Mistä kirjasta? Lue ensimmäinen viesti.

Juu, sitä oli kiva lukea - ja toki samalla piti juoda teetä!

Onkohan tämä helppo tunnistaa:

Kenenkä linna lie, jonk' äsken näin,
kun hämyss' illan kuljin tännepäin?
Kuin hauta kammolla se mielen täytti:
niin komeaa ei toista tienoillaan,
mutt' autiolta, kuolleelta se näytti,
valaistu oli yksi huone vaan.
 
Ja jos ei ole William Verisen tekoa, arvaan E.A. Poen Usherin talon häviötä.
 
@Telimektar in aistit olivat oikeassa: vanha kunnon Vänrikki Stoolhan tässä tarinoi näin itsenäisyyspäivän tienoilla. Tässä runossa Matkamiehen näky on myös pk-seudun paikallishistoriaa, koska tiettävästi se kertoo Espoonkartanosta. Ehkä se on myös eniten fantasiakirjallisuutta muistuttava Runebergin runo?

@Telimektar jatkakoon.
 
Kuninkaat ja käärmeet on veistetty samasta puusta: käärme on kilpiniska ahmatti, kuningas haarniskoitu nautiskelija, käärmeellä on hohtava nahkansa ja kuninkaalla loistava asetakkinsa, käärme kulkee kiemurtaen ja kuningas etenee kieroin menetelmin, molemmat ovat julmia ja ylen hurjia mutta kumpikin on taltutettavissa, käärme loitsujen ja kuningas hyvien neuvojen avulla.
 
Ei ole Tolkienia eikä Wolfea.

Toinen vastasi: "Rakas ystävä, miksi sekaantua asiaan. Onhan sanottu

Jos mies ottaa huolehtiakseen
sellaisesta, joka ei hänelle kuulu,
hän kohtaa varman tuhon
kuten apina, joka kiskaisi irti kiilan."

Damanaka kysyi: "Millainen tapaus se oli?" Ja Karataka kertoi, millainen oli tarina apinasta ja kiilasta.

"Olipa kerran eräässä maassa kaupunki, jonka lähistöllä sijaitsevaan metsään oli muuan kauppias rakennuttamassa temppeliä. Rakennuksilla ahertavat työmiehet ja heidän päällysmiehensä menivät aina keskipäivän aikaan kaupunkiin aterialle. Eräänä päivänä saapui joukko apinoita puolivalmiin temppelin luo. Muuan käsityöläinen oli jättänyt sinne jättiläiskokoisen puoliksi halkaistun tukin ja tunkenut kiilan halkeamaan. Apinat alkoivat kisailla tapansa mukaan hilpeästi puun latvoissa, kattoterassin korkeuksissa ja tukkikasojen päällä. Silloin eräs tuhoon tuomittu apina istahti ajattelemattomuudessaan puoliksi halkaistulle tukille. 'Kuka kumma on työntänyt tämän kiilan väärään paikkaan?' se tuumi, tarttui kiilaan käsillään ja alkoi vetää sitä pois.
Apinan kivekset riippuivat juuri halkeaman kohdalla. Mitä tapahtui, kun apina veti kiilan pois, sen tiedät kertomattakin."

"Siksi sanon, että viisaiden on syytä olla pistämättä nenäänsä asioihin, jotka eivät heille kuulu."
 
Last edited:
Tämä on selvästi Tokienia varhaisempaa tekstiä.

Samaan aikaan taivaassa oikea Garuda ilmoitti oikealle Vishnulle kunnioittavasti: "Oi herra, maan päällä, kaupungissa nimeltä Pundhravardhana, muuan kankuri on solminut lemmensuhteen prinsessan kanssa naamioiduttuaan ylhäiseksi herrakseni. Tästä seurauksena eteläisen valtakunnan mahtavampi hallitsija on marssittanut armeijansa murskaamaan Pundhravardhanan kuninkaan. Kankuri on tänään päättänyt tulla appensa avuksi. Otin tämän asian puheeksi seuraavasta syystä: jos kankuri kohtaa loppunsa taistelussa, kaikkien keskuudessa leviää sana, että eteläisen valtakunnan kuningas on surmannut ylhäisen Vishnun. Sen jälkeen uhritoimitukset loppuvat ja uskottomat tuhoavat kaikki temppelit, ja kolmikärkisauvaa kantavat askeetit luopuvat pyhiinvaelluksista. Kerrottuani tämän jätän päätöksen ylhäisen herrani käsiin."
 
@Pagba :n ehdottamalla teoksella on oikea alkuperämaa, -kieli ja suurpiirteisesti sanoen syntyaikakausi. Lainaamani teos on aikanaan ollut tunnetumpi ja suositumpi kuin Mahabharata, mutta toisin kuin Mahabharatassa, siinä ei niinkään ylistetä jalosukuisten kuninkaiden ja sankarien ylvästä kuolemaa uljaassa taistelussa, paremminkin päinvastoin. Teos on suomennettu (käännös ei siis ole omani), mutta sen nimi ei valitettavasti taida kuulua suomalaiseen yleissivistykseen.
 
Ramajana rinnastuu tässä Mahabharataan. Minun etsimäni teos ei ole eeppistä tyylilajia, ja on luokiteltu paremminkin hyödyllisiin kuin pyhiin kirjoituksiin.
 
Bhagavadgita (vai miten se kirjoitettiinkaan) on ainoa mikä enää tulee mieleen, mutta sekin on kyllä muistaakseni pyhä kirja.
 
Bhagavadgita on (ehkä jälkikäteen yhdistetty) osa Mahabharataa. Minun arvuuttamani kirja ei ole samalla tavoin sidoksissa hindulaisuuteen, vaan levisi erilaisina ja erinimisinä käännöksinä ja mukaelmina jo varhain Intian ulkopuolelle.
 
Toden totta, kaikki luodut elävät syömällä toinen toisiaan, käyttäen valtio-opista tuttuja neljää keinoa, nimittäin neuvottelua, lahjomista, väkivaltaa ja epäjärjestyksen kylvämistä. Esimerkkejä riittää:

Kuninkaat nylkevät valtakuntia, lääkärit potilaita, kauppiaat asiakkaitaan ja oppineet pölkkypäitä.

Varkaat vaanivat huolettomia, kerjäläismunkit talollisia, kevytkenkäiset naiset rakastajia ja työväki meitä kaikkia.

Alituisesti ansojaan viritellen, väijyen yötä päivää, ihmiset hankkivat elantonsa kykynsä mukaan kuin kalat toisiaan syöden.
 
You must log in or register to reply here.
Ylös