Ärsyttää jatkuva epävarmuus, kun en tiedä, saanko maaliskuussa epilepsiadiagnoosin vai sittenkin jonkin muun. Ärsyttää, että nyt kun lääkityksen takia olen voinut vihdoin vähän rentoutua ja lakata stressaamasta ja pelkäämättä mahdollista uutta kohtausta, olen sitten vaihteeksi lääkkeen sivuvaikutuksen takia koko ajan niin väsynyt, etten pysty oikein keskittymään mihinkään ja nuokun välillä nolosti töissäkin. Ja vaikka tämä menee aikanaan ehkä toteutuessaan pikemminkin surunaiheisiin, olen toistaiseksi lähinnä ärtynyt myös siitä, mitä muutoksia epilepsiadiagnoosi mahdollisesti toteutuessaan ilmeisesti elämään tuo - varsinkin kun suosituksena saattaa olla budon lopettaminen, useampikin nettilähde nimittäin suosittaa epileptikoille kontaktilajien välttämistä. Yritin jo kartoittaa, mitä budolajeja jää jäljelle, jos kriteerinä on, että sisältö on pääasiassa vain yksin tehtävää kataa. Näköjään lähinnä iaido, ja se ei ole koskaan kauheasti houkuttanut. Varmaan toki saisin käydä omalla dojollakin tekemässä bujinkanista pelkkää kataa, mutta siinä nyt taas ei olisi mitään järkeä, kun käytännössä missaisin suurimman osan treenien sisällöstä ja koko lajin pääidean, joka on se, että kaikki mikä toimii on oikein tehty ja kata on olemassa vain helpottaakseen tekniikoiden ydinasioiden hahmottamista.
Ärsyttää, etten osaa vain hengittää, ottaa rauhallisesti ja odottaa tyynesti sitä, mihin ratkaisuun neurologi puolentoista kuukauden päästä ilmoittaa tulleensa.