Itseäni on lähiaikoina ahdistanut paljon epävarmuus tulevaisuudesta. Kesän aikana minun pitäisi alkaa päättämään, mihin aineisiin haluan todella panostaa, lukion ensimmäinen vuosi kun meni aika mukavasti suorittaessa pakollisia kursseja. Ja kun en yhtään tiedä. Lähipiirissä ihmisten tulevaisuuden toiveet ovat pikkuhiljaa alkaneet muovautua, ja se tekee tilanteen entistäkin pahemmaksi. Sinällään on kumminkin lohduttanut ajatus, ettei tämä nyt vielä niin lopullista ole. Vasta reippaasti yli vuoden päästä pitää päättää, mihin kolmannen asteen oppilaitokseen hakee, ja vielä senkin jälkeen on mahdollisuus muuttaa suunnitelmia.
Vahvinpana hakutoiveena tällä hetkellä minulla on Helsingin humanistinen tiedekunta, jossa voisin opiskella äidinkielen opettajaksi ja opinto-ohjaajaksi. Oli tuleva toiveammattini mikä tahansa, pyrin viimeiseen asti jäämää pk-seudulle opiskelemaan. Tampere, Jyväskylä ja Turku voisivat jotenkuten tulla kuuloon, mutten oikein usko. Tuo äidinkielen opettajan duuni on suunnitelma b. Turvaudun siihen, jos en muuta keksi.
Olen suunnattoman paljon nauttinut ensimmäisestä opiskeluvuodestani Kallion ilmaisutaidon lukiossa. Mielenkiintoni mediaa, lähinnä toimittajan työtä ja elokuva-alaa kohtaan on kasvanut, mutten silti usko lähteväni media-aloille opiskelemaan. Liian epävarmaa, enkä edes usko, että se todella on Se Juttu, mitä minä haluan tehdä. Tulevaisuudessa satunnaiset freelancer-hommat ns. leipäammatin ohella toimittajana ja kriitikkona kyllä kiinnostaisivat, samoin kuin media-alojen opettajaksi/kouluttajaksi opiskeleminen. Poissuljettu vaihtoehto ei ole sekään, että yhdistäisin mielenkiintoni ja sen lisäksi, että opiskelisin äidinkielenopettajaksi erikoistuisin viestinnän ja ilmaisutaiteiden opetukseen. Muuten kielen ja kirjallisuuden opinnot kiinnostaisivat, mutten sitten oikein tiedä, mihin sitä valmistuisi.
Mielenkiintoni psykologiaa ja varsinkin mielenterveyshuoltoa kohtaan on myös suuri, mutten silti usko, että lähtisin alalle opiskelemaan.
Topicia läpi lukiessani yllätyin, kun huomasin, miten paljon täällä on kirjailijoiksi, elokuva-alan työntekijöiksi ja vastaaviksi haluavia. Tai siis ymmärrän, että kyse on toiveammatista, mutta itse olen aina vetänyt tiukan eron kahden eri unelmien välille. Toiset ovat ne ns. realistiset unelmat, jotka uskon olevan saavutettavissa. Sitten on kolme muuta unelmaani, jotka ovat mahdottomia, yksi fysiologisesti, yksi ihmissuhde- ja tunnesyistä ja yksi itsetuntosyistä. Ammattitoiveista puhuttaessa pyrin kumminkin tietyntasoiseen realistisuuteen. Ja siis en nyt väitä, että olisi mahdotonta ansaita elantonsa näyttelijänä. Mutta se on hyvin, hyvin epätodennäköistä. Toisaalta en tunne suurinta osaa niistä ihmisistä, mistäpä minä tiedän, minkälaisia kykyjä heillä on. Tähänkin topiciin kirjoittaneen ystäväni kohdalla olen hyvinkin positiivisilla mielillä hänen toiveammattiaan (tuottaja-ohjaaja-käsikirjoittaja) kohtaan. Tiedän hänellä olevan selkeitä suunnitelmia, kykyjä, jo nyt jonkinsortin kokemusta sekä jaksamista pyrkiä tavoitteeseensa. Silti suhtaudun tilanteeseen näin yleisesti ottaen pessimistisesti. Se herättikin minussa mielenkiinnon aihetta kohtaan. Uskotteko, että jos nuorille tiedotettaisiin laajemmin ammattivaihtoehdoista, toiveammattijakauma olisi laajempi? Nythän porukka lähinnä tietää sen poliisin, opettajan, toimittajan, näyttelijän tms. Vai onko se elokuva-ala ja vastaavat todella vain niin vetovoimaisia? Ja jos on näin, miksi? Siksikö, että opimme niiden olevan jotenkin erityisen hienoja, siksi, että niiden maailma kiehtoo ihmisiä jo harrastuspohjalla, siksi, että niistä saa rahaa/julkisuutta, vai jostain aivan muista syistä?
Vahvinpana hakutoiveena tällä hetkellä minulla on Helsingin humanistinen tiedekunta, jossa voisin opiskella äidinkielen opettajaksi ja opinto-ohjaajaksi. Oli tuleva toiveammattini mikä tahansa, pyrin viimeiseen asti jäämää pk-seudulle opiskelemaan. Tampere, Jyväskylä ja Turku voisivat jotenkuten tulla kuuloon, mutten oikein usko. Tuo äidinkielen opettajan duuni on suunnitelma b. Turvaudun siihen, jos en muuta keksi.
Olen suunnattoman paljon nauttinut ensimmäisestä opiskeluvuodestani Kallion ilmaisutaidon lukiossa. Mielenkiintoni mediaa, lähinnä toimittajan työtä ja elokuva-alaa kohtaan on kasvanut, mutten silti usko lähteväni media-aloille opiskelemaan. Liian epävarmaa, enkä edes usko, että se todella on Se Juttu, mitä minä haluan tehdä. Tulevaisuudessa satunnaiset freelancer-hommat ns. leipäammatin ohella toimittajana ja kriitikkona kyllä kiinnostaisivat, samoin kuin media-alojen opettajaksi/kouluttajaksi opiskeleminen. Poissuljettu vaihtoehto ei ole sekään, että yhdistäisin mielenkiintoni ja sen lisäksi, että opiskelisin äidinkielenopettajaksi erikoistuisin viestinnän ja ilmaisutaiteiden opetukseen. Muuten kielen ja kirjallisuuden opinnot kiinnostaisivat, mutten sitten oikein tiedä, mihin sitä valmistuisi.
Mielenkiintoni psykologiaa ja varsinkin mielenterveyshuoltoa kohtaan on myös suuri, mutten silti usko, että lähtisin alalle opiskelemaan.
Topicia läpi lukiessani yllätyin, kun huomasin, miten paljon täällä on kirjailijoiksi, elokuva-alan työntekijöiksi ja vastaaviksi haluavia. Tai siis ymmärrän, että kyse on toiveammatista, mutta itse olen aina vetänyt tiukan eron kahden eri unelmien välille. Toiset ovat ne ns. realistiset unelmat, jotka uskon olevan saavutettavissa. Sitten on kolme muuta unelmaani, jotka ovat mahdottomia, yksi fysiologisesti, yksi ihmissuhde- ja tunnesyistä ja yksi itsetuntosyistä. Ammattitoiveista puhuttaessa pyrin kumminkin tietyntasoiseen realistisuuteen. Ja siis en nyt väitä, että olisi mahdotonta ansaita elantonsa näyttelijänä. Mutta se on hyvin, hyvin epätodennäköistä. Toisaalta en tunne suurinta osaa niistä ihmisistä, mistäpä minä tiedän, minkälaisia kykyjä heillä on. Tähänkin topiciin kirjoittaneen ystäväni kohdalla olen hyvinkin positiivisilla mielillä hänen toiveammattiaan (tuottaja-ohjaaja-käsikirjoittaja) kohtaan. Tiedän hänellä olevan selkeitä suunnitelmia, kykyjä, jo nyt jonkinsortin kokemusta sekä jaksamista pyrkiä tavoitteeseensa. Silti suhtaudun tilanteeseen näin yleisesti ottaen pessimistisesti. Se herättikin minussa mielenkiinnon aihetta kohtaan. Uskotteko, että jos nuorille tiedotettaisiin laajemmin ammattivaihtoehdoista, toiveammattijakauma olisi laajempi? Nythän porukka lähinnä tietää sen poliisin, opettajan, toimittajan, näyttelijän tms. Vai onko se elokuva-ala ja vastaavat todella vain niin vetovoimaisia? Ja jos on näin, miksi? Siksikö, että opimme niiden olevan jotenkin erityisen hienoja, siksi, että niiden maailma kiehtoo ihmisiä jo harrastuspohjalla, siksi, että niistä saa rahaa/julkisuutta, vai jostain aivan muista syistä?
Tietty toimittajan työ on mukavaa, vaihtelevaa ja välillä hävyttömän helppoakin, enpä sitä kiellä. Mutta se "seksikkyys" ja glamouri ovat yleensä vähissä. Toimituksissa tehdään kovin simppeliä työtä, kunnanhallitusten esityslistojen kahlaamista sun muuta peruspullaa. Iltavuorot ovat hyvinkin pitkiä, kun odottelee ainoastaan kellon lyövän 22.30, jotta saisi soittaa viimeisen poliisikierroksen.
Ja voikohan jossain päin Suomea opiskella siksi, koska niitä ei varmaankaan ole hirveästi... 
Niin että harjoitella pitäisi. Lisäksi siinä ei Suomessa menestyisi muuten kuin seuraamalla Alvar Aallon jalanjälkiä, josta ei tulisi tulemaan helppoa. Yksi vaihtoehto olisi ulkomaat, sillä siellä rakennuksien rakentamista valvoo juuri arkkitehti, Suomessa taas rakennusinsinööri. Mutta onhan tässä vielä kolmisen vuotta aikaa päättää. 
