Usvajaisten kylä II: Miccohin paluu: pelitopikki

Aamupäivä on sujunut kotitorpalla hiljaksiin töitä puuhastellessa. Nyhdettyäni muutaman leinikin ryytimaasta katselen toivottomana harvoja ja heiveröisiä kaalinnaatteja lukemattomien rikkaruohojen seassa ja arvioin, että tässä vaiheessa päivää voisi olla aika pistäytyä kylillä. Eihän minulla todellakaan ole lantteja Lulun tuvassa kulutettavaksi, mutta ei sitä ikinä tiedä jos niistä hirviöistä olisi kuulunut jotain uutta tietoa.

Aurinko! Mene pois! Se sattuu!

Kaapuun verhoutunut olento päättää viettää ainakin päivän valoisimman ajan jossakin mukavan pimeässä paikassa, esimerkiksi siivouskomerossa. Ääk! Tämä olikin ulko-ovi! Olento perääntyy kiireesti takaisin saliin ja ryömii lähimmän pöydän alle. Siellä se hymisee itsekseen: Eagle's flown across the ocean, leaving just a memory... taatali lunkut...

Rievun posket punoittavat vielä tavallistakin hiukan enemmän - ja hänen korvansa myös, kiitos Lulun tarmokkaiden kurinpitotoimenpiteiden. Mackenzien ärjyntä on aasin selän katkaiseva risukimppu. Heti, kun emännän huomio hetkeksi kiinnittyy muualle, tyttö livahtaa takaovesta ulos. Varmistuttuaan, ettei kukaan näe häntä, tyttö lysähtää maahan istumaan ja alkaa itkeä hiljaa.

Tee oli siis ollut tiskivettä. No, ne edes alkavat samalla kirjaimella. Riepu halaa polviaan ja keinuttelee itseään hiljaa mumisten jotain, selittelyitä vai itselohdutusta, siitä ei saa selvää.

Igor kohottautuu lattialta kuuntelemaan Hansin hyväntahtoista, humalaista höpötystä. Hänellä on erittäin huono olo. <i>"Kiitos kiitos"</i>, tonttu mutisee. <i>"Talli kelepoo kyllä paremman puuttehessa. Eipä tässä hirviästi uo vaihtoehtoja."</i>

Tonttu tilaa puuroa, jotta jaksaisi lompsia Hansin tallille yöksi.

[offtopic]

Pikku Myy sanoi:

(ne kirotut kirjaskorpionit!!)

Click to expand...

Minun on vain hyvin törkeästi puututtava tähän, mutta kirjoja tuhoavat kirjatäit, jotka ovat kirjaskorpionien ruokaa, eli MacKenzien pitäisi olla iloinen kirjaskorpioneista, jotka pitävät kääröt täivapaina. [/offtopic]

Cirindë astelee verkkaisesti mökkiään kohti. Apteekkarin antama vatsalääke tepsi mainiosti ja pahoinvointi oli tiessään.
Huomenna olisi paljon tehtävää, koska tämän päivän työt olivat jääneet pahasti rästiin.
Päästyään ovesta sisälle hän painaa sen kiinni perässään ja visusti lukkoon.

Iltapäivä kului Suvannon kylässä.
Suljettuaan apteekkinsa Saladin päätti lähteä iltapäiväkävelylleen vähän etuajassa. Tai no, kävely oli vähän vääränlainen kuvaus kuvaamaan apteekkarin reissuja, sillä retkillään hän yleensä keräili erilaisia kasveja ja yrttejä (ja pyydysti käärmeitä jos niitä tuli vastaan. Hän ei kuitenkaan ikinä tappanut niitä vaan lypsi niistä myrkyn ja päästi sitten menemään.) ainesosiksi rohtoihinsa. Kylässä toki kävi kauppiaita silloin tällöin keiltä Saladin osti eksoottisimmat ainesosansa, mutta suurimmaksi osaksi hän käytti ainesosiensa hankintaan kylän lähimetsiä. Reisuillaan apteekkarin vakiovaruste oli hyvin leveä vyö johon oli ripustettu pieni pussukka, sirppi ja viisi erikokoista ja muotoista veistä. Kukaan kylän asukas ei ollut täysin varma kaikkien veitsien käyttötarkoituksesta,(tosin McKenziellä oli moniakin halventavia nimike-ehdotuksia niille ) mutta moni arveli ainakin isoimman olevan jonkinlainen puolustuskeino eläimiä ja maantierosvoja vastaan.

Tällä kertaa Saladin ei viitsinyt mennä metsiin asti vaan pysytteli enimmäkseen tiellä ja sen lähistöllä.
Hän huomasi jonkin aikaa käveltyään tienreunassa mielenkiintoisen kukan jonka päätti ohimennen poimia.
Juuri kun hän otti esiin sirppinsä tienmutkan takaa käveli vastaan mies kylästä (Nick nimeltään mikäli ketään kiinnostaa), joka tunnisti Saladinin vain ulkonäöltä. Tämä pysähtyi kiinnostuneena katsomaan apteekkarin puuhia ja yllättyi kun näki, että kumartuneen Saladinin vasemmasta kädestä puuttui miltei kokonaan nimetön.
Itse asiassa yllättävän vähän kyläläisistä edes tiesi heidän apteekkariltaan puuttui sormi, sillä tämä kätki sen yleensä taitavasti. Ne jotka tästä tiesivät olivat kehittäneet erilaisia teorioita syyksi, sillä apteekkarilta itseltään ei saanut kyselemällä paljoa irti. Yleisin huhu oli se, että Saladin oli jossain nuoruudessaan syyllistynyt johonkin vakavaan rikokseen ja häneltä oli rangaistukseksi leikattu sormi, sillä kyläläiset tiesivät, että jossain eteläisissä kylissä tällainen oli yleinen tapa. Nämä huhut olivat itse asiassa ainoa kunnon tahra apteekkarin maineessa.
Toisaalta, koska kaikilta kesti yleensä kauan huomata tämä leikattu sormi, ei voitu olla ikinä täysin varmoja oliko syy siihen tapahtunut ennen vai jälkeen Saladinin saapumista kylään.

Saladin tutki poimimaansa kukkaa senverran kauan, että toinen mies oli ehtinyt jatkaa matkaansa ennen kuin apeekkarikin jatkoi kävelyään.

"Hieno kukkanen", Melcairiel totesi lievästi huvittuneen kuuloisella äänensävyllä Saladinille pitäen kädessään juuri samannäköistä kasvia mitä mies oli aiemmin tarkastellut. Naisen vyöllä killui kaksi hopeista, suht' pitkää tikaria joista toinen oli hieman veressä.
"Näin sinä siis keräät kaikki aineksesi. Ryömit puskassa nyppimässä kukkasia."

Nainen katseli hymähtäen apteekkaria.
"Olen etsinyt sinua", hän jatkoi. "Tarvitsen litkujasi, toisin sanoen haluaisin ostaa muutamaa niistä."

Hämärän jo syvetessä kauttaaltaan karmiininpunaiseen pukeutunut hahmo astelee sisään Lulun tuvan ovesta samalla tavoin kuin parina edellisenäkin iltana. Isä Ereinionin tapa tutkia kaikkea mahdollista kylässä ja sen ulkopuolella on herättänyt hämmästelyä kylän väen keskuudessa semminkin kun mies saapui parahiksi paikalle heti Jarhon kuolemaa seuranneena aamuna. Sen verran arvovaltaisen ja pelottavan oloiselta mies kuitenkin vaikuttaa, että kukaan ei ole uskaltautunut epäilemään häntä ääneen, ei edes silloin kun munkki ei varmasti ole läsnä.

Tällä kertaa Ereinion ei kuitenkaan kävele suoraan huoneeseensa vaan siirtyy tiskin tuntumaan. Hän odottaa ääneti kunnes palvelustyttö huomaa hänet.
- Ja mitähän teille saisi olla? tyttö lirkuttaa katsellen ihaillen komeaa muukalaista.
- Vesi.
- Vesi?
- Vesi. Tupla.
Ällistynyt tyttö alkaa kaataa vettä lasiiin, kun munkki keskeyttää hänet.
- Voitteko olla varma että tuossa lasissa ei ole lainkaan alkoholia?
- No tottahan toki me tiskaamme ne käytön jälkeen, tyttö tuhahtaa. Komea mies alkaakin vaikuttaa perin omituiselta tyypiltä.
- Mutta onko siitä juotu joskus aiemmin alkoholia?
- Eiköhän, sitähän täällä enimmäkseen juodaan, vastaa yhä ärtyneempi tyttö.
- Ei se sitten käy, saattaisin saada sitä kautta elimistööni jonkin hiukkasen sitä paholaisen nestettä, munkki vastaa. Eikö teillä ole sellaista lasia, josta ei ole varmasti juotu mitään alkoholia? Eikä myöskään mitään piristäviä juomia?
- Vaikka olisikin, miten minä voisin näiden joukosta sellaisen löytää, tyttö tuhahtaa. Vieras alkaa käydä perin juurin hermoille.
- Hmm, kaatakaa vesi sitten tiskille. Juon sen siitä.
Tyttö tekee työtä käskettyä huomauttamatta hullulle munkille, että tiskille aikojen saatossa läikkyneen alkoholin määrä on varmasti moninkertainen siihen, mitä koko majatalon laseista voisi löytyä.

Ereinion kiittää kohteliaasti tyttöä, lukee pitkän ruokarukouksen jonka jälkeen latkii vetensä, lukee päätössiunauksen ja kulkee majasteetillisen näköisenä omaan huoneeseensa.

Mäen laella puunhakkaajan mökin ikkunasta loistaa hento valo. Ympäröivä metsä saa osansa siitä, mutta jos yrittää nähdä yhtään syvemmälle sen uumeniin, epäonnistuu surkeasti. Mökin sisällä Theodore istuu sänkynsä laidalla ja juo puisesta kupista kuumaa vettä, johon on sekoitettu omatekoisia kipulääkkeitä. Mökissä on sängyn lisäksi puinen, erittäin naarmuinen ja muutoinkin kärsinyt työpöytä, hyllykkö tärkeille esineille ja pieni ruokavarasto, joka sisältää joitain tarpeita nälän varalle. Pitkän työpäivän jälkeen Theodore näyttää nuohoajalta. Hänen ruskeat hiuksensa ovat harmaan lian peitossa, ja hänen vaatteensa ovat puusälän peitossa. Vasemmassa polvessaan hänellä on syvä naarmu, jonka hän sai vesurilla huitoessaan. Nyt hän häpeää huolimattomuuttaan, sillä ajatusmaailmassaan hän ajattelee, ettei mies, joka on ollut samalla alalla 16 vuotta, saa enää töpeksiä. Toivottavasti kukaan ei huomaisi hänen ontuvaa jalkaansa.

Pimeän syvetessä Thedore päättää lähteä vielä kerran Lulun tupaan, jossa meno yleensä vain yltyy yötä myöten. Hän viskaa kipon pöydälle ja astuu ulos talosta. Hieman nilkuttaen hän kävelee kohti majataloa kylmä olut mielessä. Ovelle saapuessaan hän törmää koppavan näköiseen Ereinioniin, joka ei näytä edes huomaavan häntä. Mutisten Theodore astuu sisään, ja näkee jälleen monet tutut kasvot pöytien ääressä. Innostuneen näköinen Riepu tulee ottamaan tilauksen.

-Mitäs Herra Vulpertille saisi olla?
-Hmm.. Kylmä olut kelpaa. Nyt kun on näin myöhä niin eipä väsymyksestäkään haittaa ole.
-Selvä. Huh, onneksi et ole samanlainen kuin tuo äskeinen herra. Hän oli melko ärsyttävä.

Tyttö lähtee hakemaan olutta, ja Theodore miettii kuinka hän jaksaakaan olla noin huoleton. Kunpa hänkin voisi. *haukotus*

Kylän viereisen metsän laidalla, korkeahkon mäennyppylän huipulla seisovan miehen tummat hiukset liehuvat lämpimän tuulenvireen toimesta. Ruskeat silmät kiiluvat tarkkailevan näköisesti illan pimeyteen valmistautuvaa kylää. Mies puhaltaa suustaan savurenkaita, eri muotoisia ja kokoisia.
Ihmiset pelkäävät.
Delvin imee piipustaan, puhaltaen taas lisää savua ilmaan.
Ihmiset vaistoavat sen, koko kylä vaistoaa sen. Historia tulee toistamaan itseään, sysisydämet palaavat Suvantoon.
Mies laittaa piippunsa vyöllään roikkuvaan nahkapussiinsa huolellisesti.
Minäkin vaistoan sen.

Delvin hengittää syvään. Hän näkee kuinka jotkut ihmiset liikkuvat kylässä eri suuntiin. Monissa rakennuksissa näkyy ikkuinoista vielä valoa. Majatalosta kuuluu ääniä. Keskellä kylää sijaitseva hirttolava näkyi selvästi, sen lähistöllä ei ollut ketään. Delvin huokaisi syvään, jonka jälkeen hän sulki silmänsä...

"Kaukana horisontin takana, jäljessä auringon hiipii.
Tähtien ja kuun mukana, viimein pimeys saapuu.

Yhä uudelleen yön tukena, valon ja veljen siskona.
Ketään varoittamatta, viimein pimeys saapuu."

Delvin ottaa jousen selästään oikeaan käteensä, ja katoaa illan hämärtämään metsään.

Myöhäisen illan kaartuessa reunustamaan kylää ympäröivää taivasta ja värjäten sen hetki hetkeltä mustemmaksi, Mike viimein ohjataan Lulun tuvasta jumittamasta ja viemästä tilaa paremmilta asiakkailta (jotka juovat ja juovat ja maksavat ja maksavat, eivätkä, kuten Mike, tuijota ja tuijota ja istu ja istu).

- Raah!

Miken kevyillä nahkatöppösillä peitetyt jalat hoipertelevat keskellä kylän suurinta katua. Turisti ehkä olisi luullut tuota sokean perhosen lailla edestakaisin keinuvaa hahmoa humalassa eksyneeksi, mutta paikalliset tarvitsivat yhden vilkaisun, ja heidän päässään oli samassa mystisen pojan nimi.

- Argh!
- Pidä jo se suus, senkin vinksahtanut jakomieli!

Mike saa taas kuulla huutoja ikkunoista. Hän ei voi, eikä varmaan tule koskaan voimaankaan mitään sille, mitä näkee. Mustia hahmoja siellä täällä, sielläkin, missä on tavallisia ihmisiä.

- Ustia timisiä. Oh tse 'ännä.

Mike kävelee määrätietoisesti lähelle korkean ja jylhän puun juurakkoa. Nyt varjoja ei näy, mutta Mike yhä tuntee niiden läsnäolon. Hän hiipii juurten varjoon rakennettuun pieneen majaan, ja alkaa tonkia kuusenoksien alle piilotettua tavarakasaa.

- Kolme asiaa, Mike-rakas. Ensimmäinen on veitsi. Sinä tarvitset sitä, tai ainakin tunnet tarvitsevasi. Toinen on vaatteet, jotka sinulla jo on. Kolmanneksi tämä.
Miken muistikuva ei jatku pidemmälle, ja hän ottaa kuusen oksan alle piilotetun veitsen. Hän vetää hiukan vaalean pellavapaidan vasenta hihaa ylöspäin ja katselee arpista käsivarttaan.
- Yksi, olen kamala harhanäkyjen näkijä, toinen, olen maitopoika, kolmas, olen surkea, neljäs, olen.. Oho, miksi tuosta on merkki? Kamala oli jo. Loput muistan.

Mike ottaa veitsen paremmin käteensä ja tekee käsivarteen yhden viillon lisää.
- Kloppihaava. Uusi sarja. Klopit. Klopit. Klopitklopitklopit. Muista nyt, Mike, klopit.
Poika painaa veitsen takaisin oksien alle ja ottaa sieltä ruskeanpunaiseksi värjäytyneen rätin, jolla pyyhkäisee verta kädestään ja hymyilee katsellessaan lopputulosta.
- Kokoelma. Mie muistan aina, kuka mie oon, kun teen nää merkit. Hieno kokoelma. Hehe.
Poika laittaa pyyhkeenkin paikoilleen ja käy sitten puunrunkoa vasten nojaamaan.
- Kloppikloppikloppikloppi...

Mike nukahtaa tähän ajatukseen, näkee levottomia unia ja ponkaisee muutaman tunnin jälkeen ylös kiljahtaen:
- Vinksahtanut! Unohdin viiltää vinksahtaneen jakomielen!

Epätavallisen hiljaa lukemassa istunut Viima sulkee punakantisen kirjansa ja venyttelee keikkuen tuolilla kahden jalan varassa. Hän haukottelee levollisesti ja kääntyy katsomaan hiljenevän majatalon asiakkaita. Monet ovat jo lähteneet koteihinsa ja salissa olijat ovat suurimmaksi osaksi sinne majoittuneita. Viima aistii kirieän tunnelman. Hän on asunut kylässä jo sen aikaa, että tietää mitä yön tulo täällä merkitsee. Hän vilkaisee matkakumppaniaan, joka tarkkailee valppaana kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Draakki tuntee Viiman katseen ja kääntää päätään nauliten sähkönsiniset silmänsä tämän silmiin. Sanattomat viestit kulkevat näiden kahden ystävyksen välillä. Kun on kyse ihmisen ja draakin välisestä kommunikaatiosta on sanojen käyttö mahdotonta. Vaan kukapa niitä kaipaisi. Viima ja Cida ovat olleet käytännössä katsoen aina yhdessä ja ymmärtävät toisiaan muutenkin.
Viima kumoaa vielä yhden lasin katajanmarjaviinaa ennen kuin nousee tuoliltaan.
"Eiköhän sitä ole aika painella pehkuihin", Hän toteaa ja nyökkää iloisesti virnistäen Lululle, "Yöt kaikille! Painukaa kotiin, kun eivät vielä jalat lähde alta!"
Niine hyvineen hän astelee Cida olkapäällään salista käytävälle ja huoneeseensa.

"Ja minä olen taas vältellyt sinua parhaani mukaan" Saladin ajattelee toipuessaan kollegansa äkillisestä ilmestymisestä. Hän tunsi ennestään Melcairielin parin vuoden takaa, kun hän oli toiminut kylän parantajana, mutta jo silloin apteekkari oli pitänyt häneen tiettyä etäisyyttä. Saladinilla ei ollut teoriassa mitään naisia vastaan, mutta hän tunsi olonsa aina epämukavaksi Melcairielin kaltaisten voimakastahtoisten naisten seurassa (kenties yksi syy lisää miksi apteekkari ei viihtynyt Lulun kapakassa).
Saladin oli ollut hämmästynyt kuullessaan Melcairielin paluusta kylään ja vähän katkerakin.
"Pitikö sen juuri nyt tulla kilpailemaan kanssani kun minulla on mennyt niin hyvin".

Saladin huomaa, että hän on ollut ulkona kauemmin kuin oli kuvitellut ja päivä oli vaihtumassa nopeasti yöksi. Apteekkari mietti nopeasti Melcairielin pyyntöä. Sen verran hän tiesi, että tuollainen pyyntö uraansa uudestaan aloittelevalta kollegalta oli vähintäänkin arvelluttava. Hän päättää väistellä asiaa jonkin aikaa ja saada rupattelemalla selville Melcairielin tarkoitusperistä. Saladin panee toivonsa siihen, ettei Melcairiel tunne häntä kovin hyvin, sillä jokainen vähänkään apteekkaria tunteva tietää, että hän on hyvin taitava samaan juttelemalla haluamansa, mutta myös sen ettei apteekkari ryhdy kevyeen keskusteluun vapaaehtoisesti ellei hän todella halua tietää jotain.

Juuri, kun Saladin on aikeissa avata suunsa, hän huomaa että naisen huvittunut katse ei vieläkään katoa. Apteekkarin miettiessä nopeasti syytä siihen hän huomaa nolona, että hänen kauan tarkastelemansa kukka onkin tuiki tavallinen valkovuokko, mitä hän ei ollut ajatuksiinsa vaipuneena lainkaan huomannut.
"Hyvinhän tämä alkoi" Saladin ajattelee katkerana ja alkaa johdattelemaan toista kylälle päin.

Theodore kieriskelee levottomasti sängyssään. Kylmä hiki valuu hänen kaulaansa pitkin, mutta hän on silti syvässä unessa.

Siinä hän juoksi kahden suuren kallion välisessä rotkossa, ja suuri varjo jahtasi häntä. Kauhuissaan huutaen hän ryntäsi eteenpäin, kunnes pelko saavutti hänet; hän pysähtyi. Hän tunsi kuinka pimeys ympäröi hänet, ja hän kuuli sen kuiskaavan: Se tulee vielä takaisin. Viimeisenä hän näki väläyksen verisestä jäniksenkäpälästä kunnes...

Theodore nousee ylös hätkähtäen. Mökki on pilkkopimeä, eikä hän näe mitään syytä nousta ylös. Viiden minuutin päästä hän kuorsaa jälleen.

Pieni, noin 7-vuotias tyttö katselee, kun vihreisiin pukeutunut, häntä useita vuosia vanhempi nuori nainen kitkee rikkaruohoja puutarhasta.
"Morwen, minulla on tylsää!"
Nainen nostaa hetkeksi katsettaan, ja vilkaisee pientä lasta.
"Anteeksi Dina, en ehdi nyt leikkimään, minun täytyy kitkeä rikkaruohot. Mene jonnekkin vaikka kävelylle."
Dinaksi kutsuttu tyttö lähtee laahustamaan kohti metsän reunaa. "Miksei Morwen ikinä ehdi leikkimään kanssani, ihan epäreilua!"
Yhtäkkiä tyttö näkee hyvin kauniin, mustan perhosen, ja lähtee seuraamaan sitä.
Perhonen lentää kauemmas, yhä kauemmas, kunnes Dina huomaa maan alkavan pettää allaan.
Hän alkaa vajota yhä syvemmälle suonsilmään. Alas, alas, alas..
"Morwen! Auta minua! Auta minua....!"

Pienessä mökissään Morwen hätkähtää hereille huutaen sisarensa nimeä, ja alkaa itkeä.

Kaikki oli hänen syytään.

Ilman häntä, Dina eläisi.
Ilman häntä, isä olisi vielä jaksanut elää.

Kaikki oli hänen syytään.

Morwenin pään valtaavat taas ne äänet, jotka kuiskivat hänelle lähes joka ikinen yö..

Sinun syysi..
Jos olisit välittänyt, he kaikki vielä eläisivät..
Ei sinun elämälläsi ole merkitystä ilman heitä...

Säälittävä ihminen...

Kaikki on sinun syytäsi..

"Ei, jättäkää minut rauhaan", Morwen kuiskaa.
"Olkaa kilttejä menkää pois..."

Lopulta Morwen nukahtaa omaan itkuunsa, äänien yhä raastaessa hänen mieltään..

Sinun syysi..

Viima istuu sängyllään punakantinen kirjansa sylissään ja kynttilä lepattaa ikkunan raosta tulevassa vedossa. Hän kuulee juuri ja juuri, miten muissa huoneissa ihmiset mumisevat levottomina unissaan. Cida makaa kerällä tyynyllä, mutta sen kirkkaat silmät ovat avoimet ja ne hehkuvat oranssissa valossa. Viima sulkee kirjansa, joka on lojunut avonaisena mutta ilman lukijaa kuluneen tunnin. Nuorukainen viskaa sen pöydälle, puhaltaa kynttilän ja ottaa hyvän asennon yrittäen jälleen kerran epätoivoisesti nukahtaa. Seinän takaa kuuluu, miten joku huutaa unissaan ja tumpsahduksesta päätellen tipahtaa sängystään herätessään.
Lopulta harmaat silmät painuvat kiinni ja raskas uni saavuttaa edellisen yön hereillä viettäneen nuoren miehen. Myös draakki sulkee viimein tarkkaavaiset silmänsä. Kuten lohikäärmeet, nukkuvat draakit toinen silmä puoliksi avoinna.

Riepu on hiipinyt takaisin sisään nukkumaan. Tytön kasvot ovat tuhruiset - hän on yrittänyt hieroa itkun jälkiä pois kasvoiltaan, likaisilla käsillä se ei ole onnistunut kovin hyvin.

Epäsäännöllisesti kuorsaten tyttö nukkuu nyt kapealla vuoteellaan huoneessaan (jota majatalon vanhempi palvelusväki kutsuu tottuneesti edelleen siivouskomeroksi). Riepu nukkuu syvää, häiriötöntä unta, niin kuin runsaasti fyysistä työtä, tarpeeksi kunnon ruokaa saavat maalaiset nukkuvat.

Unessa Riepu on haltianeito (tai keijukainen, hänelle ei ole koskaan oikein selvinnyt tarinoista näiden kahden ero) ja hän juoksentelee vehreillä kedoilla käsi kädessä komean nuorukaisen kanssa.

Saladin huomaakin ettei hän tarvitsekkaan mitään kummempaa tekosyytä väistelläkseen Melcairielin pyyntöä heidän saapuessaan kylään, sillä silloin oli jo hyvin myöhä (siis ei pelkästään Saladinin mittapuulla). Saladin hyvästelee matkakumppaninsa sanoen palaten aamulla asiaan ja palaa apteekkinsa.
Hän hämmästyy pikkuisen huomatessaan ettei ulko-ovi ollutkaan lukossa vaikka hän mielestään oli sen lukinnut ennen lähtöään.
Apteekkari on kuitenkin liian väsynyt miettiäkseen tuota pahemmin ja vetäytyy yöpuulle.