Surullisin kirja?

Minä kestän itkemättä kaiken muun paitsi sen, että ihmiset joutuvat pettymään toisiinsa. Sekosin täysin kun luin S.E.Hintonin kirjan "Olimme kuin veljet". Minun oli pakko soittaa ystävälleni keskellä yötä elämäni epämääräisin puhelu, halusin vain varmistaa että hän ei vihannut minua. Itkin koko ajan ja toistelin jotain täysin epäoleellista. Ja soittamalla varmistin sen, että en itse hyppäisi ulos ikkunasta kun vihasin minäkertojaa niin paljon. Myos Steinbeckin "Hiiriä ja ihmisiä" on minulle ihan liikaa. Kummankin mainitun kirjan jälkeen luin monta kuukautta pelkästään sarjakuvia ja dekkareita.
 
En ole kovin monille kirjoille eläissäni itkenyt. Mieleenpainuvimmat tapaukset liittyvät kuitenkin C.S. Lewisin Dr. Ransom -trilogian Perelandra -kirjaan, Silmarillioniin sekä Raamattuun :cry: . Perelandran luettuani muistan, kuinka ilta-aurinko paistoi huoneeseen...ja minä itkin. Minua musersi valtava surun, kaipuun ja rakkauden mytty.
Silmassa lähelle tuleva hienoinen toivon väre ja lupaus uudesta maailmasta saavat kyyneleet silmiin.
Raamattua lukiessa itken monesti, etenkin tietyissä kohdissa.

Haa! Muistinpa vielä, että tuli kyyneleitä vuodatettua Ted Dekkerin Väri -trilogian parissa.
 
Surullisin kirja? Mahdoton sanoa, surullisia kirjoja on niin paljon. Ja kirjoja, joissa muuten positiivisen sisällön seassa on itkettävän surullisia kohtia, on vielä enemmän.

Nykyään takuuvarma itkettäjä minun kohdallani on kirja, jossa jollekin lapselle käy tavalla tai toisella huonosti. Viimeksi nelisen päivää sitten jouduin todella pinnistämään, etten olisi alkanut itkeä lukiessani pikku-ukolle iltasaduksi Astrid Lindgrenin kuvakirjaa Kultasiskoni.

Mitä Ruusun nimen tulee, olen samaa mieltä douvin kanssa. Luen kirjaa parhaillani ties kuinka monetta kertaa, ja alusta asti on ahdistanut tietoisuus siitä, mitä on tulossa. Kyyneleihin asti se ei tosin minua saa.
 
TSH:n loppu Harmaissa Satamissa. Itkin ja ajattelin "nyt se on loppu, ei se voi olla!". Harvoin kuitenkin tulee luettua kirjaa joka saisi minut itkemään, yleensä vain ahdistumaan jos joku surullinen kohta on.
 
Surullisita kirjoista tuli mieleen, että kukaan muu ei varmaan ole itkenyt pupu-tupunaa lukiessa. Minä olin kuulemma pienenä pelännyt rokotteita niin paljon, että kun pupu-tupuna meni lääkäriin olin itkenyt, että kohta siihen sattuu. Se on varmaan lyhyen elämäni surullisin kirja! :D

On noita surullisia kyllä ollut muitakin, että ehkä se ei sittenkään ole se kaikkein surullisin..
 
Kovasti kaikista kirjoista pidän, ja itkenyt olen monissa, mutta ehdottomasti surullisin on Veljeni, Leijonamieli. Teematkin ovat siinä niin koskettavia, sisarusrakkaus ja kuolema, eikä vääräsääriseen pieneen Korppuun voi olla samaistumatta. Aikoinaan Muumi-lehdessä oli pieni parin sivun katkelma kirjasta, ja jo se teki lähtemättömän vaikutuksen pieneen lapseen. Voi vain ihmetellä, kuinka Astrid Lindgren on osannut luoda niin elävät hahmot, ja kuinka niin vaatimattomista aineksista on luotu lastenkirja, joka osaa itkettää aikuisiakin.

"Minä näen valon!"
 
Kyynelehdin viimeksi lukiessani Orson Scott Cardin Ender´s Shadow -romaanin sentimentaalista loppua toissailtana. Hellien jäähyväisten sijaan oli kyse odottamattomasta jälleennäkemisestä.
 
Isken tähän sellaisen kirjan kuin Täällä Pohjantähden alla. Siinä kouristaa erityisesti se, etteivät surun tuntijat ole mitään fantasiaolentoja kaukaisessa fantasiamaailmassa, vaan ihan meidän isovanhempiamme. Viimeistään menen rikki kun
Akseli saa kuulla Vilhon kuolemasta ja puikahtaa talliin salaa itkemään.
Ei siinä kyyneleet lohduta, täytyy saada kirota.

Lisäksi Pohjantähden loppukohtaus on vain kauniin haikea. Painii ehdottomasti samassa sarjassa kuin Kuninkaan paluu, ja ettei vain päihitäkin.

Ksu edit: Siltä varalta että joku ei ole vielä tätä klassikkoa lukenut, pistin yhden kohdan piiloon.
 
Mie itken harvoin kirjoille ,mut Taru sormusten herran lopulle mie oon itkeny ,ku Frodo lähti sinne laivaan.
y__y
 
Ehdottomasti surullisin kirja, mitä oon lukenu on Húrinin lasten tarina.
Itkin varsinki siin lopussa & muissakin kohtaa.
Se loppuuki niin surullisesti. Ei kirja silti missään nimessä ollut huono. Yksi parhaista.
 
Täällähän on jo mainittu omasta mielestänikin surullisia kirjoja, kuten Veljeni Leijonamieli ja Bim Mustakorva. Muita mitä tulee mieleen lapsuudesta on Richard Adamsin Ruttokoirat (pitäisikin etsiä se pitkästä aikaa kirjastosta), ja on Ruohometsän kansassakin surullisia kohtia. Muistan myös joskus ala-asteikäisenä pillittäneeni Iiris rukan kurjaa kohtaloa kirjaa lukiessani. Harvemmin sitä kuitenkin tulee vallan itkettyä lukemiansa, en edes muista milloin viimeksi. Mutta surumielisyyttä ja myötätuntoa epäoikeudenmukaisuuksien takia kyllä lukiessani tunnen.
 
Johanna Nilssonin Älä usko, älä toivo, älä rakasta. Surullinen ja ahdistava kirja koulukiusatusta tytöstä. :(
 
Äitini sanoi minulle myös itkeneensä Iiris rukkaa lukiessaan, mutta minua se ei itkettänyt silloin monia vuosia sitten. Mutta surullinen kirja on vaikea nimetä. Olenhan minä itkenyt moniakin kirjoja lukiessa (korkeintaan viisi tulee mieleen [22]) mutta tosiaan, jos Lehtis ei äsken olisi maininnut Bim Mustakorvaa, en olisi mitään keksinyt. SE oli surullinen. Muistan vielä sellaisenkin jutun, että kysyin monta vuotta sitten sitä lukiessani Haelvaelta, että
"eihän Bim kuole?"
Ja hän, joka oli sitä selaillut vastasi
"Ei kuole."
Mitä valehtelua! Ei olisi ikinä pitänyt uskoa. *silmäilee kirjahyllyään* Joo, tosiaan. Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Voi, kuinka surullista olikaan lopussa, kun
Nils lopulta jätti hanhet ja palasi ihmisenä kotiinsa.
Suosittelen kuitenkin... Tavallaan surullisia kirjoja on kiva lukea. Luen niitä mieluummin, kuin ratkiriemukkaita äärihumoristisia, mutta sitäkin mieluummin jännittävää ja roiskuvia-suolenpätkiä-ja-verta-ja-tuskan-huutoa. En oikein osaa selittää miksi... Ehkä sitä mieluummin kohtaa ne surulliset sydäntäsärkevät asiat kirjassa kuin tosielämässä.

Muoks: Joo, Potterien 5. ja 7. Etenkin seiskassa kun
Harry kävi vanhempiensa haudalla, tapasi vanhempansa ja Siriuksen ja Lupinin metsässä ja kun lopulta koko hela sarja oli loppunut. Itse asiassa, loppu ei itkettänyt, olo oli vain ihan tyhjä.
 
Last edited:
Mä en hirveästi itke lukiessani, mutta nyt kyynelkanavat avautuivat ihan kunnolla lukiessani Anna-Leena Härkösen kirjaa Loppuunkäsitelty.
Kirja käsittelee Härkösen siskon itsemurhaa ja siitä syntyneitä tunnetiloja.
Ehkä kirja liikuttaa minua, koska sillä on kiinnekohta omaan elämääni.
 
Koska musiikkipuolella on tällainen topikki (josta salapessimistinä tunnen katkeransuloista nautintoa), niin laitetaan samanlainen pystyyn myös kirjapuolelle!

Itselleni yksi yli muiden tässä kategoriassa on Dee Brownin "Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen"
Minulla oli pitkä intiaanikausi tämän jälkeen, muistan kun teimme ystäväni kanssa mokkasiineja jne. En ole edelleenkään päässyt yli tästä kirjasta! Kaikesta huolimatta suosittelen lämpimästi kirjan lukemista. Nenäliinapaketin kanssa...

Toinen on ala-asteella kirjastoautosta lainaamani (muistan jopa missä kohtaa kirjastoauton hyllyjä tämä kirja oli!!!) kirja, jonka nimi oli "Eläintarinoita" tms. Kerran ihan esimerkkinä pari tarinaa... toisessa susiparin toinen puoliso jäi rautoihin ja jyrsi irti käpälänsä päästääkseen irti. Kuoli luonnollisestikin ja toinen puoliso suri itsensä kuoliaaksi. Toisessa perheen rakastettu paimenkoira paljastui lampaantappajaksi, karkasi yöllä erittäin ovelasti ikkunan kautta tappamaan lampaita. Koira tietenkin jouduttiin lopettamaan. Tarinoita oli muitakin, mutta saitte varmaan kiinni kirjan juonesta...

Entä muilla? Maltan tuskin odottaa nenäliinojen kanssa!
 
Näin yhtäkkiä kun yritän muistella niin en ole ihan varma mikä kijoista oli kyseessä, mutta Potter kirjoista se jossa on
Dumbledoren kuolema
itkin ainakin pari iltaa ja meni pitkään että sain luettua kirjan uudestaan.

Muistan joskus herkällä päällä itkeneeni myös Lokki Joonatanin äärellä. Miten yksinäinen ja väärinymmärretty lintu se olikaan.

Enni Mustosen Paimantytössä taisin vuodattaa pari hiljaista kyyneltä Topeliukselle, Lapsenpiiassa vähän useammankin Sibeliuksen Kirstille ja Emännöitsijässä nyt en ihan fyysisesti itkenyt, mutta henkisesti kuitenkin hiukan kun Albert Edelfelt kuoli.

Edit. ensimmäisen kirjan kuvaus vähän valaisevammaksi sekä ison kasan kirjoitusvirheitä korjattu.
 
Last edited:
Olen kova itkemään.. monet kirjat vaatii nenäliinoja. Mutta koska ymmärrän topikin idean, niin en heitä tähän nyt mitään "Warcraft: Durotan" settiä – vaan lapsuudesta tulee mieleeni eräs mainitsemisen arvoinen kirja, mikä saa yhä palan nousemaan kurkkuun;
Pomppo ei tottele ketään (Linde Gunnel). :cry:
 
Äkkiseltään tulee mieleen kaksi pohjattoman surullista kirjaa, J. Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä ja E. Hemingwayn Vanhus ja meri. Ja itse asiassa muistan saman tien kaksi jokseenkin yhtä lohdutonta tarinaa, Ernest H:n Kenelle kellot soivat ja John S:n Vihan hedelmät. Ne ovat vielä niin hyvin kirjoitettuja (ja suomennettujakin, sivumennen sanoen) että mikään ei häiritse armotonta luisua kohti Gehennaa.

Kauheinta on oikeastaan se, etteivät nämä kirjat salli vapauttavaa itkua vaan painavat jäisen veitsensä lukijan sieluun niin hitaasti, että tunteet leijuvat lumihiutaleiden lailla samaan kylmään kuiluun kuin kirjojen henkilöt, ja kun ne koskettavat pohjaa, kaikki on lopussa.
 
You must log in or register to reply here.
Ylös