Välillä tuntuu että elämä on korttipeli jonka säännöt eivät ole oikein pelaajalle edulliset.
Kierroksen alussa jokainen saa tietyn määrän käsikortteja. Pelilaudalla on erilaisia kategorioita/alueita joille voi pelata korttejaan. Tietyille alueille pelaamalla voi saada auki uusia aluita mihin pääsee pelaamaan, mutta ne alueet mihin ei pelata tarpeeksi lukkiutuvat jossain vaiheessa.
Pelin alussa jokainen valitsee kaksi peruskategoriaa joille peliä aletaan rakentaa. Jos näistä jompikumpi tipahtaa pois putoaa pelistä.
Minulle on arvottu alkuun seitsemän käsikorttia.
Jos en pelaa jokaisella kierroksella työhön vähintään kolmea korteista se alue lukkiutuu. Jos pelaan neljä pystyn varmistamaan että jos jollain kierroksella en pysty pelaamaan sinne se ei heti mene lukkoon. Työ on kategoria josta saa välillä erilaisia pieniä etuja, kuten ekstrakortteja tai mahdollisuuden katsoa kaksi ja valita niistä. Käytännössä ainoastaan sinne pelaamalla pystyy nostamaan jaettavien käsikorttien määrää.
Koulutukseen pelaamalla pystyn saamaan auki uuden työkategorian jossa ehdot ovat paremmat. Vaaditaan yhtä paljon pisteitä, mutta ei välttämättä yhtä paljon kortteja joka vuorolla. Sieltä saa myös enemmän noita lisäbonuksia. Koulutukseen pitää kuitenkin tietyn kierrosmäärän ajan pelata 1-2 korttia joka kierroksella. Mitä arvokkaampia kortteja sitä nopeammin uusi kategoria aukeaa. Ja koulutuskategoria on auki vain tietyn kierrosmäärän ajan, joten sinne kannattaa useimmilla kierroksilla pelata kaksi korttia.
Olen siis näihin kahteen kategoriaan päätynyt pelaamaan seitsemästä kortistani 4-5 korttia.
Sitten tulee yheiskunnan vaatimukset-kategoria joka tässä vaiheessa saattaa yllättäen vaatia tietyn määrän pisteitä pelattavaksi sinne tai muuten seuraavan kierroksen korttimäärä laskee (ja sen nostaminen vaatii käytännössä sitä että luopuu useammasta kategoriasta ja syytä ekstraa työhön).
Sitten minulla on edessä valinta mihin pelaan 1-3 viimeistä korttiani. Koti, parisuhde, lapset, sukulaiset, harrastukset, ystävät/kaverit (olen onnistunut elämäni aikana keräämään tälle alueelle niin vähän väkeä että oikeasti sinne ei enää edes pysty pelaamaan kovin arvokkaita kortteja), unelmat, lepo ja terveys. Käytännössä yritän aina varata lapsiin jonkun melko arvokkaan kortin, mutta välillä ne arvokortit on pelattava jo työosuuteen tai yhteiskunnan vaatimuksiin. Lapset ja koti ovat minulla peruskategoriat, mutta lapsiin pelaamalla saa enemmän takaisin. Kotiinkin on silti pakko panostaa edes jotain jokaisella kierroksella.
Parhaimmillaankin minulle jää siis yksi kortti/ kierros pelattavaksi parisuhteeseen, sukulaisiin, harrastuksiin, ystäviin/kavereihin, unelmiin, lepoon ja terveyteen.
Jotenkin minusta tuntuu että pelaan tätä peliä väärällä strategialla. Olisiko kannattaanut peruskategorioiksi valitakin työ ja unelmat ja kasata niistä pelin ensimmäisen puolikkaan aikana 15 kortin peruskäsi ja vasta kun parisuhde-, lapset- ja kotikategorioilla alkaa olla viimeiset mahdollisuudet avataennen kuin lukkiutuvat lopullisesti ottaa ne mukaan peliin? Tuntuu että tällä tavalla pelaavat pärjäävät niin paljon paremmin. Se vaan kun minusta niiden pelaaminen on paljon tylsempää. Puoli peliä mustien maiden junnaamista ennen kuin saa avattua näitä lempeämpiä kategorioita joista alkaa jaossa saada myös punaisia kortteja.
Tai toinen vertaus elämästä.
Minä haluaisin täyttää elämäni repun kaikella ihanan mehevällä ja hyvällä. Omenoita, appelsiineja, päärynöitä, luumuja, banaaneja, avokadoja, mansikoita... Se olisi unelma.
Paha vaan että ne kasvavat kuilun toisella puolella. Minä tiedän että jos ryhtyisin työhön pystyisin rakentamaan sillan kuilun yli. Ongelma on siinä että kuilun reunalla seisoo ihmisjoukko katsomassa ja aina kun meinaan yrittää sillan rakentamista sieltä aletaan huudella että et pysty, et sinä osaa, ei tuo tule kestämään, tapat vaan itsesi, kannattaako sinne edes yrittää, miksi tämä puoli ei kelpaa, älä hylkää meitä tänne, käytä erilaisia ruuveja, miksi sinä noin teet, minä tekisin kyllä eri tavalla, ei se ruoho siellä ole vihreämpää, et kuitenkaan olisi siellä sen onnellisempi. Näiden huutojen lannistamana en viitsi edes yrittää. Niillä on niin suuri voima. Siksi tyydyn jäämään tälle puolen kuilua ja täyttämään reppuni, lantuilla ja nauriilla. Kyllähän niilläkin elää ja tarpeeksi työstämällä niistä saa hyviä. Joskus jos ei löydy lanttuja eikä nauriita kasaan reppuun vaikka kiviä ja keppejä ettei elämän reppu olisi niin tyhjä. Harmi vaan että kivistä ja kepeistä ei saa mitää hyötyä irti vaan ne ovat turhana painolastina. Joskus hyvällä tuurilla voi löytyä puolukoita. Ne ovat hyviä ja erityisen terveellisiä. Niiden voimalla jaksaa unelmoida, mutta silti ne ovat aina puolukoita. Mansikoihin verrattuna pieniä ja happamia.
Tiedän että minun lanttuni ja nauriini ovat hyviä verrattuna joidenkin raakoihin perunoihin (kaikilla ei ole edes tulta ja vettä niiden keittämiseen), mutta minun on asuttava kuilun reunalla ja juureksiani hiljalleen keitellessä nähtävä päivittäin miten ihmiset toisella puolella keräävät satoa joka olisi minun unelmani. Täyttävät reppunsa herkuilla ja vielä päälle syövät suoraan puusta ja maasta. Sitä katselen odotellessa oman soppani kypsymistä. Vieläpä tietäen että minullakin olisi mahdollisuus rakentaa se melkorin silta jos pystyisin vastustamaan ihmisjoukon painostusta. Mutta se on asia johon en vaan pysty.