Jäin yllättäen tänä aamuna miettimään nyky-yhteiskunnan elämyshakuista kulttuuria kun olin lukenut François-René de Chateaubriandin erään ajatuksen. Se menee näin:
''Mitä sivistyneemmäksi kansat tulevat, sitä näkyvämmäksi tämä mielentila muuttuu... Ihminen kyllästyy elämään nauttimatta siitä; hänellä on vielä halunsa tallella, mutta ei enää mitään kuvitelmia. Mielikuvitus on rikas, ylenpalttinen ja ihmeellinen; tosiolo köyhää, ikävää ja viehätystä vailla. Tällainen ihminen elää tyhjässä maailmassa, ja maistamatta olemassaolon todellisuutta hän on nähnyt kaiken lävitse. Karvaus, jonka tämä sieluntila valaa elämään, on kauhea.''
Minua jäi vaivaamaan tämä suunnattomasti ja tulin lopulta siihen tulokseen, ettei Chateaubriand huomioinut ajatuksensa kokonaisuutta, eikä hän toki oman aikansa lapsena voinutkaan käsittää kaikkia riskejä mitä siihen saattaisi kuulua. Hänen elinaikanaan ihmisiä vaivasi tietty "jäykkyys", kun nykyään tuota samaa kyseistä jäykkyyttä tarvittaisiin minun mielestäni kipeästi maailmassa mikä muuttuu entistä hedonistisemmaksi.
Tämän päivän yhteiskunnassa "chateaubriandismia" voi verrata jo kasviin, joka elokuun viimeisten hellesäiden aikaan alkaa kasvaa yli rajojen, homehtua ja kosteuttaa ilmaa. Tällä tarkoitan tietenkin sitä, että yhteiskunta ja media palvovat elämyskulttuuria (jopa yli maku- ja moraalirajojen). Meille on kehittynyt pakkomielteeksi kokea tunnepohjaisesti asioita yhä kasvavimmissa määrin. Koomisinta on se, että ympäröivä media manipuloi meitä suhtautumaan asioihin enemmän tunnepohjaisesti kuin järkiperäisesti. Toisin sanoen, tunne-elämä myy. En kuitenkaan usko että pelkkien aistikokemuksien korostaminen tekee ihmisestä täydellisen tyytyväistä, saati tasapainoista olentoa. Jos olisin päivästä päivään ainoastaan 100% tunneperäinen ihminen osaamatta ajatella loogisesti kaikkien ratkaisujen edessä, tulisin luultavasti hulluksi.
Vielä kaksikymmentä vuotta sitten ei voitu edes kuvitella, että joskus tulevaisuudessa televisiossa olisi valloilla tosi-tv ohjelmia, joissa ihmisiä julkisesti kritisoidaan, arvostellaan ja jopa kohdellaan julmasti - ja yleisö jää ennenkaikkea tilanteen synnyttämään reaktioon riippuvaiseksi. Tarvitsemme tunteita, vaadimme draamaa ja elämyksiä jopa silläkin hinnalla, että se tekee meistä väliaikaisesti henkisiä sadisteja. Kuun lopulla lähden perjantai-iltana ennemmin baariin kuin ajattelisin järkiperäisesti ja huomioisin sen seikan, että rahaa tulee pankkitililleni vasta kahden viikon päästä ja tällä hetkellä tililläni on ainoastaan 30e - ja minun tulisi sillä summalla kyetä elättämään itseni seuraavat päivät. Toimin vastoin järkisyitä, koska tarvitsen kokemuksia nautinnosta, ihmisten läsnäolosta, hiprakasta, ym.
Tarvitsemme myös paljon järkiperäisyyttä tämän päivän yhteiskunnassa elämyskulttuurin vastapainoksi. Muuten emme kehity tasapainoisiksi ihmisiksi.
No, tämä on omaa simppeliä ramblinkia. Mutta onko kukaan havainnut mitään samaa ympäröivässä yhteiskunnassa tai jopa omassa käytöksessä?