Itkeminen

Itken... jaa-a... En itke käyttänössä koskaan ehkäpä kuitenkin kerran tai pari vuodessa. Mistähän muuten johtuu että pojat itkevät niin harvoin?
Tytön saattaa joskus nähdä itkemässä julkisestikin mutta poikaa ei juuri koskaa. Kyllähän itkeä voi kuka vaan jos on paha olo tai on hirvittävän onnellinen. Jos minä itken niin se johtuu tavallisesti huonosta koulu tai urheilu menestyksestä.
8)

Kävimme tänään mielenkiintoisen keskustelun anatomian opettajani kanssa aiheesta miksi ihminen itkee. (Muilla taisi mennä jo hermo, kun minulla oli kysymys kysymyksen perään... ) Fysiologisesti katsottuna ihmisellä on kyynelkanavat sitä varten, että silmän tulee pysyä kosteana ja se on tehokas tapa poistaa ylimääräisiä asioita silmästä. Siihen ei ole vastausta, miksi ihminen itkee suruunsa, mutta opettajani oli joskus lukenut artikkelin, että itkeminen on yksi jäänne lapsuuden ajalta, jolloin kaikki kommunikaatio tapahtuu itkemällä, tai ainakin lähes kaikki. Ja surussa ja tai muussa tilanteessa jossa ihminen ei löydä sanoja, hän turvautuu tähän lapsuuden aikaiseen keinoonsa ja itkee. Se kertoo muille ihmisille, että jokin on hätänä ja suuret kosteat silmät kaipaavat lohdutusta.

Silmäthän ovat muutenkin hyvin herkät reagoimaan shokkiin tai ylipäänsä mihin tahansa tunnetilaan. Ihminen kuulemma tiedostamatta lukee toisen ihmisen pupillien koon ja muutenkin silmistä voi tiedostamattaan lukea sen mitä toinen ei sano ääneen. Sen takia mm aurinkolasit tekevät toisesta ihmisestä hyvin uhkaavan... Mielenkiintoinen aihe minusta henkilökohtaisesti.

hmm.. Oletteko koskaan törmännyt tilanteeseen, jossa olisitte lukeneet toisen silmiä ja vain tietäneet mitä toinen ajattelee...? Minä en ainakaan muista yhtään tilannetta omasta elämästäni. Tai no jaa, ehkä kerran. Kaverini sanoi minulle monta kertaa eräässä tilanteessa, että toimin hänen mielestään oikein, mutta silmät kertoivat eri kieltä ja olen edelleen varma, että hänen mielestään toimin väärin. Vaikka edelleen omasta mielestäni tein täysin oikean ratkaisun. Vaikea selittää asiaa...

Ja Mai, tuo oli todella mielenkiintoista asiaa. Itse en pahemmin ole miettinyt itkun saloja, mutta nyt se alkoi mietityttämään.

Kyllä sitä varmaankin tulee luettua toisten ilmeitä lukemattomia kertoja joka päivä, mutta ei siihen kiinnitä niin huomiota. Tänään kyllä tiedän lukeneeni mm. matematiikan tunnilla toisten ilmeitä, kuten omianikin varmaan muutama. Varmasti vastapäätä istuva tuttavani luki ilmeet kasvoiltani kun sanoin opettajalle, että minä en oikein osaa. Samoin varmaan opettaja luki ilmeeni myös kuten hämmästyksen ym (jotka havaitsin jopa itse voimakkaan näkyviksi).

Mainitsit, että tulkitsit ystäväsi ilmeet ja sanomiset hieman ristiriitaisiksi. Minulla on koulussa meneillään nyt sosiaali psykologiaa ja tästä aiheesta on myös ollut toimintaa ja teoriaa. Minun ryhmäni itseasiassa teki tästä näytelmän. Sitä kutsutaan kaksoisviestinnäksi eli sanallinen ja sanaton viestintä on ristiriidassa. Kun ihminen kehuu vaikkapa toisen menestystä, hänen ilmeensä tai äänensävynsä saattaa viestittää kohteliaat sanat..

Itken aina joskus kun on todella paha mieli. En ikinä itke toisten nähden... (No äiti on saattanu joskus nähdä... ) Olen itkenyt joskus elokuvissa, mutta en silloinkaan muiden nähden... Kyllä miehetkin saavat itkeä! Mikseivät saisi?

Eikö se olekin hassua... pienenä ilmaisimme itkemällä, jos meillä oli jotain hätänä. Nytkin itkemme joskus, mutta ei niin yleisesti ja sitä yritetään piilotella. Se on jotenkin, että nolaa tai häpee sitä niin, että ei voi tehdä sitä toisen edessä.
Itse itken kyllä ihan jätkäkaveri eessä ja se ihanasti tukee minua ja lohduttaa. Se helpottaa minun oloa, kun joku on tukena minulla.

Joskus minä todella olen oudoilla tuulilla. Saatan todella alkaa itkeä jostain aivan turjasta syystä.

eilen, kun kävelin musiikkitiedon tunnilta klo 19 illalla bussi pysäkille, olin aivan lähellä itkuun purskahtamista. Se johtui siitä ,että opettaja oli päättänyt, että 18.45, kun tunnin kuuluu loppua, aletaan kuunnella Mozartin klarinettikvartettoja. Pääsimme 5 minuuttia myöhässä, ja minun bussini oli mennyt ohi, ja seuraava tuli 20 minuutin päästä. Olisin halunnut alkaa itkemään ja raivoamaan keskellä katua.

nyt juuri äsken tajusin, että en ehkä niinkään surusta itke, vaan vihasta ja suuttumuksesta, jonka mukana tulee sitten vähän surua ja harmia. Itkiessäni usein vihaan joitakin. Vanhempiani usein, tai sitten kavereitani tai opettajia, kuten edellisessä tapauksessa.

Kumma juttu. Luulin kirjoittaneeni tänne parikin kertaa :roll:

Minäkään en itke useimmiten muuta kuin ollessani turhaantunut tai vihainen. Hyvin harvoin itken surusta nykyään, vaikka joskus ollessani oikein surullinen saattavat kyyneleet nousta silmiin.

Viimeksi itkin itse asiassa tänään. Olen ollut pitkän, pitkän aikaa itkemättä, mutta viime viikkoina/kuukausina olen itkeskellyt paljonkin.

Itkeminen ei mielestäni useimmiten ole heikkouden merkki. Tietysti joku voi jossain tukalassa tilanteessa itkeä pelkoaan tai epävarmuuttaan, mutta ei sekään mielestäni varsinaisesti heikkoutta ole. Itkeminen helpottaa usein, mutta minulle se on useimmiten lähinnä jonkinlainen "luonnollinen" reaktio ahdistukseen tai turhautuneisuuteen.

Harvoin tulee itkettyä. Jotenkin sitä on oppinut pitämään tunteensa sisällään, ei niitä parane muille näytellä. Julkisesti en ole itkenyt sitten lapsuuden, jos ei oteta lukuun elokuvissa itkemistä.

Yksinkään en ylä-asteaikoina juuri itkenyt, paitsi ehkä joskus kun oikein turhauduin tai vihastuin johonkin vääryyteen. Nykyäänkin jos oikein turhautuu, tuntuu että ei mikään hyödytä mitään, tulee muutama kyynelkin tirautettua, mutta aika harvoin sitä tapahtuu, kun on tottunut ottamaan pettymyksiä vastaan niin usein.

Itkeminen on mielestäni todella puhdistava kokemus. Viime vuosina olen tottunut aina joskus yksikseni saamaan itseni niin tunteelliseen tilaan, että itken niin että sydämeen sattuu, vaikka tunne on aina keksitty, enkä sure minkään todellisen takia. Sen jälkeen tulee aina todella puhdas olo, ja helpottunut, kun on saanut vähän purettua itseään. Tällaisia krokotiilinkyyneliä tulee vuodatettua silloin tällöin, nykyään ehkä useammin, mutta korkeintaan kerran kuukaudessa.

mä itken paljon! joskus vaan siksi kun väsyttää,joskus kun suutun, mutta yleensä itken heti katsoessani jotain elokuvaa tai varsinkin lukiessa. kun luin kuninkaan paluuta itkin melkein kokoajan! perjantaina menen katsomaan sen (vasta) ja saa nähdä kuinka isosti alan ulvomaan siellä...
:roll:
tänään itkin kun luin kalevalasta Kullervon tarinaa

Minä en halua itkeä. Ja silti aina välillä on pakko, mutta yksin kotona tietysti. Ainoastaan yksi ihminen on nähnyt minun itkevän - kun ei oteta huomioon sitä, että pienenä sitä tietysti piti pillittää vähän väliä, mutta se lienee ihan luonnollista - kun en kerta kaikkiaan pystynyt estämään itkun tuloa, vaikka kuinka yritin.
En oikeastaan tiedä, miksi itkeminen on minulle niin vastenmielinen kokemus. Yksin itkeminen ei tosin yleensä auta ollenkaan, vaan pahentaa vain oloa. On pakko kuitenkin myöntää, että oli vapauttavaa huomata toisen ymmärtävän omaa "hirveää" tunteenpurkaustani kaiken muun tekemäni jälkeenkin...
Itkeminen ei mielestäni ole sen kummemmin heikkoutta kuin rohkeuttakaan, se on vain siihen kykenevien tapa ilmaista tunteitaan, eikä siitä oikeasti pitäisi tehdä sen suurempaa numeroa. Tosin koko ajan itkevät ihmiset kyllä alkavat vähitellen ärsyttää, jos sille itkulle ei näyttäisi olevan minkäänlaista vähänkään järkevää syytä.
On kuitenkin ihan ymmärrettävää, että tiettyinä aikoina itku vain on herkässä. Kuukautisitku on tietysti ihan erilaista kuin mikään muu; itselleni siihen ei liity mitään erityisiä negatiivisia tunteita, vaikka en silloinkaan itke julkisesti. Kun on itkenyt vuolaasti televisiosta näkemänsä pulun vuoksi ei voi muuta kuin tuntea itsensä täydeksi idiootiksi, ja sellainen on loppujen lopuksi aika huvittavaa.

Itken nykyään harvoin. Itken kun kaverini itkee, kun jotain kamalaa on tapahtunut tai sitten vain kun kaikki ottaa päähän.
Itkeminen on mielestäni vapauttavaa ja se tekee ihan hyvääkin. Joskus oikein laitan itseni itkemään kun tuntuu, että täytyy itkeä, vaikka ei olisi mitään syytä edes.
Sekavaa.

Itken hyvin harvoin, lukuunottamatta sitä, että joskus pirautan tunteelisesti hyvän kirjan tai koskettavan musiikin äärellä. Minuun sopisi hyvin laulun sanat:

"En kivusta itke, en surusta itke
jos itken,
niin itken muuten vaan..."

Joskus ajattelen, että olisi helpompaa jos itkisin useammin. Itku nimittäin helpottaa pahaa oloa ja paineita, ja jälkeenpäin löytää usein odottamattomia vastauksia ongelmiinsa. Niin minulle ainakin usein käy, jos itken. Sen sijaan valitettavan usein patoan huolet sisälleni itsekontrollin sululla, masennun ja menetän voimani tylsyyteen ja turhaan murehtimiseen.

Mikä siinä oikein on, että toisen nähden itkeminen tuntuu niin vaikealta? Itse en ole itkenyt kenenkään nähden sitten lapsuuden yhtä yksittäistä kertaa lukuunottamatta, enkä selvästikään kuulu ainakaan täällä vähemmistöön.

Ensimmäiseksi tuli mieleen, että sitä tuntee itsensä jotenkin suojattomaksi palastaessaan tunteensa itkemällä. Mutta en oikein tiedä, en itke edes ystäväni nähden enkä muutoin pelkää paljastaa tunteitani, myöskään negatiivisia, hänelle. En myöskään ainakaan itse pidä itkemistä heikkouden merkkinä. Tunteiden purkaminen ei ole heikkoutta. Enkä häpeä kyyneleitä jos luen tai katson elokuvaa tms.

..harvoin itken, mutta kun itken, itken ikävän takia..tai no jos koulu menee huonosti, niin ehkä joskus sitäkin, mutta harvemmin..
itkeminen on hyvin kiusallista, mutta ystävien kanssa hyvin vapauttavaa ja helpottavaa.

No..mitä nyt taas tuli lörpöteltyä turhia.. ops:

Loydän usein itseni itkemästä turhanpäiten. viimeksi itkin, kun katoin sellasta Italialaista piirroselokuvaa, joka oli 'suomennettu' nimeksi Lucky ja Zorba (tai jotain sinnepäin). Se oli vaan niin ihana, kun siin oli pieni lokinpoika, jota satamakissat kasvatti ja se luuli olevansa kissa. Sit yks niistä kissoista, joka oli pentu, sano sille lokinpoikaselle et ne aikoo myöhemmin syödä sen. Sit se pikkulokki meni sateeseen itkemään ja laulaan 'kivaa olla oli kissana' tai sinnepäin, ja silloin mä itkin viimeksi . Myönnettäkööt, et mä oon tosi herkkä ja itken helposti. Leijonakuningas saa mut aina kyyneliin, kun se Simba on niin koskettava, kun se menettää isänsä. Tosi upeeta taas, ehkä mä lopetan.

Eipä ole juuri tullut itkettyä.. Ehkä joissain leffoissa, mutta keskustelu onkin leffajuttujen puolella. Joskus kyllä kun ei ole itkenyt pitkään aikaan niin sitten sitä vähän suuttuu jollekkin tai jotain niin kyyneleet valuu.. Ja minusta näkee oikeastaan melko helposti milloin joku on loukannut minua.. Nimittäin jos minua alkaa itkettää muiden nähden niin sittne räpyttelen silmiäni vaikka kuinka nopeasti vaikka se tietysti haittaa hieman näkemistä.. Nyt ei kyllä ole tullut itkettyä tänä vuonna kai kertakaan.. Ei kun ei.. Taisinkin itkeä hieman kun katsoin Titanicia..

Mutta niin.. Joskus olen itkenyt sillä lailla että kyyneleet ovat suoraan sanottuna loppuneet kesken. Siis olen kyynelehtinyt omassa huoneessani hiljaa ja vieläkin nyyhkisin, mutta kun kyyneleitä ei tule.. Siinä tulee vähän samanlainen olo kuin jos oksentaa, mutta suusta ei silti tule mitään.. (anteeksi tämä esimerki) Se tuntuu inhalta. Ja aina kun olen itkenyt niin silmäni ovat aina ihan punaiset ja se ei näytä muuten kivalta.. (Ei sen puoleen että tuntuisikaan) Mutta minkäs sille mahtaa. Kaikilla muillakin on varmaan silmät punaiset kun on itkenyt..

Yleisesti ottaen kyllä itke paljon. Nyt jos kuulisin jotain surullista niin kyyneleitä saattaisi valua turhankin pitkään kun ei ole niin pitkään aikaan itkenyt.. Enpä tiedä.. :roll:

Muistin tässä yksi päivä mitä oli harmi-itku. Kun harmittaa ja ottaa päähän niin paljon, että kihoaa kyyneleet silmiin. Se on inhottavaa. Olin keskellä kaupunkia, kun tapahtui näin, sitten vain purin huulta ja kävelin kotiin. Sen jälkeen murjotin.

Sitten. Eilen itkeskelin elokuvalle. Katsoin Don Juanin, joka sai minut itkeskelemään. Kun on tarpeeksi herkkä olo muutenkin, niin olisin varmaan itkenyt vaikka olisin katsonut jotain komediaa.

Keskiviikkona olin pillahtaa itkuun ollessani hiihtämässä. Reitti oli aivan eri, kuin mikä sen olisi pitänyt olla, ja pimeä oli tulossa. Minua ärsytti niin paljon keskellä metäsä, että olisin halunnut alkaa huutamaan turhautumisesta ja itkemään. Ajattelin ja suunnittelin, kuinka saisin huutaa reittikarttojen laatijalle. :twisted:

Yleensä kun olen itkutuulella, nimenomaan suunnittelen, kuinka raivoan jollekulle. Itsehillintäni estää minua useimmiten todella raivoamasta, mutta suunnittelu auttaa sentään jonkun verran.

Ennen yritin olla itkemättä. Mutta lopulta se vain murtauti läpi, jolloin menin äkkiä huoneeseeni piiloon. Nykyisin rakastan itkemistä! Siis en tietenkään rakasta sitä kun tapahtuu kauheita asioita ja tulee surulliseksi, vaan itkemistä ihan minkä tahansa tekosyyn takia. Ellei muuten niin luen jonkin oikein surullisen kirjanpätkän vaikka Silmasta ja väännän sitten vettä silmistäni koko illan kuunnellen surullista musiikkia. Itkeminen tekee todella hyvää

Valië Nienna, kuulostat vähän minulta. Itselleni sureminen on jotenkin pakonomaista, ja öisin vain makaan ajatellen jotain surullista, kuunnellen musiikkia ja väännän kyyneliä tulemaan väenvängälläkin. En tiedä mikä siinä murheessa rypemisessä on niin tärkeää, mutta sen tiedän että se on tärkeää. Tiedän senkin että tämä alkoi Tolkienin kirjojen takia; heti kun luin THS:n ja sen jälkeen muut kirjat, aloin ymmärtää mitä suru todella on.

Usein ennen nukahtamista minä vain ajattelen pääni kipeäksi kaikkea sellaista, mitä ihmisen ei pitäisi edes ajatella. Yön pimeydessä kaikki vaan tuntuu niin huumaavalta... Murehdin niin kauan että sydän meinaa haljeta, kunnes sielu huutaa maailman pienuuden tähden ja jokaikisessä kehon sopukassa ahdistaa. Ja siinä samalla itken, itken niin maan p*rkeleesti, niin että suru tuntuu täyttävän minut kokonaan enkä enää kestäisi sitä.
Tälläinen pohjaton itkeminen sattuu henkisesti ja fyysisesti, ja se tuntuu niin ylitsevuotavan kestämättömältä, että tekisi mieli riistää henki itseltään.
Silti, jollain ihmetavalla minä nautin siitä. Tunnen oloni niin huumaantuneeksi, niin autuaaksi ja jotenkin valaistuneeksi aina kun tälläistä tapahtuu. Samaan aikaan tuntuu sietämättömän pahalta, mutta tunnen myös niinkuin jonkin ikivanhan ja viisaan voiman virtaavan lävitseni ja antavan minulle toivoa.

Niin, kuulostaapa typerältä... Mutta tältä se tuntuu, sikäli kuin osaan sitä sanoin selittää. Itkeminen on aina ollut minulle luonnollinen tapa purkaa tunteita, sekä surua että iloa, ja nykyään myös julkisesti sekalaisia tunteita. Pariin otteeseen olen jo lukiossa ihmisten nähden purskahtanut itkuun, koska minut täytti niin erilaiset tunteet, jotka velloivat sisälläni ja sitä en pysty kestämään, ja vaikka kuinka yritän pidätellä, niin itku tulee ja tunteet sekoittuvat tyyneksi massaksi ja helpotus on suuri. Onneksi kaverit ymmärtävät, ja sitten aina itkemisen jälkeen nauran heidän kanssaan, koska kaikki on taas hyvin.
Elokuvissa itken helposti, muissakin kuin Lotreissa, ja eläydyn ylipäätänsä melkein liikaakin kuvitteellisiin tapahtumiin.

Tulipas tästä pitkä ja runollinen viesti... No, toivon että joku jaksoi lukea ja ymmärsi edes jotain.