Lähes tuplapostaus, mutta menköön.
Kävin tänään Helsingin Taiteiden yössä katsomassa kuoronjohtajani laulukollektiivin keikan. Kyseinen kollektiivi laulaa teoksia, jotka kuoronjohtajani on säveltänyt Kantelettaren teksteihin.
Keikka iski suoraan sydämeeni, ja muutti minua laulajana ja naisena. Sävellykset olivat todella taidokkaita, ja tekstit usein suorastaan loitsivia. Pelkästään naisista koostuvaa laulukollektiivia katsellessani ajattelin, miten kauniita, herkkiä, ja suorastaan mystisiä he olivat. Silti heissä ei ollut tippaakaan heikkoutta. He olivat esiintyessään hyvin voimakkaita, vaikkeivät kaataneetkaan yhtään korstoa maahan.
Mutta se voima tulikin juuri edellä mainitsemistani asioista: naisellisesta lempeydestä ja jostakin sellaisesta kuulijan sydäntä hallitsevasta mystisestä voimasta, mitä en osaa sanoin kuvailla. Esityksen aikana ajattelin, että itsestään epävarmoille nuorille tekisi todella hyvää nähdä kollektiivin esitys edes kerran elämässä. Esitys muutti myös käsitystäni kansanmusiikki-/ laulelmatyylistä. Minulle opetettiin konservatoriolla epäsuorasti, että olen alempiarvoinen kuin monimutkaisia melismoja laulavat R'n'B-ystävät, koska suora ääneni sopii paremmin laulelmiin. He kaikki olivat väärässä siinä mielessä siksi, että tuollainen laulelmallinen musiikki voi paikoitellen mennä paljon nopeammin, paljon syvemmälle, kuin nykyajan pop.
Huomenna on Mahler, enkä tiedä miten kestän tällaista musiikillista ilotulitusta. Kuulemani musiikki hajotti minut, ja korjasi uudelleen eheämmäksi ihmiseksi. Tämä on tuskallista mutta niin upeaa. <3 <3 <3