Mistä kirjasta? Lue ensimmäinen viesti.

Trilogia ja trilogia. Kirja julkaistiin kolmena osana kustannusteknisistä syistä, vaikka se on yksi selkeä kokonaisuus. Trilogioille on ominaista se, että ne toimivat myös omina erillisinä teoksinaan. Esimerkiksi alkuperäinen Maameri-trilogia on sellainen. Joku voisi periaatteessa lukea minkä tahansa noista kolmesta kirjasta jäämättä kaipaamaan kahta muuta - semminkin jos hän toisen kirjan luettuaan jää siihen luuloon, että nekin ovat yhtä laahaavia.
 
Last edited:
  • Like
Reaktiot: Tik
Saatte tapella keskenänne :D Minun piti valita yksinkertainen ja helppo kirja että vuoro siirtyy jouhevasti niin näin sitten kävi.
 
Varastan vuoron kuin Joe Biden vaalit!

En usko kirjoittavani enää suloisia, romanttisia fantasioita työnantajastamme. Olen käynyt liian lähellä häntä. En ole enää rakastunut.

Hempeästä lainauksesta huolimatta kyseessä on grimdark fantasy.
 
Toivottavasti tämä ei ennakoi 2024 vaaleja... Vuoro Pagballe tämän varsin mainion sarjan ja sen ensimmäisen kirjan arvaamisesta. Oli muuten vuosisadan (tai satojen) rakkaustarina, jonka edessä olin aivan myyty 😍
 
Ostin sarjan ensimmäisen osan alkukielisenä FinnConin käytettyjen kirjojen myyntipöydästä ja olen sen jälkeen katunut sitä, etten samalla ostanut kaikkia. Minulla oli sentään suosittelija vieressä.

Tämän omituisen vyyhden loppuhuipennukseksi luovutan vuoroni Oloneuvokselle.
 
Jaa, palataanpa takaisin arkeen pyhien edellä ja arvuutellaan:
”Niin kuin matkustavainen, joka jossakin etäisessä erämaassa sattumalta kahmaisee maasta kourallisen pikkukiviä, vilkaisee niitä huvikseen ja kiihtymyksen yltyessä ensin otaksuu, sitten pitää luultavana ja lopulta uskoo varmasti löytäneensä timantteja, tai niin kuin merikapteeni joka purjehtiessaan kaukaisilla vesillä sattuu kiertämään tuntemattoman niemen ja puuhattuaan peräsimen kanssa vasta vähitellen tajuaa että on – ihan itse – purjehtinut ei millekään muulle kuin sille ennen löytämtättömälle tarunomaiselle valtamerelle, josta hänen edeltäjänsä ovat kuulleet vain tarinoita ja huhuja, niin metsästäjäkin nyt vähä vähältä alkoi tajuta että se tyrmistyttävä, se aivan uskomaton, se minkä hän oli nähnyt oli sittenkin totta. Silloin hän rauhoittui, nousi ylös ja alkoi astella edestakaisin puitten varjostamaa rantaa,”
 
”Hänen voitonriemunsa oli vielä hirvittävämpää kuin hänen julmuutensa – se oli varkaan voitonriemua, varkaan, joka tajuaa että talossa ei ole muita kuin avuton nainen, jonka hän voi ryöstön lisäksi raiskatakin; murhaajan voitonriemua kun tämä katselee kuinka hänen hyväuskoinen kumppaninsa viedään tuomiolle, jolla hän kiitos toverinsa viekkauden, ei voi todistaa viattomuuttaan. Hänellä oli tosiaan pirullisen hyvä onni, mutta niinhän sitä sanotaan että onni etsii viisaan – pystyvän ja rikkaan. Vene oli käden ulottuvilla, aamu oli tuuleton, vesi tyyni. Lallocin rahat olivat turvassa hänen vyössään ja hänen ranteeseensa kahlittuna oli panttivanki, joka oli enemmän kuin kymmenen orjakaravaanin arvoinen.”
 
”Mies kääntyi ja käveli rauhallisesti pois koettaen hillitä pakokauhua, joka käski pakenemaan nopeammin. Vilkaistessaan taakseen hän näki, että leopardi oli alkanut juosta lönkyttää ja sai häntä kiini. Nyt mieskin alkoi juosta, nakkasi maahan lintunsa ja pyrki harjua kohti siinä toivossa, että karistaisi hirvittävän seuraajansa alarinteen pensaikkoon. Rinteen juurella, quianpuumetsikön laidassa hän kääntyi ja kohotti jousensa. Ja vaikka hän tiesikin mitä seuraisi leopardin haavoittamisesta, hänestä näytti nyt siltä, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää epäroivoisesti päästä pensaikossa ja liaanien keskellä niin pitkälle, että pystyisi ampumaan useampaan kertaan ja sillä lailla joko saamaan pedon taistelukyvyttömäksi tai pelottamaan sen pois. Hän tähtäsi ja laukaisi mutta hänen kätensä oli pelosta epävakaa. Nuoli raapaisi leopardin kuvetta, jäi hetkeksi kiinni ja putosi. Leopardi paljasti hampaansa ja hyökkäsi muristen, ja metsästäjä pakeni sokeasti rinnettä. Kivi irtosi hänen jalkansa alta, hän kaatui mahalleen ja pyöri alas rinnettä. Joka oksa raapaisi hänen olkaansa ja hän tunsi terävää kipua sitten hänen henkensä salpautui. Hänen ruumiinsa tömähti jotakin isoa karvaista vasten ja hän makasi maassa henkeään haukkoen ja katsoi kauhusta halpaantuneena taakseen siihen suuntaan mistä oli tullut. Hänen jousensa oli poissa ja kun hän kompuroi polvilleen, hän näki että hänen vasen käsivartensa ja kätensä olivat punaantuneet vereen.”
 
Ajattelin ensin hieman erilaista lainausta seuraavaksi, mutta laitan tällaisen päivän teemaan liittyvän, kun teema nousee kirjan toisella puoliskolla hyvin merkittäväksi.

”Orjakauppias ilmeisesti yritti lannistaa pojan katseellaan, alistaa hänet käytämättä sanaa tai iskua. Poika vastasi hänen tuijotukseensa jännittyneenä ja varuillaan, mutta viimein hän sanoi heikolla beklalla, jossa tuntui selvä yeldeshayn korostus: ”Tyttö ei jaksa seistä kauempaa ekä hänestä kuolleena ole teille mitään hyötyä. Miksette jätä häntä seuraavan kylän laitamille?””
 
Kyllä vain. Sain kirjan viime vuonna mathom-lahjanvaihdossa, joten kyllä jonkun oli täytynyt se lukea :) Telimehtarille vuoro.
 
Alussa oli vain jää ja aurinko. Vuosikausia paistaessaan aurinko sulatti jäähän suuren halkeaman. Tämän halkeaman seinässä oli suuria jäähahmoja, eikä sillä ollut pohjaa. Jäähahmoista halkeaman seinissä suli vesipisaroita ja ne putosivat pohjattomaan syvyyteen. Yksi jäähahmoista sanoi: "Minä vuodan verta". Toinen jäähahmoista sanoi: "Minä itken". Kolmas sanoi: "Minä hikoilen."

Jäähahmot kiipesivät kuilusta ylös ja jäivät seisomaan jäälakeudelle. Se joka sanoi "Minä vuodan verta" kurotti kätensä aurinkoon ja veti auringon sisuksista monta kourallista lantaa, ja tästä lannasta hän teki maailman kukkulat ja laaksot. Se joka sanoi "Minä itken" hengitti jäätä vasten ja teki siitä sulattamalla meret ja joet. Se joka sanoi "Minä hikoilen" keräsi maata ja merivettä ja teki niistä puut, kasvit, peltojen ruohot ja viljat, eläimet ja ihmiset. Kasvit kasvoivat mullassa ja meressä, eläimet juoksivat maalla ja uivat meressä, mutta ihmiset eivät heränneet. Ja heitä oli kolmekymmentäyhdeksän. He nukkuivat jäällä eivätkä hievahtaneet.
 
Kargavin vuoriston reunavuoria kiivetessään karavaani teki lyhyitä mutta tiheitä pysähdyksiä tienvarren majataloissa ateriointia varten. Vasta iltapäivällä näimme ensimmäisen kerran koko vuorijonon erään kukkulan huipulta. Näimme Kostorin, joka on kuusi ja puoli kilometriä korkea juurelta huipulle; sen huikean pitkä länsirinne peitti näkyvistä sen pohjoispuolella olevat huiput, joista muutamat ovat peräti yhdeksäntuhatta metriä korkeita. Kostorista etelään huippu toisensa jälkeen piirtyi valkoisena väritöntä taivasta vasten; laskin kolmetoista, viimeisen näin kaukana etelässä epämääräisenä kimalluksena udun keskellä.

Kuljettaja ilmoitti minulle näiden kolmentoista nimet ja kertoi tarinoita lumivyöryistä, vuoristotuulien tieltä suistamista maa-aluksista, lumiaurojen miehistöistä jotka olivat jääneet viikkokausiksi eristyksiin luoksepääsemättömiin korkeuksiin ja niin edelleen ystävällisen pelottelun hengessä. Hän kertoi nähneensä edellään ajavan kuormavaunun luisuvan tieltä ja suistuvan kolmesataa metriä korkealta jyrkänteeltä; hämmästyttävintä oli hänen sanojensa mukaan se että se putosi niin hitaasti. Sen leijailu alas kuiluun tuntui kestävän koko iltapäivän ja hän oli ollut hyvin iloinen nähdessään sen viimeinkin katoavan aivan äänettömästi kaksitoista metriä syvään lumikinokseen kuilun pohjalla.
 
Getheren riisui käsineensä ja katsoi käsiään. Ne olivat valkoiset kuin lumi, mutta niissä ei ollut enää paleltumia ja hän saattoi käyttää sormiaan ja nousta seisaalleen. Hän ei tuntenut kipua, kylmää eikä nälkää.
Kaukana jäätiköllä pohjoisen puolella hän näki valkoisen tornin, aivan kuin kartanon tornin, ja tuosta etäällä näkyvästä paikasta oli joku tulossa kävellen häntä kohti. Hetken päästä Getheren näki että tulija oli alasti, hänen ihonsa oli vitivalkoinen, samoin hänen tukkansa. Hän lähestyi, ja kun hän oli kuulomatkan päässä, Getheren kysyi: "Kuka sinä olet?"
Valkoinen mies sanoi: "Minä olen Hode, sinun veljesi ja kemmerparisi."
Hode oli hänen itsemurhan tehneen veljensä nimi. Ja Getheren näki valkoisen miehen ruumiinrakenteesta ja kasvonpiirteistä että tämä oli hänen veljensä. Mutta hänen vatsassaan ei ollut enää elämää ja hänen äänensä kuulosti ohuelta kuin jään narina.
Getheren kysyi: "Mikä paikka tämä on?"
Hode vastasi: "Tämä on paikka lumimyrskyn keskellä. Me itsemurhaajat asumme täällä. Täällä sinä ja minä saamme pitää valamme."
Getheren oli peloissaan ja sanoi: "Minä en jää tänne...
 
Last edited:
You must log in or register to reply here.
Ylös