Hyvää päivää kirvesvartta! vai Grömph?

Joo, kaupankassakeskustelut on hassuja.
Myyjä: Päivää
Asiakas: Päivää
M: [Lukee tuotteiden viivakoodit.] Se tekee sitten 12,20.
A: Ole hyvä. [Antaa kortin.]
M: Kiitos. Luotto vai pankki?
A: Pankki.
M. Kiitos. [Vetää kortin laitteen läpi, antaa kuitin] Ole hyvä.
A: Kiitos. [Allekirjoittaa] Noin, ole hyvä.
M: Kiitos. [Ojentaa kortin takaisin]. Ole hyvä.
A: Kiitos.

Luulisi, että myyjää käy jossain vaiheessa kyrsimään tuon kiitoksen ja ole hyvän toistelu, kun asiakkaanakin se tuntuu typerältä. Tekisi mieli vain hymyillä ja nyökätä, mutta se tuntuu hölmöltä jos toinen jatkaa kiitoksen ja ole hyvän hokemista... Hankalaa.

Tänään kaupassa käydessäni aatokseni ohjautuivat tähän keskusteluun. Minä olen siinä määrin sisäänoppinut kaupankassan tervehtimiseen ja kiittämiseen, että tuntuisi varmaan todella oudolta olla tuppisuuna - ja vaatisi varmaan hiukan keskittymistä olla sanomatta mitään.
Samoin kerrassaan normaalia on tervehtiä ja kiittää bussissa kulkiessa - joskin enpä tiedä tavan rehellisyydestä, omallatavallani sosiaaliestoinen kun olen niin kiitoskin tulee lausuttua enemmän vain tottumuksesta kuin mitenkään kovin rehellisesti. Kiitän myös keskiovista poistuessani, mutta en voisi kuvitellakaan vilkaisevani kuskia kohti saati hymyileväni tälle... En ole havainnoinut kotkalaisten bussikäyttäytymistä laajemmin, mutta kenties Miccoh havainnossaan täkäläisistä siis on oikeassa.

Sitten taas näin tänään pyöräreissulla vastaan hölkkäävän vanhan pitkäaikaisen luokkatoverin - mutta koska tämä katsoi toisaalle eikä havainnut minua, en tietenkään voinut tervehtiä vaan poljin ohi. Tuntemattomia voin kyllä tervehtiä ensinkin, mutta tuttujen pitää tervehtiä minua ennen kuin voin vastata eleeseen (jos enää ehdin). Kohtalaisen hoopoa tavallaan, mutta eihän sitä tiedä haluavatko he tervehtiä, aloitteellisena velvoittaisi vastaamaan.

En muuten varmaan saa niitä tilastoja vielä täksi viikoksi, koska ei ole ollut etupenkeillä tilaa, ja sieltä taaempaa on hiukan vaikea tarkkailla. Huomasin kuitenkin, että noin joka neljännellä pysäkillä suunnilleen yksi ihminen vastaa siihen kuljettajan moimoihin.

Tänään kokeilin matkustaa koko päivän bussilla tuppisuuna. Aamulla piti pinnistellä, etten sanonut huomenta. Tuli sellainen olo, että kuski varmaan ajatteli, että minulla on kurkku kipeä tai ääni mennyt, kun en mitään sanonut. Hymy tuli kuitenkin jotenkin vaan luonnostaa. Eli kokonaan huomiotta en osannut kuljettajaa jättää. Iltapäivällä tuppisuuna oleminen onnistui paremmin, koska bussissa oli paljon porukkaa enkä saanut edes kunnon tilaisuutta tervehtiä kuljettajaa. Lähtiessäni vastustin kiusausta enkä sanonut mitään. Kävin myös kaupassa, mutta en kehdannut olla tervehtimättä myyjää. Yleensä itse en koskaan kiitä marketin kassalla kertaakaan mistään. Kun saan vaihtorahani, lasken ne ja nyökkään. Eri asia on, jos käyn jossakin pienessä liikkeessä, josta ostan jotakin. Tuntuu luonnolliselta sanoa lähtiessä "näkemiin".

Jaamar sanoi:

Ehkä tämä ihmisten hiljaisuus onkin syynä siihen etten pidä Helsingissä käymisestä. Kukaan ei oikein tervehdi eikä katsokaan toisiaan. Ja jos sattuu katseet kohtaamaan niin pitää äkkiä katsoa jonnekin muualle. Tuntuu, että kaikki ihmiset ovat jotenkin jöröjä ja äkäisiä, ja että olisin ihan väärässä paikassa tai tekisin jotain ihan väärin. En oikein tiedä minne katseeni siirtäisin etten loukkaisi ketään. Itse olen kuitenkin tottunut vähintään hymyilemään tai nyökkäämään jos satun jostain syystä kohtaamaan vastaantulijan katseen. Ja minä nyt kuitenkin olen aika varautunut ja ujo vieraiden seurassa...

Click to expand...

Minä en osaa katsoa vastaantulijoita koskaan missään milloinkaan. Tuntuu holmöltä kävellä kadulla toista kohti ja tuijottaa silmiin. Olen miettinyt mistä tämä mahtaa johtua. Ilmiö on sama, vaikka vastaantulija olisi paras ystäväni. Ensin nappaan kaverin katseen, jotta tämä ymmärtää, että olen huomannut hänet. Sitten katselen muualle, kunnes kaveri on aivan kohdallani, jolloin katson silmiin ja moikkaan.

Jaamar sanoi:

Itse olen tottunut vähintään hymyilemään tai nyökkäämään jos satun jostain syystä kohtaamaan vastaantulijan katseen. Ja minä nyt kuitenkin olen aika varautunut ja ujo vieraiden seurassa...

Click to expand...

Mielenkiintoista.. minulle tulee aina sellainen olo että näytän jotenkin naurettavalta jos joku tuntematon katsoo minua ja hymyilee. Vastaan kyllä katseeseen mutta naama kyllä pysyy aika peruslukemilla. Paitsi jos vastaantulijassa on jotain hassua..

En-katso-sinuun käytösmalli on kyllä Helsingin seudulla voimissaan, tuntuu että siellä päin vain ns. hullut kiinnittävät muihin huomiota, eikä kukaan normikansalainen halua hullun leimaa otsaansa. Kai. Ja tuijottaminen tuntuu jotenkin myös uhkaukselta. Vai olenko vain arka?

Nykyisessä asuinpaikassa tuntemattomat kyllä katsovat silmiin/morjenstavat toisiaan aina silloin tällöin kadulla, näkyvimmin jouluisin.

Minä asun Helsingissä, olen ikäni asunut, ja olen Helsingissä syntyneiltä ja kasvaneilta vanhemmiltani oppinut tervehtimään kassalla ja liikennevälineissä sujuvasti ja luontevasti. Mielelläni myös kiitän kuskia kun astun bussista jos vain saan näköyhteyden eikä bussi ole tupaten täynnä. Yleensä kiittäminen tapahtuu kättä heilauttamalla ja huudahtamalla se maaginen "kiitos". Ei ole paljon vaadittu tai pyydetty, mutta saattaa ilahduttaa kuskia tai kassaa. Ei siinä mitään menetä vaikkei välttämättä vastausta kuulukaan.

(Grömph. Tämän Tikin topicinjaon jälkeen muutama tänne jäänyt viesti viittaa harhaanjohtavasti täältä pois siirrettyyn viestiin, ja siis kyseisistä viesteistä katoaa samalla viestin idea. Tämähän on Kulmikas, niin ei täällä tarvitsisi moisia topijakoja tehdä. mur)

Boah sanoi:

Minä en osaa katsoa vastaantulijoita koskaan missään milloinkaan. Tuntuu holmöltä kävellä kadulla toista kohti ja tuijottaa silmiin. Olen miettinyt mistä tämä mahtaa johtua. Ilmiö on sama, vaikka vastaantulija olisi paras ystäväni. Ensin nappaan kaverin katseen, jotta tämä ymmärtää, että olen huomannut hänet. Sitten katselen muualle, kunnes kaveri on aivan kohdallani, jolloin katson silmiin ja moikkaan.

Click to expand...

No se lienee luonnollista ettei suorastaan tuijota, mutta joskus vain sattuvat katseet kohtaamaan. Ja kuitenkin yleensä ainakin vilkaisen ja tiedostan kaikki vastaantulijat (ehkäpä tottumusta pienellä paikalla asumisesta, missä saattaa jokainen vastaantulija olla tuttu) niin on toki luonnollista, että katseet joskus kohtaavat.
Mutta tuo on kyllä jännä miten vaikka vastaantulija olisi tuttu niin häntä ei voi katsoa kun kävelee vastaan. Teen itse tuota samaa ja sitä tulee jotenkin vaivautunut olo. Sitä kun kuitenkin on niin kaukana, ettei vielä viitsisi tervehtiä, mutta tietää toisen odottavan tervehdystä (tai ainakin olettaa toisen odottavan) ja tietää, että molemmat tiedostavat toisensa ja... Äähh... Hankalaa tämä jalankulkijan elämä .
Autolla ajaessa on paljon helpompi tervehtiä vastaan tulevia tuttuja.

Miksi siitä pitäisi tulla vauvautunut olo, Jaamar? Eiväthän vauvat häpeile ketä sattuvatkin tuijottamaan.

Yhdellä kaverilla on taipumus nyökytellä päätään huomaamattaan. Niinpä puolitututkin tervehtivät häntä kadulla vaikkei hänellä ollut aikomustakaan nyökätä heille - niin vain tapahtuu.

Jaamar sanoi:

Sitä kun kuitenkin on niin kaukana, ettei vielä viitsisi tervehtiä, mutta tietää toisen odottavan tervehdystä (tai ainakin olettaa toisen odottavan) ja tietää, että molemmat tiedostavat toisensa ja... Äähh...

Click to expand...

Juuri tuota tarkoitin. Sitten katse vaeltelee merkityksettömästi joka puolella ja välillä vastaan kävelevässä tutussa. Sitten molemmat väläyttä sellaisen hymyn, josta kuvastuu, että molemmilla on sama ongelma. Sitten täytyy vaan kiirehtää askelia, että tilanne olisi nopeasti ohi. Todella ihmettelen, miten tällainen arkipäiväinen asia voi olla näin hankala.

Minulle kävi tuossa muutama päivä sitten suunnattoman nolo tapaus. Olen kyllä tottunut siihen, että puolitutut tervehtivät minua, ja alkavat puhumaankin - kyllä sitä jossain vaiheessa muistaa ainakin sen, missä sen tyypin on tavannut, vaikkei nimi tulisikaan mieleen. Nyt kävi kuitenkin niin, että tämä tyttö tervehti minua, ja tervehdin takaisin - kunnes tajusin, että se ei taatusti ole edes puolituttu, en ole koskaan tavannut sitä, ja se katseen perusteella tervehti jotakuta takanani olevaa, jota en nähnyt. Enkä todellakaan kääntänyt päätäni tarkistaakseni. Luikin piiloon yliopiston kirjastoon ja kiertotietä luennolle historian rakennukseen, jottei se takanani ollut vahingossakaan tulisi perässäni. Miksi on niin käsittämättömän häpeällistä luulla tulevansa moikatuksi?

Papa Legba sanoi:

Miksi siitä pitäisi tulla vauvautunut olo, Jaamar? Eiväthän vauvat häpeile ketä sattuvatkin tuijottamaan.

Click to expand...

Hmm... Taitaa miulla olla jonkinlainen koneella kirjoittamiseen vaikuttava lukihäiriön tapainen kun näppiksellä vokaalit vaan hyppivät toistensa paikoille. Mutta nyt on asia korjattu eikä siitä sen enempää .

Hathaldir sanoi:

Nyt kävi kuitenkin niin, että tämä tyttö tervehti minua, ja tervehdin takaisin - kunnes tajusin, että se ei taatusti ole edes puolituttu, en ole koskaan tavannut sitä, ja se katseen perusteella tervehti jotakuta takanani olevaa, jota en nähnyt.

Click to expand...

Miulle sattuu vähän vastaavan tyylisiä tapauksia töissä ihan jatkuvasti. Tosin hiukan lievempänä versiona. Olen niin tottunut että kaikki lapset aina kyselevät kaikenlaista ja välillä huomaan vastaavani vaikka kysymystä ei olisi esittettykään minulle vaan esim. jollakin toiselle lapselle. Huomaan asian oikean laidan yleensä heti kun olen päästänyt vastauksen suustani. Saan siitä sitten palkaksi hämmästyneen katseen. "No hoitotäti on välillä vähän outo" ja sitten asia unohtuu.
Tässäkin olen iloinen, että lapset elävät hetkessä eivätkä niin kovin pyri kaivelemaan vanhoja. Säästää meidät hupsut aikuiset monelta huolelta :wink:

Löysinpä kirjastosta vallan erinomaisen teoksen, jota suosittelen lämpimästi kaikille:

Teppo Korhonen, <i>Tervehdys ja hyvästely</i>. - Suomen Antropologinen Seura : Helsinki, 1996. - ISBN 952-9573-14-6.

Siinä käydään läpi kaikki olennaiset tervehtimistavat, ähkäisystä ja mutinasta maahan heittäytymiseen ja polvien ynnä jalkaterien suutelemiseen saakka. Lisäksi käsitellään tervehdyksen laiminlyöntiä, josta esimerkki:

Teppo Korhonen (lähteenään <i>Sukuviesti</i> 2/1985 sanoi:

Muuan kahvipannujen tinaaja ja sarvikampojen tekijä Rentaali mainittiin kohteliaaksi somerolaiseksi mieheksi, joka oli kotiseudullaan kaikkien kanssa hyvänpäiväntuttu. Turussa käydessään hän tervehti tapansa mukaan kaikkia vastaan tulijoita nyökyttelemällä ja hokemalla <i>hyvää päivää</i>, mutta alkoi pian ihmetellä, kun eivät tahtoneet hänelle vastata. Joku vihdoin valisti: "Ei tääl' ol' simmost tappaakaan." Viimein Rentaalikin väsyi yksipuoliseen tervehtimiseen.

Click to expand...

Mutta silti olen sitä mieltä, että kauppaan tullessa passaa tervehtiä myyjää - vaikkakin entisinä säätytietoisempina aikoina arvohenkilöt jättivät puotipuksut tervehtimättä ja hyvääpäivittelivät korkeintaan kauppiasta itseään. Joo, siinä näkyy taas tervehtimättömyyden musta ydin: toisia paremmaksi tekeytyminen.

Tänään pääsee katsomaan onko Vesilahden S-marketissa tapana tervehtiä ja jos on niin millä tavalla.

Itse palvelualalla olevana tiedän miten asiakkaiden käytös vaikuttaa itseensä, vaikkei se ehkä ulos päin aina näykkään. Minä tervehdin aina ja kiitän. Se on pieni asia, mutta loppujen lopuksi suuri. Olen sitä mieltä että sanoja kiitos ja anteeksi ei voi liikaa käyttää. Harvoin kukaan siitä loukkaantuu, menee hämilleen ehkä, mutta ei loukkaannu.
Kun olin Jenkeissä, niin totuin tapaan jossa tuntemattomat moikkasivat toisiaan kun tulivat vastaan ja huomasivat toisensa. Se tilanne missä suomalaiset katsovat maahan tai tuijottelevat muuten vain sivulleen etteivät vain huomaa yksinäistä vastaantulijaa tai puolituttua, josta ei ole varma pitääkö hänelle moikata vai ei. Se tuntui luonnollisemmalta kuin oma tapamme. Oli helpompi vastata nyökkäyksellä kysymykseen "Hey, how are you?" kuin katsella kaukaisuuteen jatkaessaan matkaa.

Britanniassa kyselin kohteliaasti kaikilta jotta "How do you do it?", kuten maan tapana on, mutta sain vastaukseksi vain naurunpyrskähdyksiä ja loukkaantuneita ilmeitä. Mitä tein väärin?

Okei, en ole Briteissä käynytkään. Ruotsissa kyllä olen. Muistan kun Ruotsin itärannikolla lompsin kohti retkeilymajaa ja noin nelitoistias tyttö ratsasti hevosella vastaan. Aioin sivuuttaa heidät noteeraamatta, mutta kun tyttö sanoi ujosti "Hej", vastasin samalla mitalla. Se lyhkäinen kohtaaminen jätti hyvän mielen.

Synnyinkaupungissani Suomen suurimmassa kylässä kävin laitakaupungin Siwassa ostamassa riisisuklaata. Kauppias oli oikein korostetun kohtelias ja lämminhenkinen, tuumin kyynisesti matkaa jatkaessani. Hän yritti tehdä asiakkaan iloiseksi - ja onnistuikin siinä, myönsin rehellisesti itselleni.

Rouvittelen, herroittelen ja teitittelen töissäni, mutta se ei ole kohteliaisuutta vaan huumoria. Se on jäänyt päälle työtilanteista, joissa ei ollut mitään muuta naurunaihetta. Olin ennen tekemisissä oikeasti sairaiden ihmisten kanssa.

Hm. Aika jännä muuten, tuli Papa Legban viestistä mieleen, että Norjassakin ollessamme (minä ja Mederit) ihmiset hymyilivät paljon auliimmin vieraillekin vastaantulijoille, ja aina tervehdittiin iloisesti kaupassa, retkeilyalueilla ja kadullakin. Oli kyllä hämmentävää.

Pitänee siis tehdä yleistys: suomalaiset jurottavat, ja eritoten Suomen isokokoisten ja ahtaiden kaupunkien asukit on "koulutettu" epäkohteliaiksi.

Katselin tuossa maanantaina prismaa, jossa puhuttiin siitä miten kaupunkielämä vaikuttaa ihmisiin.
Oli ihan mielenkiintonen juttu, etenkin kun on nyt tätä keskustelua seuraillu. Siinä puhuttiin sellasta, että kaupungissa ihmisille tulee eräänlainen suojamekanismi tms. Kun ihmiselle normaali tilanne on se, että elettäisiin laumassa ja tunnettaisiin kaikki siellä ja kaupungissa tulee vastaan niin paljon vieraita ihmisiä jotka voivat olla uhka, että ihmisten on täytyny opetella työntämään vaistomaiset tuntemuksensa taka-alalle. Tai jotain tällaista.
Sitten siinä oli vielä siitä, että ihmisten "laumaan" on kuulunut joku tietty määrä ihmisiä ja juuri sen verran tuttuja ja suunnilleen sen verran ihminen niitä myös jaksaa. En nyt muista mikä tuo maaginen luku oli, enkä oikein kunnolla muutakaan, mutta samainen dokumentti tulee uusintana johonkin aikaan lauantaipäivänä.

Ai tulee uusintana. Pitääpä katsoa, kun maanantaina se meni ihan ohi, mutta tuo luku josta puhuit oli kuulemma 150 jos oikein muistan. Olisikohan niin?