirjalle on ennen kaikkea kohteliaisuus kirjan kirjoittajalle, nimittäin kirja on hyvin kirjoitettu, jos se saa tunteet pintaan.

En ole tainnut koskaan parkua oikein kunnolla kirjaa lukiessani, mutta tippa on tullut linssiin ainakin seuraavissa.

TSH:n harmaat satamat on jotenkin niin haikean kaunis, että näkökenttä hämärtyy
väkisinkin. Näkijän taru ja erityisesti Narrin matkan loppu ovat todella liikuttavia.
Veljeni Leijonanmieli on koskettava. Roope Ankan elämä ja teot on sekä surullista että hauskaa luettavaa. Myös Neil Gaimanin Sandman-sarjakuva on
aiheuttanut monta kertaa palan nousemisen kurkkuun, erityisesti Brief lives.

Alx sanoi:

Saman kirjailijan Olimme kuin veljet on myös suhteellisen koskettavaa luettavaa. Minuun tepsi jopa ilman valvomisia eli kyynellyin kyllä oikein urakalla useammassakin kohdassa kirjaa.
Kirja sijoittuu muuten samaan kaupunkiin ja aikaan kuin edellä mainittu Me kolme ja kengi. Molemmissa vilahtelee samoja henkilöitä ja käyvätpä päähenkilötkin kääntymässä toisessa kirjassa. Mielenkiintoista, sillä kyseisten hahmojen elämästä tahtoisi tietää lisääkin ja pienikin viite tulevasta kiinnostaa.

Click to expand...

Ja minä jostain syystä kuvittelin että ovat sama kirja. En ole kumpaakaan lukenut, tosin tänään olisi hyvää aikaa käydä kirjastossa ja lainata. Elokuvan katsoimme äidinkielen tunnilla; se melkein sai jonkinmoisen märinäkohtauksen aikaan, en usko että kirjakaan on huonompi. Stay gold.

HBP:n loppu itketti.

Hm...

Alex Rider & Scorpia oli kauhean surullinen kun oli ensin luenut 5 aiempaa Alex Rideria ja Scorpiassa Alex kuolee...

Myös useat Redwallin tarut ovat surullisia.

Jaa-a.. Saatan vetistellä aivan käsittämättömillekin asioille kirjossa! Mutta yleensä itken kuitenkin jonkun kuoleman, yksin jäämisen tai vastaavan takia.

Stephen Kingin (tai Richard Bachmanin) kirja Pitkä Marssi ei itkettänyt, mutta siitä jäi niin kauheeen ahdistunut olo! Kun sen päähenkilön (Garrat, jos oikein muistan :wink: ) kaverit kuittas ja sen henkinen kestävyys alko pettää... Se oli aika masentavaa, mutta tykkäsin silti.

Onko kukaan lukenut kirjaa nimeltä Kukkia Algernonille? Se sai kanssa vollottamaan, vaikka taisinkin olla silloin tavallista herkemmässä mielentilassa. Jälkeen jäänyttä Charlieta kävi vaan niin sääliksi, niin sääliksi... sitten kun hän lopussa sai tietää palautuvansa taas lähtö tasolle... No, kirjan lukeneet varmaan tietää mitä tarkoitan.

Ja Kauan Kauan sitten luin lasten kirjan, joka saattoi olla Ritari Benjamin kyyhkynen tai jotain tuohon suuntaan. En nyt muista tarkalleen muista mitä siinä tapahtui, mutta haikea ja surullinen olo siitä silloin jäi. Olin kyllä melko pieni joten en tiedä surettaisiko se kirja enää yhtä paljon. Pitäisi varmaan käydä taas lainaamassa se

Ai niin, ja tietysti kaikkien mainitsemat TSH ja HP 5 ja 6 piti loppupuolella tihrustaa läpi sumeiden silmien :wink:

Itken useissa kirjoissa,monissa aivan käsittämättömissäkin kohdissa.. :wink: Jos joku päähenkilöistä kuolee tai joutuu eroamaan toisesta niin aivan varmasti itken.. Tietysti riippuu myös kertomatavasta!
Kovin surullisia kirjoja ei nyt tule mieleen,olen viime aikoina lueskellut aika tasapaksuja kirjoja..Jokin aika sitten lukemani kirja Mahlaa Suonissaan,joka on Viivi Hyvösen kirjoittama,on minusta surumielinen..Loppu ainakin on aivan ihana!
Olen alkanut pitää surullista lopuista vaikka ennen inhosin niitä..Jotenkin kirja jää aivan erityisellä tavalla mieleen kun siinä on suuria tunteita Ottakaa kantaa!