Minä olin tänään magneettikuvauksessa kasvaimen takia, ja ilonaiheeni on koko Naistenklinikan väki, joka on vähä vähältä auttanut minua selättämään järjetöntä sairaalakammoani! Kaikki kohtaamani henkilöt vastaanottovirkailijasta asti olivat tänäänkin ammattitaitoisia, rentoja ja ystävällisiä, ja saivat muutettua hermostuneisuuteni rentoudeksi. Hermostuneisuus johtui osittain siitä, että jännitin hieman miespuolisen hoitajan mahdollisuutta, mutta kaikki hoitajani olivatkin naisia! (En epäile miespuolisten hoitajien ammattitaitoa, nuorena naisena JA sairaalakammoisena se vain ajatuksena tuntuu liian jännältä kombolta.)
Paras hetki oli sen jälkeen, kun olin viettänyt magneettikoneen tuubissa vartin:
Nuori naispuolinen hoitaja: Valmista tuli!
Minä: Jeij! Pakko sanoa että magneettikuvaus on kyllä varmaan hienoin kuvantamismenetelmä. Tää masiina on niin elegantin näköinen ja kuitenkin tosi vaarallinen jos sitä tai magnetismia ei ymmärrä.
Hoitaja: Jep! Ja maksaa muuten puolitoista miljoonaa!
Minä: Oho, sullahan on lelu!
Hoitaja: (leveästi virnistäen) A-ha, eikös olekin?
Ai että minä pidin siitä ihmisestä. Tuskin minua paljoa vanhempi, ja sisällä villi sydän. <3
Toinen ilonaihe on se, että olen uskaltanut tehdä päätöksen siitä, etten työskentele tämänhetkiselle työnantajalle säännöllisesti syksyllä. Musiikki ja Sibelius-Akatemiaan pyrkiminen ovat ykkösjuttuja, joista en tingi. Ilmoittaudunkin 7. elokuuta parille Avoimen Siban kurssille, jotka hassusti sattuvat käsittelemään juuri niitä aiheita, jotka tyrin pääsykokeissa. No, enpäs tyri enää ensi vuonna! <3