Suuria (ja ei niin suuria) surunaiheita

Myötätuntoni, Fica. Röllikoulussa kurssitoverilla todettiin amyotrofinen lateraaliskleroosi ja hän jätti koulun kesken. Vähän myöhemmin tauti oli edennyt niin pitkälle, että jos hän kirjoitti jotain kynällä, käsi kramppasi pian niin että kynä piti ottaa toisella kädellä pois. Kyseessä oli vähän päälle parikymppinen pienen pojan isä, jonka puolisolla oli toinen lapsi tulossa. ALS on kauhea tauti.
 
Ficalle myötätuntoa täälläkin. Se on väärin että yhdelle ihmiselle kerääntyy noin paljon kestettävää lyhyen ajan sisään, yritä jaksaa.
 
Lothe, minulle kävi oman kaveriporukkani kanssa kovin samalla tavalla ystävieni ja minun täysi-ikäistyttyä ja minun ollessa kiinnostunut kovin erilaisista asioista kuin muut. Jälkikäteen ajattelen asiaa aina pienellä haikeudella, mutten onneksi välejä rikkonut kokonaan.
En tiedä mistä oma välirikkosi johtuu, mutta jaksamista sinne.
 
Vohis, eipäs yleistetä koko Pohjanmaata.

Lothe, koeta jaksaa. Oletko miettinyt, josko kunnalta vielä saisi jonkin paikan? Tai kokeillut netin työnhakusivuja? Koeta jaksaa.

Tuo kaverijuttu on valitettavan yleinen, lukion myötä minä olen menettänyt yhteyden harvoihin ystäviini. Kun muut ovat lyhyellä matikalla ja siten eri luokalla, ei oikein näe oppitunneillakaan. Ja viime perjantaina sain kuulla olevani koko lukion ykkösluokan ainoa tyttö, jota ei kutsuttu kauhuleffailtaan. Se teki kipeää.
 
Lohdullista kuulla, etten ole ainoa, jonka välit kavereihin ovat käyneet etäisiksi jonkin kouluasteen päätyttyä. Itse sureskelen silloin tällöin lukioaikaisen kaveriporukan etääntymistä. Tapailemme kyllä harvakseltaan ja olemme silloin tällöin yhteydessä, mutta kun ei minulla ainakaan ole enää kauheasti yhteistä muiden kanssa. Kaksi niistä kolmesta on muuttunut jotenkin niin sovinnaisiksi, ettei juttelunaiheita tahdo löytyä, ja kolmannen kanssa ollaan muuten vain etäisiä.

Surullisinta on, ettei vastaavaa kaveriryhmää ole korvikkeeksi löytynyt. En vain osaa ystävystyä. Mutta tuleehan sitä ihminen toimeen silläkin, että pyörii silloin tällöin puolituttujen kanssa jonkin kivan harrasteen parissa.
 
Mutta kaikki pohjalaiset ovat osasyyllisiä, koska he katsovat läpi sormien tuollaista käytöstä.

Vähän sama asia kuin saksalaisten turha selittää WW2:n jälkeen, että "he eivät tienneet keskitysleireistä". Kyllä tiesivät, mutta eivät välittäneet. Pohjalaisia vaivaa samanlainen vähättelyn ja välinpitämättömyyden kulttuuri.

(Tulipas taas käytettyä natsikorttia, mutta kun se sopi asiaan niin hyvin. :knockout: )
 
Tietysti lapualaisissa on vikaa (en kyllä tuon perusteella saanut selville miten he sen erityisesti hyväksyvät) mutta miten se eroaa siitä mitä vaikka Kajaanissa tai Joensuussa on tapahtunut? Onko se hävettävää vasta kun se tapahtuu Pohjanmaalla (tai Turussa)? Ovatko kainuulaiset ja karjalalaiset syyntakeettomia? Eikö pitäisi hävetä koko Suomen puolesta?
 
Minutkin syrjitään kaveriporukasta ulos. Minua ei kutsuta bileisiin, ei tyttöjeniltoihin eikä minnekään muuallekaan. Onneksi minulla on kaksi koulukaveria jotka eivät halua minusta eroon. Paha juttu vain että he menevät eri lukioon ja minä jään näiden syrjiöiden kanssa vanhaan. Tulee mukavaa... Välit kaikkiin ystäviini ovat viilentyneet huonotuulisuuteni ja masentuneisuuteni takia. En osaa ystävystyä uusien ihmisten kanssa sillä uskon ettei minulla ole heille mitään annettavaa. Loppujen lopuksi jään kai ihan yksin. Eniten satuttaa se, että lapsuuden ystäväni, jonka olen tuntenut 12 vuotta, on vaihtanut minut luokallaan olevaan lissu-laumaan. Hän ei enää halua viettää aikaa kanssani. Olen aina ennen voinut luottaa häneen ja nyt tukipilarini sortuu. Taidan tippua tyhjyyteen. :ouch:
 
passenger, tuo kuulostaa surulliselta. Jaksamisia sinne päin. *taputtaa toista olalle* Kontu ei korvaa kaikkea, mutta toivottavasti edes jotakin.
 
Kontu auttaa. Ainakin voi sanoa jonnekin sen miltä tuntuu. Olen jopa saanut täältä ystävän. Mutta kestääkö hänkään minua? Se nähdään joskus.
 
Lothelen sanoi:
Kirkkoon on noin sata hakijaa ja kolme valitaan, minä joko pääsen tai sitten en.
Click to expand...

Offiahan tämä on, mutta haluaisin tietää, missä päin kirkko-oppaille on luvassa palkkaakin. Meillä kun opastukset hoidetaan ihan vapaaehtoisvoimin (eikä ainakaan se opas, joka meille työntekijöiden tutustumisretkellä kirkosta kertoi, ollut turhan asiantunteva; mm. viimeistä tuomiota esittävä seinämaalaus käsitteli hänen mukaansa Betlehemin lastenmurhaa ja apostoli Luukasta symboloiva härkä oli hänen mielestään kauris).
 
Suuri suruliputuksen aiheeni tänään on se, että en saa käsiini Ultimate X-Menin osaa 47 mitenkään käsiini.

Tarvitsisin ehkä hiukan perspektiiviä.
 
Paniikki.

En löydä koneelta Kontu-kansiota jossa on kaikkea mahdollista edellisten vuosien theMiitti-matskuista wikiin tarkoitettuihin näytelmälehtisten skannauksiin.

Aivan valtava paniikki.
 
Joukkueemme viimeinen turnaus päättyi tänään. Kyllä kultamitali kaulassa kelpaa tallustella. Joukkuekaverit saivat nähdä myös melko harvinaisen tapahtuman, nimittäin sen, että itkin julkisesti. Ei jösses kuinka nostalgia tuli pintaan siinä kun seisoimme viimeistä kertaa rivissä vastaanottamassa pokaaliamme. Haloo, kaikki ovat pelanneet siinä samassa joukkueessa 8-4 vuotta, ei sellaisesta hienosta yhteisöstä pääse niin helposti irti. Olen ihan puhki. Miten ihminen voikaan rakastaa niin paljon sellaista ihanaa hömppälaumaa! Hitsi, pakko mennä itkemään :)
 
Surettaa Húrinin lastenmielisten puolesta: he joutuvat odottamaan lukukokemustaan viikonlopun ylitse painon myöhästyttyä. Itse jaksan odottaa että kirja ilmestyy paikallisen kirjaston valikoimiin, mutta ymmärrän innokkaampien tunteet – heidän surunsa on suuri ja menetystänsä ei voi korvata.
 
Pikku-ukolla diagnosoitiin epilepsia tänään.

Se hyvä siinä on kuitenkin, että selvisi mikä häntä on vaivannut ja saatiin siiheen lääkkeet. Niillä toivottavasti pysyvät kohtaukset poissa.
 
You must log in or register to reply here.
Ylös