Koko legendariumin kantava teema on se, miten kaikki maailmassa vähitellen turmeltuu ja etääntyy hyvistä alkulähteistään pahuuden vaikutuksesta, ja ainoastaan maailman mittakaavassa piskuinen joukko uljaita vaaleaihoisia, harmaasilmäisiä länsimaalaisia yrittää edes jollain tavalla pitää yllä alkuperäistä ideaa hyvästä, ts. Valarin tahdon mukaisesta maailmasta.
Tämähän ei tarkkaan lukien pidä paikkaansa. KTK:n kuvaus
drúedainista on elävä ja yksityiskohtiin menevä esimerkki siitä, että myös kansa, joka haltioitten silmissä äkkiseltään muistuttaa lähinnä örkkejä, voi olla niin hyvyydellä kyllästetty, että siinä jäävät uljaat númenorilaiset toiseksi.
Toki
drúedain ovat harvinainen poikkeus, mutta jo varhain Keski-Maasta lukiessani kiinnitin huomiota siihen, että ainakaan hiusten vaaleuden aste ei ihmisillä suoraan korreloi hyvyyden tai ylevyyden kanssa. Muutenkin tunsin vahvaa vetoa siihen suuntaan, että kiinnitin huomiota monelta lukijalta kenties piiloon jääviin merkkeihin kaikkinaisesta hyvyydestä. Nähdessään juuri kaatuneen eteläissotilaan Sam ei iloitse inhottavan vihollisen kuolemasta vaan pysähtyy hetkeksi pohtimaan tätä inhimillisenä olentona ja olosuhteitten uhrina. Pelennorin kentällä tappionsa kohtaavat eteläiset puolestaan ovat »rohkeita ja synkeitä miehiä», eivät suinkaan kavalia ja ilkeitä pelkureita, jollaisiksi heidät olisi vanhassa seikkailukirjassa hyvinkin saatettu kirjoittaa. (Eikä minulla ensi kertoja näitä pohtiessani ollut mitään käsitystä Tolkieniin kohdistetun akateemisen arvostelun sisällöstä. Tiesin vain, että häntä eivät Suomessa vanhemmat polvet yleensä arvostaneet, koska hän ei kuvannut samassa mielessä todelta ja tutulta tuntuvia asioita kuin Linna, Hietamies tai Päätalo.)
Olen aina pitänyt selvänä, että »hyviä» ihmisiä on kaikilla Keski-Maan kolkilla, rodusta riippumatta. Poikkeuksia ovat Mordor ja muutamat erityisen vahvasti Sauronin otteessa olevat maat tai kaupunkikeskukset, joissa hyvät on onnistuttu järjestään orjuuttamaan tai surmaamaan. Kaukaisen idän ja etelän hyvät ihmiset eivät pääse tarinaan mukaan, koska he eivät osallistu Sormuksen sotaan. Varsin mahdollisesti jopa vahvimmat Keski-Maan meille tuntemattomissa osissa elelevät hyvien yhteisöt ovat ankaran paineen alla ja maksavat ainakin nimellistä veroa jollekin Sauronia tukevalle taholle. Kapinoiminen johtaisi tuhoon. Paljon tätä yleisempää lienee, että Sauronin vasallien hallitsemissa maissa on säilynyt kansanryhmiä, jotka puolisalaa tunnustavat jotakin hyväntahtoisempaa uskontoa kuin Sauronin palvontaa ja »antavat keisarille sen, mikä keisarille kuuluu, Jumalalle (jumalille) sen, mikä Jumalalle kuuluu». Kaikenvärisiä yksittäisiä pikkukansoja myös elänee niin syrjässä, että ne kykenevät olemaan Sauronista riippumattomia ja vähintään puolueettomia kuten Forochelin lumi-ihmiset Angmarin mahdin varjossa. Helpointa tällainen syrjään vetäytyminen on toki pimentohaltioille ja niille mahdollisille hobiteille, jotka ovat jääneet huomattavasti Eriadoria idemmäksi.
Tolkienin tekstistä ei mielestäni ole johdettavissa, että ihonväri kuuluu yhteen hyvyyden tai pahuuden kanssa. Sen sijaan kirjailija on suonut esieurooppalaisille sen kerrassaan epäreilun armon, että vain nämä ja
drúedain ovat kyllin varhain ehtineet
eldarin yhteyteen. Sekin vain niukin naukin riittää pitämään suuren osan heistä elävässä yhteydessä
valariin ja Erun tahtoon. Näkisin, että Ar-Pharazônin ja Kuninkaan miesten puolueen lankeemus on huomattavasti anteeksiantamattomampi synti ja paljon syvempää pahuutta kuin idän kuninkaitten alistuminen Sauronin käskyläisiksi on niissä tapauksissa, joissa vaihtoehtona olisi koko kansan kuolema.
Minun pointtini tässä "paha rotu" -keskustelussa on se, että Tolkien faktuaalisesti esittää tummaihoiset olennot järjestään pahoina.
Minun mielestäni on tärkeää huomata niiden ongelmalliset piirteet siksi, että ne ovat edelleen hyvin suosittuja ja ovat myös vuosikymmenien ajan vaikuttaneet yleiseen käsitykseen siitä, millaisia fantasiamaailmojen ja yhteiskuntien pitäisi olla, kun joku muu alkaa sellaisia luoda.
Fantasia, – –, ei ole tosimaailmasta irrallista. Sen arvot ja estetiikka kumpuavat meidän todellisesta maailmastamme, ja ne myös vaikuttavat meidän maailmaamme. Niitä on siksi voitava käsitellä kriittisesti siinä kuin muitakin maailmamme ilmiöitä, etteivät ne ala näyttäytyä itsestäänselvyyksinä.
Minä koen, että Isilmírën kaipaamaa kriittistä tarkastelemista vierastetaan usein sen tähden, että sen äänekkäimmät kannattajat ihan oikeasti keskittyvät tuomitsemiseen, sensuroimiseen ja tuhoamiseen. Onhan esimerkiksi Mark Twainin kirjoista jo
laadittu väärennettyjä laitoksia niitten miellyttämiseksi, joitten mielestä pelkkä yksittäisten sanojen lausuminen ääneen tai näkeminen painettuina on uhka liberaalille nykysivistykselle. Sydämestäni toivon, ettei Tolkienin teoksille kävisi samoin.
Niissä yhteyksissä, joissa nykyään kuulen sanaa
ongelmallinen (tai
problematic) se valitettavan usein tarkoittaa: »Tabu, älä tee näin, älä koske tähän, tuomitse tämä. Pyydä anteeksi, että olet koskaan pitänyt tästä, muuten et voi kuulua meihin hyviin.» On jokseenkin selvää, että Isilmírë ei tähän koulukuntaan kuulu, ainakaan suhteessaan Keski-Maahan. Silloinhan hän käyttäisi aikansa täällä kirjoittelemisen sijasta yrittäen vakuuttaa mahdollisimman monta ihmistä siitä, että erityisesti lapsia on kaikin keinoin, esimerkiksi poistamalla kirjoja kirjastoista, suojeltava Tolkienin teoksille altistumiselta.
Voidaan kysyä, mikä sai minut jo varhain pohtimaan
drúedainin kiistatonta ja monien itäläisten ynnä eteläisten todennäköistä hyvyyttä, jopa örkkien mahdollista erittäin harvinaista hyvyyttä. Kasvuympäristössäni ei mitenkään erityisen vahvasti korostettu rotusyrjinnän vastustamista, vaan hallitsevia vaikutteita olivat sellaiset, että kaikkien yhtäläistä ihmisarvoa pidettiin luonnollisena asiana. Ennen Tolkienin löytämistä, siis melko pienenä lapsena, olin muutaman vuoden ajan kovin kiinnostunut Villin lännen tarinoista. Minua ei vähääkään häirinnyt intiaanien esittäminen roistoina, mutta en myöskään pitänyt itsestäänselvyytenä, että kaikki tai edes useimmat intiaanit olisivat »pahoja». Oletin tiettyjen intiaaniheimojen »pahuuden» johtuvan väärinkäsityksistä tai olosuhteista. Nautin eniten niistä tarinoista, joissa intiaanit ystävystyivät valkoisten amerikkalaisten kanssa ja voimat yhdistettiin esimerkiksi rikollisia vastaan. Päähenkilöitten rotu ei ratkaissut sitä, kehen samastuin, jos vain tarjottiin ominaisuuksiltaan sopivia hahmoja.
Tätä taustaa vasten ajattelenkin, että suurin Tolkienin Ardaan liittyvä murhe ei ole valkoihoisiin »hyviin» keskittynyt ihmiskuva vaan se, että etelän ja idän kulttuurien sekä esimerkiksi
avarin kuvaus jää niin surullisen ohueksi. Viimeistään suurelokuvien julkaiseminen on johtanut tilanteeseen, jossa Tolkienin tiivistelmä eurooppalaisista mytologioista vaikuttaa ihmismieliin ympäri maailmaa paljon enemmän kuin vaikkapa Siperian kansojen, keskiafrikkalaisten tai Latinalaisen Amerikan intiaanien mytologiat. Miten tätä vinoumaa voisi tasapainottaa rakentavasti, hyökkäämättä Tolkienin teoksia vastaan?
Jos olisin Venäjän burjaatti, Irakin kurdi tai Senegalin mandinka, minkälaista Tolkien-fanifiktiota kirjoittaisin? Olisiko minulla edellytyksiä ja rohkeutta yhdistää oman kulttuurini näkökulma Tolkienin maailmaan? Näkisinkö mahdollisuuksia Tolkienin maailmanrakennuksen laajentamisessa sen omilla ehdoilla vai lähtisinkö Kirill Jeskovin jalanjäljissä väittämään, että Gondorin vihollisista on annettu valheellinen kuva?
Pahoin pelkään, että moni aasialainen tai afrikkalainen fani keskittyy elokuvien keskushenkilöihin, jolloin kulttuurien välistä vuorovaikutusta syntyy vain siitä, miten he näitä hahmoja omista lähtökohdistaan tulkitsevat. Kiinnostavampaa olisi päästä lukemaan esimerkiksi marokkolaisen Tolkien-harrastajan näkökulma siihen, millaista oli haradilaisten ja númenorilaisten vuorovaikutus Umbarin kaltaisissa rannikkokaupungeissa toisella ja kolmannella ajalla.