Kurjenrahkan kansallispuisto
Nyt tulee kuulkaa tarina siitä, miten siistiä tuo pusikossa ramppaaminen on silloinkin kun kaikki ei mene kuten Strömsössä!
Lähdin maanantaiaamuna eruttoman aikaisin (06:28) Hesasta junalla kohti Turkua, kohteena Kurjenrahkan kansallispuisto. Autottomana reissukohteet valikoituvat vähän sen mukaan minne pääsee julkisilla ja tämähän on siinä mielessä aika täydellinen kohde: kunhan Turkuun asti selviää, niin Turun paikallisliikenne Föli vie keskustasta suoraan kohteeseen. Ratatöiden takia Hki-Turku -välin junat eivät toistaiseksi aja Kupittaata pidemmälle (hohhoijaa kuinka ollakaan), ja pihilistinä päätin kävellä rinkkoineni keskustaan. Säästö se on pienikin säästö (3 e) ja eihän se nyt oo kuin kolme kilsaa. Tämän päätöksen järkevyyttä voitte kukin tykönänne arvioida sitten myöhemmin.
Aikapuskuria oli reippaasti, yli tunti, ja päätin käydä ensin tsekkaamassa pysäkin sijainnin ja sitten hakea vielä vähän lisää evästä ja käydä täyttämässä vesipullot (koska mitä järkeä olisi ollut kantaa neljä litraa vettä Hesasta Turkuun). Pysäkillä katselin aikataulua ja sieltä paljastui ylläripylläri verrattuna kotona katsomaani: pysäkin paperiaikataulun mukaan liikenne Kuhankuonon parkkipaikalle alkaisikin vasta tiistaina! No tämähän nyt vähän ihmetytti koska ainahan aikataulumuutokset tulevat voimaan maanantaina, ja kun muutaman sadan metrin päässä oli Fölin asiakaspalvelupiste niin suorin sinne selvittämään asiaa ihan elävän ihmisen kanssa. Lopputulos: asiakaspalvelija löysi NELJÄ eri versiota aikataulusta ja pahoitteli, että hän ei pysty varmaksi sanomaan mikä niistä on oikea, mutta että kansallispuiston sivuilla ja Fölin reittioppaassa luulisi olevan oikea tieto. Noh. Lähdin Wiklundille hakemaan suklaata ja muuta tärkeää täydennystä, käymään vessassa ja täyttämään vesipullot ja mietin että mennään mihin pääsee ja katotaan sitten miten mennään perille. Pysäkille saapuessa pysäkkinäytöllä lukikin sitten selkeästi KUHANKUONO. Huh. Stig ombord ja tunnin maisemakierroksen jälkeen oltiinkin kohteessa. Minä ja yksi toinen retkeilijä, joka keveistä varusteistaan päätellen ei ollut ainakaan jäämässä yöksi.
Lähdin kiertämään reittiä myötäpäivään, joka siis ilmeisesti on ns. väärä kiertosuunta, mutta viitat näyttävät kyllä Kurjenpesän luontotuvalta kulkua molempiin suuntiin. Suositeltu kiertosuunta johtunee siitä että reitillä on todella paljon pitkospuita, joilla ohitteleminen on hieman hankalaa. Tässä kohtaa oli kyllä aika lailla sama mihin suuntaan tuota olisi kiertänyt, sillä koko päivänä vastaan ei tullut
ketään. Yhden lapsiperheen näin leiriytyneenä Vajosuon laavun lähellä mutta muutoin sain olla ihan omassa rauhassani. Kurjenrahkan suo on upein mitä olen ikinä nähnyt. Keskellä pitkiä pitkospuita pyörin vain ympyrää ja ihmettelin näkymää. Vajosuo ei ollut lähellekään yhtä näyttävä ja lisäksi sinne piti mennä tietä pitkin mikä ei itseäni hirveästi miellyttänyt.
No joo. Lähdin siis kuitenkin kohti Vajosuota ja matkalla piti olla vesipiste. Suolla kun vettä on nihkeästi saatavilla (ja vaikka olisi en käyttäisi kuin äärimmäisessä hädässä). Vesipistettä ei kuitenkaan ollut. Olin käytännössä reitin puolivälissä ja vettä oli enää reilut puolitoista litraa. Yöpyminen noin vähäisellä vesimäärällä ei kuulostanut hyvältä ajatukselta, ei myöskään palaaminen maantien kautta takaisin. Tässä kohtaa päädyin sitten rykäisemään koko Vajosuon vaelluksen (32 km) yhdessä päivässä. Jos olisin tiennyt millaista maastoa on edessä, olisin kääntynyt takaisin...
Vajosuon jälkeen asvaltti- ja sorateitä oli entistä pidempiä pätkiä. Oli myös kuusikkoja, joiden läpi kävellessä tuhannet inisijät alkoivat vähän turhan tuttavallisiksi. Muutoin hyttysistä ei ollut käytännössä mitään riesaa koko aikana. Olin suunnitellut suuntaavani Lakjärvelle, koska siellä oli vesipiste, mutta onneksi yhdellä lepotauolla googlasin ja selvisi että Lakjärven kaivo on käyttökiellossa huonon veden laadun takia. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siten suunnata Savojärven Rantapihaan, jossa arvasin jo etukäteen helpon autolla saavutettavuuden takia olevan arki-iltana lapsiperheitä ja menon sen mukainen. (Viikonloppuna oisin varmaan mennyt silti sinne Lakjärvelle...) Veden saaminen ja leiriytyminen oli kuitenkin tässä kohtaa tärkeintä.
Pääsin viimein leiripaikalle n. klo 21 ja täyttämään vesipullot. Päivän kilsamäärä huiteli tässä kohtaa jo lukemassa 37 ja jalkoihin sattui enemmän kuin ikinä on sattunut. Ainoa tavoite tässä kohtaa oli päästä lepäämään. Ruoan tekemistä en edes ajatellut, söin suklaat, join vettä ja koitin saada yösijan pystyyn. Leirin pystyttäminen rajatulla alueella meni hankalaksi, lainaan itseäni facebookista:
Riipparin ripustus ei oo koskaan menny näin vihkoon.
1. Totea, että alueella ei ole kahta järkevässä paikassa olevaa puuta joiden väli olisi järkevä. Valitse puut jotka ei ole keskellä pusikkoa eikä ihan 10 metrin päässä toisistaan.
2. Totea, että toinen puunhalaaja on liian lyhyt. Viritä sitä kuormahihnalla.
3. Totea, että toinen whoopie sling on rikki. Viritä maton toinen pää toisella kuormahihnalla.
4. Koska olet lyhyt et saa tarppia tarpeeksi korkealle. 37 km kävelyä, väsy ja nälkäkiukku, ihan ketun sama. Kunhan on hänessä. Pääsispä jo vaakatasoon.
5. Mieti pysyykö koko viritys edes ylhäällä aamuun asti. Aika lailla sama koska korkealta ei pääse putoamaan, mattoon luikahtaessa hanuri on n. 30 cm irti maasta.
6. Totea että tää on nyt sit tällä kertaa tämmöstä. Toivo että lapsiperheet menevät nukkumaan tai ainakin lopettavat klo 22.40 aloittamansa halonhakkuukisan.
Teltalle sen sijaan olisi ollut tilaa n. 2 aaria tasamaata...
Niin paljon kuin DD:n riipparikamoista tykkäänkin, niin täytyy sanoa, että niiden karabiinit ovat umpisurkeita. Kaksi karabiiniakin oli rikki jonka vuoksi aluspeittoa ei saanut tiiviiksi. Tästä johtuen yöllä jossain kohtaa vilutti. Korvatulpat oli pakko laittaa illalla vielä 23.30 aikaan möykkäävän Kiljusen herrasväen (itelleni opetettiin pienenä että metsässä ei huudeta) ja jumalattoman lujaa karjuvien peippojen takia.
Aamulla heräsin kasin maissa melko katkonaisten unien jälkeen. Ensi töikseni aloin hoitaa toisessa jalassa ollutta rakkoa (sain siis yhden pienen rakon kaiken tuon kävelyn jälkeen, hämmästyttävää) ja sitten purkaa leiriä. Kiljusen herrasväki poltti keittokatoksessa kokkoa kolmannen kerran iltaisen saapumiseni jälkeen. Miten on mahdollista saada hirveä kolina ja älämölö aikaan jopa puuseessä käydessä?
Purin leiriä kaikessa rauhassa ja saatuani kamat kasaan olikin jo lounasaika. Kiljusen herrasväki sytytti neljännen kokon. Lounas kaasukeittimellä kaukana herrasväestä pitkän kaavan mukaan ja kohti bussipysäkkiä Savojärven pohjoispuolta kiertäen. Tämä olikin tosi kiva osuus; kolmisen kilsaa suo- ja järvimaisemaa.
Pysäkille saapuessani aikaa oli vielä parikymmentä minuuttia ja meitä oli siinä pysäkillä puolenkymmentä. Pysäkki on siis kansallispuiston parkkipaikalla. Näimme bussin tulevan hyvissä ajoin maantien levikkeelle pusikon toiselle puolen ja odottelimme että kuski ajaisi lähempänä lähtöaikaa pysäkille. Kuuimme myös hänen juttelevan puhelimessa siinä kymmenen metrin päässä. Lähtöaika koitti, kuski hyppäsi puikkoihin ja hurautti tiehensä. Me matkustajat olimme siinä sitten ihan että wtf. Noh. Näiden seikkailujen jälkeen janosin jo olutta sen verran paljon etten suostunut odottamaan yli kahta tuntia seuraavaa bussia, vaan soitin Fölin asiakaspalveluun. Asiakaspalvelija kuunteli vähän epäuskoisena kertomustani, pahoitteli että tää on nyt aikamoinen moka ja lupasi soittaa kohta takaisin. Ja vartin päästä soittikin että pikkubussi on tulossa hakemaan meidät pois. Lopulta kävi vielä niin onnellisesti, että kuski heitti minut rinkkoineni suoraan seuraavan majapaikkani eteen "kun ei se nyt niin kaukana oo", koska oli tajunnut että olin kyydin ainoa ei-paikallinen. Olin siis jäämässä seuraavaksi päiväksi Turkuun viettämään totaalista turistipäivää, mutta se on ihan eri tarina. Erittäin hienosti seivattu Föliltä!
Jos nyt joku miettii tänne lähtöä, niin suosittelen nimenomaan pätkää Kurjenpesä-Kurjenrahka(-Töykkälä) ja palaamaan samaa reittiä takaisin. Töykkälästä eteenpäin nimittäin tulee paljon sora- ja jopa maantietä, mikä ei omasta (2015) kartastani oikein käynyt etukäteen selville. Nuo tieosuudet olivat todella tylsiä (ja käyvät jaloille! kunnon Via Dolorosa), lisäksi siellä mennään välillä ihan ihmeellisissä paikoissa, mm. hakkuuraiskiolla ja pitkin pellon reunaa, siellä oli paikalliset maanviljelijät istuttamassa perunaa ja moikkailivat kun talsin siellä pellon laidassa. Korkeuseroja reitillä sen sijaan ei hirveän paljon ole. Ja tuo Savojärven kierros (josta siis kiersin vain pohjoispuolen) oli myös hieno.
Kaiken kaikkiaan kumminkin ihan mahtava
seikkailu, onpahan mitä muistella ja tämmösethän ne on aina jälkeenpäin parhaita kun asiat ei mene ihan putkeen.
Etelämpänä on enemmän ihmisiä ja enemmän hyvin varusteltuja majoja, kuten Arwen sanoikin. Vesi on tärkeä juttu, kuten Sidhiel muistutti. Ohuemman ilmanalan varmasti Arwen tietääkin ja on varmasti x kertaa minua parempikuntoisempi 
