Mitä minä teen täällä taas?
Tämä maailmantilanne on aiheuttanut sen, että olen ihan liikaa kännykän ääressä. Räplään sitä monia tunteja päivässä, ja se syö elämäniloani ja kykyäni hoitaa askareita. Jonkinlainen ahdistus kolmen vuoden takaa palaa takaisin. On vaikea myöntää, että koen näitä tunteita, kun haluaisin olla se energinen ja kupliva "uusi" itseni, jonka olen löytänyt terapian myötä, ja jolla on energiaa ja jaksamista kaikkeen aina.
Sen lisäksi pohdin vakavasti sitä, olenko oikeassa paikassa musiikkikasvatuksen osastolla. Kaikkialla muualla tuntuu olevan kaikki ihanat ja puoleensavetävät kurssit, joille sydämeni sykkii ihan turhaan: en saa niitä lukujärjestykseeni, kun se on niin täynnä pedagogisia ja didaktisia kursseja, ja perusharjoitteluita kouluissa. Plääääh!!!
Ei tämä ole se, mitä minä haluan. Minun on pakko olla rehellinen itselleni ja muille, ja todeta, että säveltäjä-kapu olisi huomattavasti parempi suunta. Rakastan partituurien kanssa puljaamista. Palautin juuri teoriaopettajalleni 33-sivuisen ja kahdeksanäänisen sovituksen Sogno Di Volaresta osana kurssisuoritusta, ja hän sanoi, että kukaan ei ole koskaan hänen opettajahistoriansa aikana palauttanut yhtä suuritöistä sovitusta. Ei edes Sakari Oramon poika, joka on jonkinlainen elävä legenda. Hän on saavuttanut tason, jossa käytäväpuheissa vastakkain ovat tavalliset kuolevaiset, ja sitten joukosta löytyy se yksi Taavi Oramo.
Sen lisäksi harmittaa, kun en todennäköisesti voikaan hakea PV:n varusmiessoittokunnan showbändiin, koska vuodessa sille on vain yksi saapumiserä ja se on tammikuussa. En pystyisi suorittamaan kursseja järkevästi, joten pitänee miettiä heinäkuun saapumiseriä.
Eipä sillä, kehittyy sitä muutenkin. Musiikkiteatterilinjalle Espoon Juvenaliaan on auennut haku. Ensi vuonna minun pitää repiä 70 opintopistettä kasaan, joten mikä olisikaan parempi tapa uuvuttaa itsensä kuin hakea vielä musikaalilinjalle.
Minulla ei ole tarpeeksi aikaa!!! Minusta tuntuu, että jos olisin 16-vuotias ja tällä tasolla, olisin sopivan ikäinen. Mutta olen todella vanha maailmaan, jossa arvostetaan sitä, että kaikki osataan jo nuorena, ja jo varhaisessa elämänvaiheessa ollaan mestareita. Minulta loppuu aika, ja silti pitäisi opetella säveltämään kuin Mahler, esiintymään ja tulkitsemaan musiikkia kuin Broadway-tähti ja osattava lukea ja prima vistata partituuria ja kaikki soittimia transpaavat mukaanlukien. Miksi minua ei pistetty nuorena soittotunneille.. Sain "normaalin lapsuuden" ja kai minun pitäisi olla siitä kiitollinen, mutta aika loppuu ja minulla on kurottavana jopa 15 vuoden aukkoja opiskelutovereihin, jotka ovat jopa neljä vuotta nuorempia. Mitä ihmettä minä teen??
..kai minun pitäisi mennä vaan nukkumaan ja treenattava KOVAA huomenna. Ei auta itku markkinoilla. Ainakin voi sanoa yrittäneensä.