Vapaata Tolkien-tunnelmointia

Tänään näin, miten tuuli lennätti koivusta pilven keltaisia lehtiä maahan, ja äkkiä huomasin lausuvani ääneen:

Ai! laurië lantar lassi súrinen!




Syksy: kuin lähtisi harmaalla veneellä pois Lórienista. Namárië. Niin kaunis ja surullinen sana. Namárië.

Tik sanoi:

Tänään näin, miten tuuli lennätti koivusta pilven keltaisia lehtiä maahan, ja äkkiä huomasin lausuvani ääneen:

Ai! laurië lantar lassi súrinen!

Click to expand...

Minä taas joskus erityisen vaikuttavan kuutamon nähdessäni tapailin sanoja "ihmisille Hän teki auringon, haltioille kuun". Minun täytyi tosin sitten mennä kotiin tarkistamaan, miten tämä säe meni quenyaksi:


Eldain en kárier Isil, nan hildin Úr-anar

("The Lost Road", 72).(Eihän se ollut sindaria, eihän?)

Eli alkutekstissä haltiat mainittiin ensin, mutta itse muistamani järjestys kuulostaa minusta silti suomeksi paremmalta. "Fírielin laulu", johon tämä säe kuuluu, on minusta muutenkin kovin koskettava (vaikka praktinen ateisti olenkin).

Turvonneena nouseva, punainen elokuun täysikuu sopisi kyllä oikeastaan paremmin siihen ideaan, että Melkor teki kuun itselleen Maasta ottamistaan aineksista (HoME, X, s.41). :censor:


Muoks. 5.9.
Runo edustaa ilmeisesti jonkinlaista qenyan ja quenyan siirtymävaihetta 1930-l. alusta. Ja runon tekstissä aurinko on se punainen taivaankappale.
Fauskangerin mukaan siteeraamani säe menisi Tolkienin myöhäiskauden quenyalla

Carnentë Eldain Isil, Hildoin Úr-anar

www.uib.no/people/hnof/firiel.htm

Joka päivä tulee ajateltua jotain liittyen Tolkieniin...Sitä saattaa havahtua tunnilla siihen että kirjoittelee haltiakielen sanoja ja lauseita vihon takakanteen. Tai sitten muistelee jotain Tolkienin kirjoissa olevaa runoa. Kuulee puhuttavan kuolemattomuudesta niin tulee haikea olo. Sitä katselee puuta ja kuvittelee sille oksat kuin kädet ja silmät joissa palaa vihreä valo. Tai katselee yöllä tähtiä ja toistaa mielessään runoa:

A Elbereth Gilthoniel!
Silivren penna miriel,
o menel aglar elennath.
Na-chaered palan-tiriel,
o galadhremmin ennorath.
Fanuilos ,le linnathon,
nef aear, si nef aearon!

Syksyisessä metsässä on kyllä paljon enemmän aitoa Lórienin tuntua kuin P. Jacksonin kylmän kimaltelevissa muka-mallorneissa. Kultalehtiset puut ovat jokasyksyinen ilonaiheeni. Syksy on muutenkin todella haltiamainen vuodenaika. On hämärää ja usvaista, ja tähdet näkyvät taas myös täällä pohjoisessa.

Syksyssä on todella jotain taikaa. Sitä en voi, enkä haluakaan kiistää. Jo vuosien ajan on aina syksyisin tehny mieli lähteä kävelemään sateen kostuttamaan metsään tai jäädä katselemaan kun keltaiset lehdet putoilevat puista. Myös syksyn tuoksut ovat jotain sellaista minkä takia jaksaa alituisen vesisateen ja pilkkopimeät yöt.
Syksy on jotenki aina kutsunu miuta metsään. Kun joskus vuonna 2001 luin pitkästä aikaa Sormusten herran niin huomasin, että ehkä myös Tolkien tunsi samoin kun kirjoitti syksyn tullen Frodon olevan halukkaampi vaeltamaan.

Miulle Taru on luettu ensimmäisen kerran joskus ala-aste ikäisenä kun äitini luki sitä minulle ja pikkuveljelleni (sensuroiden hurjimmat kohdat pois). Olin ehkä silloin liian nuori ymmärtämään kaikkea mitä luettiin. Vielä nytkin (ihme kyllä) muistan jotain "kuvia" mielessäni, mitkä tiedän olevan sormustenherrasta, mutta kaikkia en osaa yhdistää edes mihinkään tiettyyn kohtaan.
Muistan myös selvästi millaisena näin Konkarin ja nyt myöhemmin kuvittelen hänet aivan eri näköiseksi.
Surullista kyllä, näen hänet nykyään samanlaisena kuin elokuvassa.
Olisi mukava saada vanhat (ennen elokuvaa) kuvat takaisin, mutta se on kait liikaa pyydetty...

Saan nyt varmaan kaikilta puristeilta haukut niskaani (ei se mitään, minä pidän koirista) koska viestini koskee Jacksonin leffoja eikä Alkuperäisteosta. Mutta nyt kun trilogia on taas Nelosen leffaputken takia mediassa esillä, olen tullut pohtineeksi sitä, miksi niiden mainoskatkolla esitettävien klippien ja lehtien arvostelujen näkeminen saa aikaan minussa niin kummallisen olon, etten edes tiedä sille kuvaavaa sanaa. Olen tullut siihen lopputulokseen, että kun (Konnussa oleskelua lukuunottamatta) Tarun harrastaminen on aina ollut vähän sellainen puolusteltava asia ("ei, en mä ole larppaaja", "ei larppaaminen ole saatananpalvontaa", "kyllä fantasia on ihan oikeaa kirjallisuutta", "kyllä mä ihan elän tässä todellisuudessa", "kyllä, se kirja todellakin ON niin hyvä", "on mulla muitakin kirjoja hyllyssä", "joo, mä teen Tolkienista esitelmän/Hobitista arvostelun/Silmarillionista esseen ihan tosissani" jne jne...) Elokuvat ovat hyvässä ja pahassa aikaansaaneet sen, että myös se toinen puoli maailmaa ("ne jotka eivät ole vielä lukeneet Tarua Sormusten Herrasta") tietävät siitä vähän enemmän, ja lukuisat palkinnot, eritoten ne Oscarit, ovat näyttäneet että fantasiassa on jotain muutakin ja suurempaa kuin miekkojen kalistelua ja mielikuvitusolentoja. Niinpä esim. Aamulehden viime viikkoista FOTR-arvostelua lukiessa minua hihkututti, koska tekstin punainen lanka meni jotenkin näin: "hobitit ja muut eivät ole koskaan minua kiehtoneet, mutta jotain Jacksonin trilogiassa kuitenkin on, koska se pakottaa istumaan katse ruutuun liimautuneena koko pitkän elokuvan ajan... neljä tähteä". Tai kun Nelosen kuuluttaja mainitsi ennen elokuvaa "ällistyttävät neljätoista Oscaria", siitäkin syntyi sellainen "ähä!"-fiilis. Samoin tuo Hobitti-leffan aiheuttama kohu ja fanien innokas Jacksonin tukeminen (tiedän kyllä että joukossa on soraääniä, mutta silti: esim. comingsoon.netin äänestys jossa tarjotaan 15 eri ohjaajavaihtoehtoa näyttää silti että ylivoimaisesti suurin kannatus on vaihtoehdolla "It shouldn't be made if Peter Jackson doesn't direct")... kaikesta tästä syntyy a) me-henki ja b) tunne siitä, että sille muulle maailmalle on näytetty, ja tullaan näyttämään vastakin. Onhan se loogisesti ajatellen hölmöä tuntea ylpeyttä elokuvista joiden teossa ei ole ollut mukana edes vesipulloja kantamassa (ja jota kuitenkin kritisoi paikoin äänekkäästi), mutta näin se vaan tämän ankan kohdalla toimii.

Sanopa muuta, Nerwen. Sekin hykerryttää, että Tolkienin maailma näkyy vähän väliä vilahduksena arkimaailmassakin. Lueskelin jokunen aika sitten jostain ilmaislehdestä arvosteluja eri poretableteista. Eräs tableteista synnytti kuulemma niin mielenkiintoisen vihreän värin, että se oli suorastaan tolkienmaista. Hieman höpsö esimerkki, mutta tuollaiset arjen hetkittäiset tolkienmuistumat ilahduttavat lähes aina.

Elän näes maailmassa, jossa fantasia ja todellisuus ovat suorassa kosketuksissa toisiinsa. Enkä aio puolustella sitä
(kaikki, jotka tuntevat minut, tietävät, että olen jo aikaa sitten menetetty tapaus)

Tuli hiukan kiire päivällä, joten unohdin merkitä tänne, että siirsin siis tämän aiheen Kulmikkaasta pöydästä tänne Tolkien-keskusteluiden joukkoon. Osittain siksi, että organisaatiovimma on sitä vaatinut jo jonkin aikaa, mutta enemmän siksi, että tarkoitus olisi madaltaa rappusta osallistua Tolkien-keskusteluihin, jotka ovat ehkä olleet turhan akateemisia viime aikoina.

Joten, jatketaanhan fiilistelyä.

Nerwen sanoi:

Onhan se loogisesti ajatellen hölmöä tuntea ylpeyttä elokuvista joiden teossa ei ole ollut mukana edes vesipulloja kantamassa (ja jota kuitenkin kritisoi paikoin äänekkäästi), mutta näin se vaan tämän ankan kohdalla toimii.

Click to expand...

Tuo on muuten jännä juttu miten ihan oikeasti on vähän ylpeä esitellessään kirjan tai elokuvan jollekulle joka ei siihen ole aiemmin tutustunut. Se on vähän kuin tuotos olisi oma. Tai ei oikeastaan oma, mutta, että se jollain tavallaa liittyisi itseen kun on siihen niin paneutunut ja sitä hartaudella lukenut/katsonut. Vaikka tottakai sitä tietää, että itsellä ei ole mitään tekemistä kirjan tai elokuvan tekemisen kanssa.

Huomasin muuten yhden omituisen jutun kun olen noita elokuvan tv mainoksia välillä nähnyt. Kun nuo mainokset näkee niin tulee sellainen jännä tuttuuden ja turvallisuuden tunne ja tuntuu, että ihan oikeasti haluaisi nähdä taas elokuvat, mutta kun meinaa ruveta katsomaan niin rupeaakin väsyttämään koko ajatus neljän tunnin istumisesta elokuvan ääressä. Eikä siis millään pahalla. Pidän kyllä myös elokuvista, mutta jotenkin mainoksista tai lyhyistä trailereista saa sen saman hyvän tunteen kuin elokuvasta, mutta puristettuna pieneen pakettiin, joten tunne tuntuukin paljon suuremmalta vaikka kestääkin lyhyemmän aikaa... Tai jotain tällaista...
En tiedä ymmärtääkö kukaan mitä yritän sanoa, mutta aina kannattaa yrittää

Minkälaiseksi kuvittelette Gorgorothin Neljännen Ajan alkupuolella? Barad-Dûrin raunioissa vilisee toiveikkaita aarteenmetsästäjiä, vaikka kaikki arvokas onkin hautautunut kivitonnien alle ja Sauronin kadonneen noituuden voimakkaat jäänteet ovat vaarana. Gorgorothissa viheriöi jo, vaikka turhautuneet örkit tallaavatkin vanhasta tottumuksesta kasveja kuoliaaksi. Vain piikikkäät kasvit he jättävät rauhaan. Rhûnin järven laitamilla sijaitsevien maatilojen orjat ovat perustaneet kommuuneja, mutta ryöstäjät ovat alituisena uhkana.

Keski-Maa löytyy

Keski-Maa on olemassa se on Uuessa-Seelannissa. Kun Taru Sormusten Herrasta -elokuva kuvattiin ne hobitinkolot jätettiin sinne Uuteen-Seelantiin Mutta ajatella: Tolkien keksi sen omasta päästä, kun joku oppilas oli jättänyt tyhjän ainepaperin, mutta J.R.R. Tolkien teki kirjan, sitten hän kuoli, hänen poikansa Critsoper va mikä lie Tolkien viimeisteli lopun

Keski-Maa ja Tolkien on hyvä Oon aina halunnu nähä Legolasin Bilbon Frodon Gimlin Aragornin jne.

[color=blue:8cdc2a430d]Yhdistin kaksi perättäistä viestiä. Tästä ei myöskään ole omaksi keskustelukseen, jotakin uutta asiaa täytyy sentään olla, jos sellaisen perustaa. Joten siksi siirsin viestin tänne.

Olen myös lisännyt viestiin isoja alkukirjaimia. Niiden käyttäminen ei ole aivan turhaa. Tekstistä tulee sekä ymmärrettävämpää että paremmin luettavaa. Jokainen osannee niitä käyttää, siis niitä käyttäkäämme.

Tik[/color]

Huhuu! Tunnelmointi topic, miten olen voinut ohittaa tämän.

Tuossa aikaisemmin puhuttiin siitä, miten leffojen hahmot ovat korvanneet omat mielikuvat. No, koska olen kuka olen, minun on pakko tarttua tähän aiheeseen.

Vaikka luinkin Taru Sormusten Herrasta-trilogian ennen elokuvien tulemista, en ikinä osannut muodostaa hahmoista mielikuvia, joten elokuvat nähtyäni sen hahmot luonnollisesti ottivat paikkansa mielikuvituksessani. Eikä se minua haittaa, sillä minun mielestäni Peter Jackson onnistui loistavasti elokuvissa. (Ajatelkaa nyt, jos leffoja olisikin ollut vain yksi tai kaksi!)

Oho, nyt lipsuu jo vähän aiheesta.

However, Keski-Maan maailma on niin... vapauttava todellisuudesta. Voi vain nojata tyynyihin ja uppoutua haltioiden ja hobittien maailmaan huolehtimatta omista murheistaan. Olen tälläkin hetkellä lukemassa taas trilogiaa uudestaan - vaikka viime kerrasta ei olekaan kuin ehkä kuukausi - ja olen nyt siinä kohdassa, missä Frodo & co. ovat lähdössä Lòrienista.

Ehkä tämä juttu nyt sivusi hieman aihetta, but forgive me.

-EFW

Shakkispekuloinnin seurauksena mieleeni nousi kuva kahdesta entistä pelaamassa kyseistä peliä:

Kaksi pitkää, puuhahmoista pelaajaa on kyyristyneenä pelilaudan ääreen. Vuodenajat vaihtuvat, välillä lauta ja pelaajat peittyvät putoaviin lehtiin tai lumeen. Laudan yli juokseva metsähiiri kaataa vahingossa sotilaan mikä kirvoittaa paheksuvan hahum - äänen pelaajien huulilta...

Elfinwen sanoi:

However, Keski-Maan maailma on niin... vapauttava todellisuudesta. Voi vain nojata tyynyihin ja uppoutua haltioiden ja hobittien maailmaan huolehtimatta omista murheistaan.

Click to expand...

Tuo on niin totta! Tolkien on mahtavasti saanut esille kaikki tunteet kirjoissaan,
ja hänen kirjojensa lukeminen ns. "puhdistaa oloa."
Välillä kun on todella turhautunut, tai jossain tuolla
mainitsemani 'fiilistelyolo' iskee, on niin ihana saada lukea
hänen kirjojaan (lähinnä TSH:ta, Silmaa ja KTK:ta, koska ne itkettävät)
ja vaan itkeä. :')

Toisaalta, välillä on niin sekopäinen olo, ettei siihen auta muu
kuin nauraminen. Tove Janssonin kuvittama Hobitti on siihen oiva keino.
Voi sitä Klonkkuakin. :'D

(joku voi nyt vähän ajatella että olen höpsähtänyt, mutta antaa sitten
vaan ajatella niin.)

Detritus sanoi:

Shakkispekuloinnin seurauksena mieleeni nousi kuva kahdesta entistä pelaamassa kyseistä peliä:

Kaksi pitkää, puuhahmoista pelaajaa on kyyristyneenä pelilaudan ääreen. Vuodenajat vaihtuvat, välillä lauta ja pelaajat peittyvät putoaviin lehtiin tai lumeen. Laudan yli juokseva metsähiiri kaataa vahingossa sotilaan mikä kirvoittaa paheksuvan hahum - äänen pelaajien huulilta...

Click to expand...

Entit eivät juuri kyyristele vaan korkeintaan taipuvat hieman keskeltä. Niinpä he käyttäisivät huorneja shakkinappuloina eikä se olisi heistä lainkaan harmillista, että viikkokin menisi tornin suostutteluun siirtymään toiselle puolen pelilautaa syödäkseen vastustajan moukan.

Papa Legba sanoi:

Niinpä he käyttäisivät huorneja shakkinappuloina eikä se olisi heistä lainkaan harmillista, että viikkokin menisi tornin suostutteluun siirtymään toiselle puolen pelilautaa syödäkseen vastustajan moukan.

Click to expand...

Hahaa, vielä parempi! Suostutteluun menisi tosiaan oma aikansa vaan kun huorni kerran saataisiin liikkeelle se voisi liikkua hyvinkin nopeasti! Mikä tietysti saisi pelaajat kurtistamaan kulmiaan:"Don´t be too hasty!" (Tai miten tämä sitten sanotaankaan vanhaentiksi).

Unisemmat huornit voisivat olla moukkia tai jopa kuninkaita, niissä hommissa ei niin hirveästi tarvitse liikkua.

Valië Nienna sanoi:

Mitä tapahtui Elrosille, Elladanille ja Celebornille?

Click to expand...

Tästäkin Valië joutunut vastausta odottelemaan yli vuoden (ellen sitten tapani mukaan ole lukenut keskustelua hyyyyvin huolimattomasti, kuten yleensä, tai unohtanut jotain, kuten myös yleistä.)

Celeborn ainakin lähti mielestäni Galadrielin kanssa Kuolemattomille maille, Elrondin pojista en tiedä.

Tässä tänään havahduin erääseen asiaan; eivätkös Elrondin pojat olleet Elrohir ja Elladan ja Elros puolestaan Elrondin veli? Näin ainakin väittäisi TSH:n liitteiden Kolmannen Ajan Vuosien Kirja, jossa mainitaan "Elrohirin ja Elladanin syntymä" muistaakseni n. vuosien 15-20 välillä tai jotain, en muista.

Hämmästyttävää lukea, kuinka moni kokee ja tuntee samanlaisia asioita kuin minä itsekin lähes päivittäin, vaikka olen luullut, että olen oikeasti jollain tapaa omituinen niiden tuntemusten vuoksi, mutta ehkä olenkin tolkienisti Juuri nämä "itken tietyn luvun tietysä kohdassa" jne. jutut ovat tuttuja. Olen pystynyt lukemaan TSH:n kerran itkemättä kertaakaan, ja olin silloin 11-vuotias; kahlasin opusta ensimmäistä kertaa, enkä kiinnittänyt silloin "syvällisyyksiin" juurikaan huomiota. Sittemmin olen lukenut kirjan kahdesti, ja kummallakin kerralla viimeistään Harmaissa Satamissa tulee tippa linssiin väkisinkin.

Tietyllä tapaa myös tänne Kontuun liittyminen on muuttanut minua. Eihän siitä ole kuin muutama viikko kun rekisteröidyin ja mietin vielä että teinkö nyt oikein. Sen jälkeen olen enemmän ja enemmän hankkinut omia mielikuvia enkä elänyt niin raskaasti elokuvien näkemysten perusteella. Kuitenkin elokuvien kautta tässäkin istun kirjoittamassa. Kahden tornin vhs-version tulemisen jälkeen hankin kirjan ja luin ja luin ja luin sitä; sitten Kuninkaan paluu tuli leffateattereihin ja olin muistaakseni kirjassa menossa jossain Tuomiovuoren rinteellä tai jossain siellä; silloin löysin elokuvasta jo monia virheitä, mutten osannut kiinnittää niihin huomiotani ja myönnän; minusta tuli hetkeksi leffojen kautta tolkienia fanittava tyttö. Sittemmin, en muista tarkalleen milloin ja miten valaistuin, mutta lopultakin ymmärsin (täällä Konnussa nimenomaan), että leffat eivät mukaile kirjaa täydellisesti, eikä kukaan pakota minua pitämään niitä tasavertaisena. Ei kukaan.
Tästä hyvästä lausuisin vilpittömän kiitoksen kaikille Kontulaisille, joiden ansiosta minustakin tuli "valaistunut tolkienisti". Kiitos ja kumarrus. :yay: Hantalë.

No, sivuaa aihetta, eikä välillä ihan vähänkään, mutta se on minun käsitykseni "fiilistelystä"; mitä mieleen pälkähtää. Antakaa anteeksi.

Ei auta, pakko nyt tulla tänne tunnelmoimaan.

Lukiessani Ragnarök-nimistä manhwaa (joka oli muuten aivan järkyttävää scheissea, näin sivuhuomautuksena ) tuli yhtäkkiä erään haltianeitosen astuessa kuvioihin ihan samanlainen tunne kuin sillon joskus kun Keski-maa asukkeineen oli minulle uutta ja ihmeellistä ja tunsin näkeväni kaikkea Keski-maasta muistuttavaa kaikkialla. Oij kun olenkin kaivannutkin sitä tunnetta~<3

Mutta se, miten, missä ja millä tavalla tuo haltianeitonen ilmestyi tarinaan mukaan sai minut jälleen kerran pohtimaan erästä mieltäni jo kauan askarruttanutta asiaa. Missä kaikki taikuus on nykyään? Haltiat? Kaikki ihmeelliset olennot? Ovatko ne piiloutuneet silmiltämme, ja jos ovat, niin miksi? Noh, hobittienhan tosiaan sanotaan nykyaikana välttelevän ihmisiä niin paljon kuin mahdollista, mutta entä kaikki muu Kolmannen ajan taianomaisuus? Miksi oi miksi minä en voi/saa törmätä haltioihin syyshämärässä metsäpolulla ja jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi? Olen selkeästi syntynyt väärään aikaan ja paikkaan .____.

Mutta silti, vaikka tuo onkin toisaalta murheellinen ajatus, on se silti jotenkin ihanan toiveikas. Sellainen, että sitä taikuutta kuitenkin olisi jossain olemassa vielä, vaikkakin silmiltämme piilotettuna. Paljon mukavampi ajatus kuin se, että maailma on se mitä näemme ja tiedämme sen olevan (eli ei taikuutta ._.).

Idril~ sanoi:

Celeborn ainakin lähti mielestäni Galadrielin kanssa Kuolemattomille maille, Elrondin pojista en tiedä.

Click to expand...

Myöskään J. R. R. Tolkien ei välttämättä tiennyt. Kirjeessä Peter Hastingsille syyskuussa 1954 hän toteaa:
Elrond passes Over Sea. The end of his sons, Elladan and Elrohir, is not told: they delay their choice, and remain for a while.
("The Letters of J. R. R. Tolkien", sivu 193.)

Celebsûl sanoi:

Noh, hobittienhan tosiaan sanotaan nykyaikana välttelevän ihmisiä niin paljon kuin mahdollista, mutta entä kaikki muu Kolmannen ajan taianomaisuus? Miksi oi miksi minä en voi/saa törmätä haltioihin syyshämärässä metsäpolulla ja jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi? Olen selkeästi syntynyt väärään aikaan ja paikkaan .____.

Click to expand...

Tule ihmeessä käymään meillä niin näet aidon hobitin. (=minut.) joo, se siitä. Omaan liian hobittimaisen ulkonäön. -__-
Ah ja voi. Tuo on niin tuttua. Tunnen myöskin syntyneeni väärään aikaan ja paikkaan, kuten myös muutama ystävistäni.
Mutta toisaalta. On pakko olla olemassa jonkinlaista 'taikuutta.' Metsissä, vesissä, vuorilla ja kaikkialla elää varmasti kaikenlaisia olentoja, joista meillä ei ole mitään tietoa.
Nehän pelkäävät ihmisiä, emme me niitä voi nähdä. Ellei sitten ole todella onnekas. (;
Ja haltioitakin on voinut olla täällä, mutta kaipa he sitten väistyivät ihmisten tieltä ja lähtivät Kuolemattomille Maille.

Mutta kaikki ei todellakaan ole sitä miltä näyttää. Ei edes tämä tylsä maailma jossa elämme.
Pikkupeikkoja.