huoh.. eihän itkemisessä mitään pahaa ole - paitsi jos siitä meinaa muodostua ongelma. Minä olen tästä hyvä esimerkki, voisin jopa sanoa että itken (tai meinaan itkeä) ihan liikaa. Ehkä olen heikko, ehkä en. En osaa tarkalleen sanoa mistä itkeminen johtuu, mutta uskoisin sen ainakin osittain liittyvän huonoon itsetuntooni. Jos joku sanoo minulle pahasti, kurkkuuni nousee pala, joka ei suostu laskeutumaan vaikka kuinka yritän nieleskellä. Jos tällaisessa tilanteessa avaisin suuni, purskahtaisin varmasti itkuun. Sen takia en juuri koskaan saa sanottua vastaan kenellekään..
Jos jokin asia ei mene niinkuin olen suunnitellut/toivonut, minua rupeaa itkettämään. Riippumatta siitä missä olen. Esimerkiksi vuosi sitten: Olin tosissani yrittänyt saada 5:n liikunnasta (AMK asteikolla 1-5). En ollut pois kuin yhtenä päivänä niiltä tunneilta ja sekin johtui siitä että olin sairas. Tein tunneilla kaiken mitä piti enkä jupissut vastaan, vaikken hommasta olisi erityisemmin pitänytkään. Mutta sitten, kun pidettiin arviointikeskustelu opettajan kanssa, hän ilmoittikin etten ollut YRITTÄNYT tarpeeksi ansaitakseni vitosen.. Olin valehtelematta todella järkyttynyt, koska tiesin, että enhän minä muuta ollut tehnytkään kuin yrittänyt, yrittänyt ja yrittänyt. Sitä paitsi olin saanut kuntotestistä yms. melkein täydet pisteenkin.. Miksen siis muka ansainnut vitosta..? Kyyneleet nousivat silmiini siinä samassa vaikka kuinka yritin estää niiden tuloa.. Olisin halunnut sanoa mielipiteeni asiasta opettajallemme, mutta en saanut sanoja suustani, koska jos sen olisin tehnyt, itku olisi tullut samantien.. Oloani pahensi entisestään, että eräs tyttö, joka oli koko jakson ajan saanut melkein joka asiasta varoituksia opettajalta, sai vitosen.. Mitä sellaista hän oli tehnyt ansaitakseen vitosen, mikä minulta oli jäänyt tekemättä? En voinut ymmärtää.. Loppupäivä koulussa oli todella tuskallinen, minun ei kestänyt katsoa ketään, saati puhua kenenkään kanssa, koska itku pyrki koko ajan tunkeutumaan ulos. Vasta kotiin päästyäni uskalsin itkeä, mutta silloinkin itkin yksin, omassa huoneessani, kenenkään näkemättä. Tuo voi kuulostaa jonkun mielestä sairaalta (ja ehkä se onkin sitä), mutta uskon, että ne jotka ovat tosissaan yrittäneet joskus jotain, mutta lopulta saaneet kuulla epäonnistuneensa siinä, tietävät miltä minusta tuolloin tuntui..
Äidilleni minun on todella vaikea puhua minua vaivaavista asioista ilman että rupeaisin itkemään. Haluaisin puhua, mutta en yksinkertaisesti pysty. Jotenkin siinä käy aina niin, että kun ensimmäiset kyyneleet puskevat esille, puhekykyni lamautuu enkä saa enää sanaakaan suustani.. Silloin minä käperryn kuoreeni ja itken. Kuuntelen lohduttavia sanoja ja pyyntöjä, että kertoisin mikä minulla on hätänä, mutta en vastaa mitään. Esimerkiksi kerran, kun siskoni vahingossa näki käsivarressani olevat naarmut.. Te ette tunne siskoani, joten ette ehkä voi kuvitella tätä tilannetta sellaisena kuin se oli. Mutta yritän selittää sen parhaani mukaan. Olimme yksin kotona, siskoni, minä ja poikaystäväni, koska muu perhe oli Helsingissä kesälomareissulla. Äiti oli etukäteen painottanut, ettei meillä sitten saanut järjestää mitään bileitä tai vastaavaa. Kavereita sai tulla, mutta ei kerrallaan montaa. Mutta sitten kävikin niin, että siskoni ilmoitti, että hänelle oli tulossa "pari kaveria kylään". Nämä "pari kaveria" osoittautuivatkin sitten 11 pojaksi, jotka raahautuivat meille kaljakassit mukana! Sanoin siskolleni, että tällaisesta ei ollut mitään puhetta ja että niiden poikien pitäisi lähteä pois tai minä soittaisin äidille ja ilmoittaisin asiasta. Mutta eihän siskoni suostunut kuuntelemaan, päinvastoin! Aluksi hän nauroi minulle päin naamaa ja sanoi ettei ne tyypit olleet menossa minnekään.. Joten menin huoneeseeni, soitin äidille ja kerroin tilanteesta.. Ja ennen kuin olin saanut puhelun päätökseen, siskoni oli tunkenut huoneeseeni ja seisoi nyt oven edessä ja haukkui minua kaikilla mahdollisilla tavoilla.. Näin muutamia asioita mainitakseni hän esimerkiksi haukkui minua nipottajaksi, joka "kantelee kaikesta äidille" ja sanoi että minun maineenihan tässä menee piloille, kun olen tällainen kusipää.. ja sen jälkeen hän rupesi ilkkumaan, että eihän se mitään, kun eihän mulla mitään mainetta edes ole! Isä halusi puhua mun siskon kanssa puhelimessa ja sanoi sille, että sen pitäisi käskeä ne "kaverinsa" pois meiltä. Ja sitten isä sanoi vielä mulle, että jos ne tyypit ei lähtisi, niin mun pitäisi soittaa poliisit paikalle. Sitten lopetin puhelun ja sanoin siskolleni mitä isä oli käskenyt tehdä. Samalla kun siskoni haukkumisvyöry jatkui, hän laittoi viestin yhdelle niistä pojista.. en tiedä mitä viestissä luki, mutta epäilen että ei mitään hyvää minusta. Ainakin hän käski poikia lähtemään pois siinä viestissä, kun ei ilmeisesti riittänyt pokka mennä sanomaan sitä kasvotusten.. poikaystäväni kävi kuitenkin vielä ilmoittamassa niille pojille, että heidän pitäisi nyt lähteä ja onneksi he suostuivatkin lähtemään sulassa sovussa.. Vaan siskoni ei vielä aikonut jättää minua rauhaan. Hän alkoi huutamaan, että mitä äiti sen tekemisistä oli huolissaan, kun mulla niitä ongelmia näytti olevan ..ja ennen kuin lähti ovet paukkuen huoneestani, hän huusi: "paina ens kerralla vähän syvempään niin päästään sinustakin!" ..että näin ihana sisko minulla on. Ja jälkeenpäin sain tietää, että siskoni oli samana iltana soittanut äidille ja kertonut sille niistä naarmuista mun käsivarsissa.. Ja älkää te edes kuvitelko, että hän teki sen, koska oli minusta huolissaan! Hän halusi vain äidin raivostuvan minulle.. Vaan onneksi äiti ei sentään ole niin typerä että raivostuisi tuollaisesta. Kun he parin päivän päästä palasivat, äiti kertoi siskoni soittaneen hänelle. Ja sitten hän halusi nähdä käsivarteni. Olin jo siinä vaiheessa itkun partaalla. Eikä asiaa auttanut siskoni itsetyytyväinen ja vahingoniloinen hymy, kun hän käveli meidän ohi.. Äiti halusi tietää, miksi olin tehnyt niin ja kerroin hyvin pelkistetyn version samalla kun yritin turhaa pidätellä kyyneleitä.. Äiti sanoi, että hänellä oli mennyt yöunet kokonaan siellä helsingissä, kun hän oli miettinyt minua ja sitä mitä olin itselleni tehnyt.. Hän sanoi, että meidän pitäisi puhua tästä asiasta paremmalla ajalla kahdestaan. Minä nyökkäsin ja pakenin huoneeseeni.
Tästä tulee kyllä kauhean pitkä viesti.. mutta ehkä joku teistä jaksaa sen silti lukea.. Olisi minulla vielä vaikka kuinka paljon kerrottavaa ja sanottavaa, mutta ehkä jatkan joskus toisella kertaa.. Ja anteeksi jos viesti meni paikoittain vähän off-topiciksi.. Ajattelin vain, että olisi hyvä kertoa tarina kokonaan, että saatte siitä totuudenmukaisen kuvan.. Toivottavasti onnistuin siinä.